If something cannot go on forever, it will stop

Olen viimeksi kirjoittanut tänne blogiin elokuussa. Sen jälkeen olen usein miettinyt, että pitäisi kirjoittaa jotain. Olen aloittanut, mutta idea ei ole kantanut loppuun asti. Edellisen päivityksen jäädessä aina vain kauemmas on tuntunut, että petän itseni kirjoittajana koska en pysty pitämään aktiivisempaa päivitystahtia. Pakkomielle saada jotain kirjoitettua tänne on jarruttanut muuta kirjoittamistani, koska tuntui, että Street on etusijalla ja sinne pitää postata jotain ennen kuin voin keskittää energiani muihin projekteihin.

Pohdin myös, mitä haluaisin edes postata. Blogi on ollut aikamoista sekametelisoppaa, tänne on tullut postattua vaikka ja mitä ilman minkäänlaista punaista lankaa. Olen perustellut asiaa sillä, että saan laittaa omaan blogiini mitä haluan. Nyt tämä epämääräinen, tarkoitukseton sisältö ei enää tyydytä ja päivitysinto on selvästi hiipunut. En ole lifestylebloggaaja eikä minusta sellaista saa tekemälläkään. Elämäni ei kerta kaikkiaan ole tällä hetkellä tarpeeksi mielenkiintoista, että jaksaisin kirjoittaa siitä alituiseen. Eikä minua henkilökohtaisesti kiinnosta selittää sellaisista arkisista rutiineista kuin mitä söin ja puin päälleni tai kenet tapasin ja missä.

Siispä nyt, vajaan kuukauden päässä siitä kun blogi olisi täyttänyt kolme vuotta aion lopettaa tämän kanssa vääntämisen. Tämä blogi on jo pidempään tuntunut enemmän rasitteelta ja siinä vaiheessa kun jokin ei enää tuota tyydytystä, ei sitä auta jatkaa varsinkin kun minulla on ollut paljon hyviä hetkiä tätä blogia kirjoittaessa ja täällä on tekstejä, joita edelleen rakastan. Tätä blogia kirjoittaessa olen kasvanut niin kirjoittajana kuin ihmisenä, joten annetaan sille sen ansaitsema lopetus eikä väännetä enää väkisin.

Vaikka tämä blogi nyt heivataankin monttuun ei se tarkoita, että olisin kokonaan luopumassa blogikirjoittamisesta. Joskus kesällä mainitsin, että olen loppuvuodesta lähdössä Uuden-Seelannin kautta Californiaan ja tulisin pitämään Roxxin kanssa reissulta matkablogia. Vaikka reissuun on vielä puolitoista kuukautta, näki matkablogi jo hiljattain päivänvalon ja sitä pääset lukemaan tästä. Lisäksi, nyt kun Street ei enää kulje kahleena nilkassa, voin keskittää kirjoitusintoni fiktiiviseen kirjoittamiseen. Runoja ja muita tarinoita postailen satunnaisesti tänne, riippuen inspiraatiosta, päivitysinnosta ja ylipäänsä halusta jakaa tekstiä. Liittykää ihmeessä lukijoiksi, jos kiinnostaa ja kiitos vielä menneistä ajoista Streetin parissa.

“We all change, when you think about, we are different people, all through our lives. And that’s okay, that’s good, you gotta keep moving. So long as you remember all the people that you used to be. I will not forget one line of this, not one day, I swear."

Vielä hetki tässä maailmassa

Rummut lyövät yössä,

valot sattuvat silmiin.

Hetken tuntuu kodilta.

Tiedäthän?

Vaikka sydän on liian levoton jäämään,

joskus on hyvä nostaa katseensa

ja huomata katsovansa jotain,

minkä tuntee.

Aikaa ei ole paljon, kohta on taas lähdettävä.

Jossain kaukana jokin kutsuu luokseen

ja olen valmis vastaamaan siihen.

Vielä on kuitenkin hetki tässä maailmassa,

jossa huudan yöhön

ja käteni koskettavat tähtiä.

 Tiedän miten tämä kohtaus menee,

se on ommeltu kiinni selkärankaan,

se on osa suonissa sykkivää verta.

© Tikkurila Festivaalin facebooksivu

Minä tunnen ne sanat.

Sanat, joiden luulin olevan jo poispyyhittyjä.

Niissä on kaikki,

mennesiyyteni ja tulevaisuuteni,

tämä hetki.

Maailma keinuu ympärillä,

selän takana nousee myrsky

ja minä olen sen silmässä.

Askeleet sykkivät kipinää,

kipuakin ehkä,

muttei tarpeeksi vahvaa pysäyttämään.

Kierros kellon ympäri

äänet katoavat, valot hiipuvat,

maailma muuttuu kylmäksi.

Toivoisin armonaikaa,

vielä hetkeä valosateessa.

Mutta jäljellä on vain hiljaisuutta.

Onnen ja surun ristitulta.

Käännyn katsomaan pimeyttä,

joka on laskeutunut kuvuksi ylleni.

En tiedä milloin,

mutta vielä joskus tulen takaisin.

Sitä ennen minun täytyy tietää,

mitä on kartan toisella laidalla.

Pärinä-Sussu muistojen äärellä

Sunnuntaina vietettiin serkkupojan rippijuhlia, joten sillä syyllä tuli reissattua Turkuun perjantaina ja takaisin pääsin eilen keskiviikkona. Melkoisen nostalgiapainoitteinen trippi ja kivaa oli, mutta kivaa oli tulla takaisin Pasilaankin.

Perjantaina tuli nähtyä vanhoja kavereita, kierreltyä kansainvälisillä suurmarkkinoilla molemmin puol jokkee sekä nautittua hieman huurteisia. Markkinoilla oli tarjolla ties mitä ruuasta vaatteisiin, mutta säästelin tämän kerran rahojani.

© Janne Riikonen

 Lauantaina kävimme Anttila Kivikukkaron loppuunmyynnissä. Tavallaan aika haikea reissu, kyseisestä liikkeestä on kuitenkin keskivertoa enemmän muistoja mitä yksittäisiin kauppoihin tulee. Iso osa leffahyllyni sisällöstä on tullut haalittua Kivikukkarosta, kerran olen pyörtynyt kassoille ja joskus villeinä teinivuosina silloisen parhaan kaverini kanssa harrastimme kaikenlaista lapsellista älöilyä joka johti vartijan antamaan puhutteluun ja ihme sinänsä ettemme saaneet porttikieltoa koko kauppaan. Muistan varmaan ikuisesti miten kyseinen setä kehoitti meitä "menemään hiekkalaatikolle leikkimään". Haha, good times! Ehkä nykyisin kuitenkin on sen verran älli lisääntynyt, että osaan nippa nappa käyttäytyä.

Anttilasta siirryimme picnicille Aurajoen rannalle, lähelle Föriä. Aika riensi mukavasti epätasokkaiden juttujen ja vanhojen muistelun merkeissä. Koko päivän oli painostavan kuuma ja loppuillasta alkoi myös ukkonen jyrähdellä. Taivaalla näkyi myös luvattoman kaunis sateenkaari, josta yritin nappaista kuvaa, mutta täytyy sanoa että tässä tilanteessa kuva ei tee minkäänlaista oikeutta todellisuudelle. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niin selkeää ja suurta sateenkaarta, josta värit erottuivat vahvasti. Siinä sateenkaarta ihastellessamme paikalle pelmahti joku mummeli juttelemaan mukavia ja aloitti asiansa sanomalla: "Mun piti tulla ihan lähemmäs kattomaan kun on niin upean näköiset hiukset." Hieman facepalmasin, koska olin takuuvarma, että täti halusi katsella sateenkaarta eikä suinkaan rehottavaa tukkapehkoani. Mummeli jäi siihen hetkeksi jutustelemaan ja sanoi myös olleensa itsekin nuorempana aikamoinen pärinä-Sussu. Good to know.

Sunnuntaina olivat tosiaan serkkupojan rippijuhlat. Kilttinä tyttönä suostuin mukisematta osallistumaan myös itse konfirmaatiotilaisuuteen, vaikken kyseisestä jutusta oikein mitään eriskummallista irti saanutkaan. Uskonnot ovat mielenkiintoisia eikä minua suuremmin kiinnosta käydä mitään väittelyjä aiheesta koska koen uskonnon olevan jokaisen henkilökohtainen asia, mutta henkilökohtaisesti tilaisuus ei koskettanut. No, vähän päälle tunti siinä nokka tuhisi ja tuskinpa olisin kyseisellä ajalla mitään tähdellisempää saanut aikaiseksi.

Kirkosta siirryimme itse pippaloihin. Fiksun ja filmaattisen aikuisen rooli ei paljon kiinnosta, joten jos en ollut syömässä tai juomassa kahvia vietin aikaani lattialla röhnöttäen ja rapsuttaen serkkujen ihastuttavia moppikoiria. Koska oman turrin hankkiminen ei tässä elämäntilanteessa tunnu oikein mahdolliselta, piti noita rapsuttaa koko sielun kyllyydestä. Yksi ja toinen sukulainen ja sukulaisen sukulainen erehtyi myös kysymään tämänhetkisistä suunnitelmistani, joten pääsin myös mainostamaan marraskuun lopulla liikkeelle lähtevää idiotismi touria Uuteen-Seelantiin ja Kaliforniaan. Voisin sanoa sukulointireissua siis aikamoiseksi menestykseksi.

 Yöllä selaillessani nettiä ennen nukahtamista kännykkäni otti ja sekosi. Sammutti itsensä, eikä sitten enää suostunut käynnistymään ja vilkutti erroria ruudulla. Onneksi takuuaika oli vielä voimassa, joten matkakassan ei tarvitse kestää uutta puhelinta tai vanhan korjaamisesta koituvia kuluja. Nyt käytössä on äiskän vanha Nokia 301, joka on verrattain ihan jees puhelin vaikkei sillä nettiä jaksakaan selata ja muutkin älypuhelimien mukavuudet puuttuvat. En esim. pääse päivittämään Instagramiani joka toinen tunti! Yhyhyy! Kamalaa miten meiksi joka pitkään paasasi miten on ihan riittävää, että kännykällä voi soittaa ja lähettää viestejä, on nyt täysin massakansan trendien orjuuttama.

Maanantain ohjelmaan sisältyi lähinnä kaupunkikierrosta äiskän kanssa. Shoppailu pysyi aikalailla käytännöllisenä, mukaan lähti uusi piirakkavuoka koska edellinen mokoma otti ja halkesi sekä uusi paistinlasta, koska vanha alkaa muistuttaa reunoilta lähinnä hiirien vessaranttua. Onnistuin myös löytämään vanhasta huoneestani jonkun vuosien takaisen rahakätkön joka johti peinoiseen rikastumiseen. Vaikka lähinnä mietyttää, että kuka on niin dorka että unohtaa moisen olemassaolon.

 Tiistaina kävin äidin isän luona pullakahveilla. Hyvän puhelinkameran kaipuu tuntui karvaana, sillä talon takana olevat omenapuut, viinimarjapensaat ja pikkuinen kasvimaa suorastaan huusivat tulla kuvatuiksi. Jäi hienot landekuvat saamatta ja jakamatta, voi tätä surun määrää.

Vielä samana iltana menin kylään kaverille, jonka olen tuntenut kutakuinkin 14 vuotta. Taas tuli hieman vanhoja muisteltua, mutta tietysti myös nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Rakastamme molemmat matkailua ja kaveri olikin juuri tullut parin viikon reissulta, joten niistä seikkailuista kuulin oikein mielelläni siinä missä minunkin piti hypettää reissua jota pitää vielä neljä tuskaista kuukautta odotella. Tietysti myös haaveilimme kaikista niistä paikoista, joihin pitää vielä joskus päästä. Pääsin myös rapsuttamaan kaverin cockerspanielia, hih <3.

Ennen kuin juna lähti keskiviikkona, kävin vielä läpi ison läjän vanhoja valokuvia, kortteja ja kirjeitä joita vanhempien luona on kaapit piukassa. Sain inspiraation alkaa työstämään kotiseinälleni postikorttikollaasia, joten haalin mukaani paljon moisia. Lisäksi löysin kirjeen, jonka olin saanut luokanopettajaltani joskus tokalla luokalla. Lyhyestäkin kirjeestä löytyi mielettömästi muistoja sen ajan parhaasta kaverista ja sekä "kirjasta", jonka olin joskus mukelona väsännyt ja kiikuttanut kouluun opettajan luettavaksi. Truu kirjailija pienestä pitäen siis. Noista laatikoista löytyi myös kirjeitä 17 vuoden takaa, jotka olin saanut silloiselta suurelta rakkaudeltani. Nyt on ikää mittarissa se 24, joten jokainen osaa varmasti laskea minkä ikäinen siihen aikaan olin ja miten vakavasta ja maailmoja mullistavasta rakkaudesta olikaan kyse.

Kotiin päästyäni aloin työstämään tuota postikorttiseinää. Kaikkia kortteja en siihen jaksanut laittaa, koska Kanarian saaret -kortteja oli suhteessa aivan liikaa ja osa korteista ei muuten vain napannut kuvitukseltaan. Olen viime aikoina havahtunut siihen, miten paljon matkustaminen meiksille merkitsee. Pitkään ajattelin, että tärkeintä olisi vain päästä ulkomaille asumaan, mutta enää se ei ole tärkein asia. Enemmän merkitsee se lähteminen ja uusien asioiden kokeminen, seikkailu ja se miten oma kartta täydentyy uusilla paikoilla, joissa on tullut käytyä. En tietenkään ole sulkenut ulkomaille muuttamista kokonaan pois, mutta laajempi matkustelu menee silti tällä hetkellä etusijalle. Haluaisin, että voisin vielä joskus elättää itseni tien päällä. Englantini on kuitenkin vielä aika hanurista, joten se jarruttaa haavetta jonkin verran. Suunnitelmia on paljon, mutta niin (ainakin toivon) on aikaakin.

Ja vielä lopuksi: Hobitti 3:n teaser traileri ilmestynee lauantaina(vihdoinkin!), illalla Suomen aikaan. Upea juliste on jo kiertänyt netissä, jestas niitä sydämentykytyksiä kun se tuli vastaan fabossa.

Aikuistu, kakara!

Usein ympärilläni varsinkin nuoremmat kaverit (terveisiä mussut) tuntuvat kuumottelevan vanhenemista ja sitä miten 'elämä loppuu'. Mikä on oma reaktioni siihen kaikkeen? No tämä:

Joo, itse en siis paljon jaksa ahdistua siitä miten lukema ikämittarissa nousee, se mitä elämässä haluaan tehdä ei juurikaan ole sidoksissa ikään vaan siihen, mihin itse pystyy ja on valmis. On myös asioita, joita en nuorempana voinut tehdä koska ikä ei riittänyt kaikkeen. Tietenkin meiksi on nyt kaksikymmentä-vitun-neljä joten on tässä jotain vastuuta elämässä pitänyt ottaa ja joutunut tiedostamaan, ettei kaikki putoa syliin taivaalta. Mutta muuten en paljonkaan jaksa pitää käytökselleni minkäänlaista rotia kunhan sillä ei satuta ulkopuolisia. Sillä oman kipukynnyksen koettelemisella ei puolestaan ole niinkään väliä.

Tietty lapsenmielisyys on ehdottomasti hyvä säilyttää läpi elämän. Monet tuntuvat luopuvan monista kivoista jutuista koska "heidän ikäisenään ei voi enää tehdä sitä ja tätä". Pieni seikkailuhenkisyys ja lapseninnostus tekee elämästä paljon makoisampaa. Itse suhtaudun kaikkiin rakastamiini asioihin äärimmäisellä innolla ja jos odotan kovasti jotain olen tavattoman täpinöissäni jo kauan ennen h-hetkeä, pälisen asiasta kaikille jotka vain pysyvät sen verran paikallaan, että voivat kuunnella ja fiilistelen muutenkin täysillä. Tietysti kun tavattomasti jotain odottaa niin päässä alkaa helposti naksua, mutta mitäpä pienistä.

Rakastan myös animaatioita ihan mielettömän paljon. Varsinkin vanhat kunnon käsinpiirretyt animaatiot ovat uskomattomia taidonnäytteitä, mutta nykyisin myös tietokoneanimaatioiden joukossa törmää todella henkeäsalpaaviin animaatiotyyleihin, jotka nostavat palan kurkkuun. Itselleni rakkaus animaatioon on niin peruskauraa, että välillä häkellyn miten jotkut pitävät niitä vain lasten juttuina, joita katsotaan vain silloin jos on nappulaseuraa mukana. Oma äitini on tästä aika täydellinen esimerkki eikä hän oikein jaksa ymmärtää, miksi se likka käy taas katsomassa niitä lasten elokuvia. Lisäksi jos katson vaikkapa YouTubessa sinne ladattuja vanhoja piirrettyjä sarjoja, elokuvia tai näiden yksittäisiä kohtauksia niin kommenteissa on yleensä vähintään yksi joka on kirjoittanu jotain tyyliin "Olen 13 ja tykkään tästä leffasta edelleen" aivan kuin he olisivat ainoita maailmassa. Ööö... Olen 24, monet suosikkielokuvistani ovat animaatioita enkä tiedä miksi sen pitäisi olla niin ihmeellistä. Tietysti makuja on monia ja tuskin vaikkapa Teletapit kauheasti omaavat pieniä lapsia laajempaa katsojakuntaa (vaikka mistäpä minä tiedän). Monet vain tuntuvat käsittävän animaatiot suorilta käsin lasten elokuviksi, vaikka parhaimmillaan ne voivat olla upeita draaman, musiikin ja taiteen taidonnäytteitä, jotka vetävät vertoja niille "oikeillekin" elokuville.

Koska pehmolelupose on must

Myönnettäköön, että lapsenmielisyyteeni liittyy aika paljon eskapismia enkä todellakaan usko, että olisin valmis perustamaan perheen ja hankkimaan punaisen tuvan perunamaineen. En usko, että tulen koskaan hankkimaan lapsia ihan vain senkin takia, etten näe itseäni äitinä. Tietenkään mitään varmaa en voi tässä ja nyt sanoa, mutta tällä hetkellä koko ajatus tuntuu äärimmäisen absurdilta. Itselläni on vielä kesken se vaihe elämästä, jolloin haluan mennä vapaasti ja seikkailla enkä näe sille loppua ainakaan vielä lähitulevaisuudessa. Ja vaikken koskaan muuttuisi, se ei haittaa minua. En sano, että oma elämäntapani olisi ainut ja oikea kaikille ihmisille, mutta minulle se on sitä eikä sen pitäisi kenenkään muun persettä kaivella. Jos en satuta ketään (vaikka äidille voikin tulla vähän paha mieli kun lapsenlapset jäävät saamatta) ja olen onnellinen, ei sen pitäisi olla keneltäkään pois.

Tästä tuli aika typistetty postaus koska muhin idean kanssa useamman päivän ja sinä aikana suurin osa asioista joita halusin sanoa karkasivat pois, mutta mennään nyt tällä. Lisäksi ohvina näin loppuun haluan sanoa, että meiksi löytyy nykyisin myös instasta joten jos kinostaa niin käykää katsastamassa virhepainos.

Uhrattu sielu

Neljään vuoteen mahtuu ikuisuus.

Siinä ajassa oppii rakastamaan tuntematonta, jotain sellaista minkä olemassaolosta ei aikaisemmin edes tiennyt. Nyt kun katson vuosia taaksepäin, en muista mitä tein ennen sitä. Kuka olin ennen unettomia öitä, karttaan merkittyjä pisteitä ja haavekuvia seuraavasta matkasta?

Neljään vuoteen mahtuu muutos.

Vihainen, yksinäinen ja avuton. Ei sanoja joita sanoa, ei unelmia joista kertoa. Kunnes vähitellen, jokin sisälläni alkoi kasvaa, viedä tilaa surullisilta ajatuksilta. Vaikka edelleen katson maailmaa muurin takaa, on aikoja joina haluan laskea sillan ja sallin vieraan astua sisälle valtakuntaani. Ja on sanoja, jotka haluan sanoa vaikka joskus joudunkin niitä etsimään.

Kaikki ne kuljetut kilometrit, ihmiset, kaupungit ja muistot. Kuinka kertoisin, miten paljon ne merkitevät tänä päivänä? Tiedän varmemmin, mitä haluan olla ja minne haluan kulkea. Siinä missä ympärilläni oli vain muutama tärkeä ihminen ennen tätä aikaa, huomaan sen kehän nyt kasvaneen moninkertaiseksi. Vaikken jokaista tapaa päivittäin, minulle merkitsee paljon, että voin kohdatessa hymyillä ja sanoa jotain, ja että on myös joku joka ottaa ne vastaan.

Luulisi siihen tunteeseen tottuvan, kun on kokenut sen niin monta kertaa, mutta aina uudelleen huomaan unohtavani kaiken ympäriltäni. Voin vain hymyillä ja nauttia siitä poltteesta, joka palaa sydämessä. Jos jokin on varmaa niin se, ettei se koskaan sammu.

Haluaisin kertoa sinulle kaikesta siitä, mikä tulevaisuudessani odottaa. Antaa syyt sille, miksen voi jatkaa niin kuin ennen vaan minut karsittava päiviä ja tehtävä valintoja. Eikä kyse ole siitä, etten kaipaisi.

Tiedän kuitenkin, ettei tällä tiellä ole päätepistettä. Vaikka katoaisin hetkeksi, se ei tarkoita että olisin unohtanut tai kyllästynyt tai etten olisi valmis palaamaan heti, kun siihen tilaisuus tarjoutuu.

Neljä vuotta sitten uhrasin palan sieluani, eikä ole mitään syytä miksi kaipaisin sitä takaisin.

Vaikka kuluisi tuhat vuotta, ne samat liekit jotka olen tuntenut ihoni alla niin monta kertaa ennenkin ovat aina valmiit syttymään uuteen roihuun. Roihuun, jonka kipinät kestävät ikuisesti.