Sylje mut pois sisältä neljän seinän

Yksi elämäni upea ajanjakso on päättymässä, vain muutama viikko jäljellä. Se kaikki osoittautui aika erilaiseksi, mitä odotin. En saavuttanut täysimittaista tarinaa, mutten sure puuttuvien sivujen perään. Ne ehtii täyttää myöhemminkin, olen kuitenkin luonut niille jo kattavan pohjan ja alun, jonka pariin olen valmis vielä palaamaan. Olen oppinut itsestäni uusia asioita ja tunnistanut osan niistä demoneista, jotka leikkivät pääni sisällä. Nyt ne on enää vain kukistettava. Menneet kuukaudet ovat maalanneet elämälleni suunnan ja nyt tiedän paremmin, millaisia tarinoita haluan kertoa maailmalle. Olen tehnyt suuria päätöksiä, enkä tiedä olisinko ollut valmis tekemään niitä ilman tätä askelta. Kuukausia sitten loppu pelotti minua, mutta nyt otan sen vastaan kauan odotettuna juhlana joka lähettää minut kohti uusia seikkailuja. Sain kuitenkin kadottamani aarteen takaisin ja parhaat ovat tulleet jäädäkseen. Tässä vaiheessa mikään muu ei ole yhtä tärkeää.

Vereni vetää musiikin luo, se kutsuu minua paikkoihin joissa en ole ennen käynyt. Joskus sitä huomaa ajattelevansa, että "ehkä tämä ei sittenkään ole järkevä ajatus". Se tarkoittaa sitä, että suunnitelma on ehdottomasti toteuttamiskelpoinen. Sen ei tarvitse olla järkevä ollakseen hyvä. Tiedän, että tulevat kuukaudet tulevat tarjoamaan minulle jotain ikimuistoista. Olemme piirtäneet reittikartan, siihen piirretyt viivat kulkevat ristiin ja muodostavat solmuja. Sen katsominen saa minut hymyilemään, enkä malta odottaa päivää jona tämä sirkus on valmis aloittamaan kiertueensa. Edessä ovat unettomat yöt ja tanssimisen väsyttämät jalat. Kukkarosta paljastuu pelkkiä koiperhosia ja vatsa valittaa kofeiinin yliannostuksesta. Nämä lupaukset ovat korvilleni kuin enkelten laulua. Odotus on istuttanut minut piinapenkkiin. Tuntuu mahdottomalta pitää ajatuksia poissa siitä, mikä odottaa aivan kulman takana. Tuijotan laskuria joka vähitellen valuttaa sekunteja, minuutteja ja päiviä eteenpäin, tuoden räjähdyksen pikku hiljaa lähemmäs.


Ennen sitä yritän keksiä elämälleni sisältöä. Vastaan ihmisten kutsuihin, annan kotini seinien tanssia keskenään ilman minua. Kaikki ei mene kuin saduissa, mystisessä takahuoneessa minusta välittää vain yksinäinen sohva eikä vastassa ole odottamiani herkkutarjottimia tai ilmaisia juomia. Sekin on kuiten yksi hetki ikimuistoisten kokemusten sarjassa, ovien toisella puolella voisin vain arvailla mitä tuosta salaisesta tilasta voisikaan löytyä.

Mielessäni näen luovuuden suurena, monioksaisena puuna. Jokaisella taiteen suunnalla on oma oksansa, joka ruokkii hedelmillään niitä jotka ovat nousseet kyseiselle oksalle. Ne eroavat paljon toisistaan, mutta kaikki ovat lähtöisin siitä samasta siemenestä. Halusta luoda jotain omaa ja räjäyttää sisimpänsä parhaaksi kokemallaan tavalla ja julistaa sitä koko maailmalle. Tämä elämänsuunta on epävakaa, vain harvat menestyvät ja useat joutuvat taistelemaan leipänsä ja vetensä puolesta. Kuitenkin heidät pitää elossa rakkaus mahdollisuuteen toteuttaa sitä alaa, jonka sydän on kokenut parhaaksi. Näitä tosielämän taistelijoita ei tulisi kahlita eikä heidän mahdollisuuksiaan rajoittaa. Kuitenkin joku keksi riistää heiltä jotain. Henkilökohtaisesti se ei ehkä koske jokaista, joka nauttii luovuuden puun hedelmistä. Kuitenkin jokainen tuon puun oksalla istuva sielu on osa perhettä, meillä kaikilla on jotain yhteistä. Siksi myös minä, jonka luovuus on enimmäkseen lähtöisin sanoista eikä niinkään väreistä ja yhteensulatetuista viivoista, puen ylle sotisopani ja otan osaa tähän taisteluun. Allekirjoitan paperin, joka sinetöi lupaukseni ja pyydän sinua tekemään samoin. Se ei vaadi paljon, mutta saavutuksilla voi olla sitäkin suurempi merkitys.

TAMKIN KUVATAITEEN KOULUTUSTA EI SAA LOPETTAA

Willulan aakkoset

A – Alkoholi. Vaikken puollakaan alkoholismia, rattijuoppoutta ja muuta vastaavaa niin en voi kiistää, ettenkö tykkäisi. Bisse, Lonkero, Jack, GT ja ne muut. En tiedä miksi, mutta saan iloliemestä jonkinlaista nautintoa ja mielestäni on ihan jees naatiskella pronsenteilla varustettuja juomia aina silloin ja tällöin. Jos sitä osaa käyttää oikein, ei siitä ole kenellekään mitään haittaa.

B – Ballad Of The Lower East Side, Botles, L.E.S., Balladi, Hallelujah, Uusi sinkku. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Soinut viime perjantaista asti lähes taukoamatta, hyvä jos siinä välissä on raaskinut nukkumaan mennä. Jäi päähän jo ensikuuntelulla ja on ihan mielettömän rautainen biisi.

C – Coffee. My precious, muusani, intohimoni, vitamiinini, päivieni starttaaja. Ei päivääkään ilman kahvia.

D – Directions. Mulla on shokkivärikausi ja haluan vain lätkiä päähäni kaikkia kivoja värejä ja tämä on se vakiomerkki, jota käytän.

E – Edward Scissorhands. Yksi kauneimmista elokuvista ikinä, jossa on maailman herttaisin ja samaistuttavin päähenkilö.

F – Festarit. Niihin menee kaikki raha, mutta eipä tuo haitanne.

G – GoG. Not the nose!

H – Hobitti. J.R.R. Tolkien kirja, josta viime vuoden joulukuussa saatiin kauan odotetun elokuvatrilogian ensimmäinen osa. Viime vuoden loppu ja tämän vuoden alku menivät aika pitkälti Hobitista friikkailun merkeissä ja sama jatkuu edelleen, vaikka ehkä aavistuksen hillitymmällä tempolla. Ainakin siihen asti, että seuraavan leffan traileri ilmestyy…

I – Idiotismi. On kivaa olla idiootti ja tämä on vakaumukseni elämää kohtaan.

J – Jack Daniel’s. Ensimmäisellä kerralla se maistui törkeän hirveältä ja poltteli kurkussa kuin liekinheitin. Silti siihen makuun rakastui ja aloin haalimaan itselleni kaikkea brändiin liittyvää sälää.

K – Kirjoittaminen. Mun näppikseltä lähtee vähän kaikenlaista ja sisältöön vaikuttaa aika pitkälti se mitä on milloinkin meneillään. Juttujen raapustelu on ollut lähellä sydäntä ihan kersasta asti ja se on hyvä tapa ilmaista itseään, kun en sitä oikein ääneen osaa tehdä. Jos en kirjoita, niin monet tunteet jäävät sisälle jylläämään. Haluaisin saada kirjoittamisesta itselleni ammatin, mutta en oikein tiedä miten sen käytännössä toteuttaisin koska olen huomannut, ettei mulla ole kykyä olla saman tekstin parissa kovinkaan kauan ja saatan tarvita siihen väliin pitkiäkin taukoja.

L – Les Misérables. Hobitin ohella ainut elokuva, joka on tehnyt meiksiin viime aikoina suuren ja lähtemättömän vaikutuksen. Upeaa musiikkia, erinomaisia näyttelijöitä ja koskettava tarina.

M – Makkoset eli se bändi, joka on antanut mun elämään ihan mielettömän paljon. Olen saanut mielettömästi hyviä muistoja, nähnyt uusia paikkoja ja tutustunut hienoihin ihmisiin. Se bändi teki musta onnellisemman ja itsevarmemman. Voisin selittää paljon enemmänkin tästä aiheesta, mutta jätetään nyt tähän. Sanotaan kuitenkin vielä sen verran, että kaikki se mitä olen tämän bändin kautta saanut ja saavuttanut, on ehdottomasti kaiken menetetyn rahan arvoista.

N – Nuts. Tykkään myös kovasti niistä syötävistä versioista, mutta niitä en tällä tarkoita.

O – Omituisuus. Älä yritä olla sitä väkisin, aito omituisuus tulee luonnostaan. Älä myöskään tukahduta sitä vaan anna sen kukoistaa!

P – Pyllypari, Mira, Mippe, Roxx, Kakkavarvas, Dootti, Manaatinperse, Kakkahousu, Pökälemestari… Toistan saman kuin B:ssä, eli rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Q – Queen. Erinomainen bändi, vaikkei sieltä kaikista rakkaimmasta päästä olekaan.

R – Rundaaminen eli toisin sanoen keikoilla ravaaminen. Hyvän bändin takia olen valmis matkustamaan minne tahansa minne raha ja aika suinkin suostuvat joustamaan.

S – Steve Conte. Se mies jos kuka on onnistunut sotkemaan pasmani nallekarhusilmillään, pörröisillä hiuksillaan, hymyllään ja kaikilla mahdollisilla edesottamuksillaan.

T – Tulevaisuus. En jaksaisi millään odottaa sitä, en niin läheistä kuin kaukaisempaakaan.

U – Uusi Sherlock. Koska S ja H olivat jo varattuja niin piti vähän soveltaa… Tykkään kovasti Sherlock Holmes –novelleista, elokuvista ja TV-sarjoista ja erityisesti BBC:n moderni versio etsiväneron seikkailuista on sellainen, josta vaan ei voi olla pitämättä. Puhdasta neroutta ja sieluparan raiskaamista.

V – Vuohenjuusto. Salaateissa, broiskun kera, pastassa. I just love it.

W – Willu. Tällä nimellä monet tuntevat meiksin, erityisesti keikkapiireissä ja netissä tämä nimi on valloillaan. Ne jotka useimmiten käyttää tätä nimeä tai joiden odotan käyttävän sitä, saattavat aiheuttaa mulle pienehkön wtf –momentin jos erehtyvät käyttämään ristimänimeäni.

X – X. Rasti, jonka olen merkinnyt ajatusteni karttaan määränpääkseni.

Y – Ystävät. Kliseinen valinta ehkä, mutta täyttä totta. Ystävät ovat niitä, joiden kohdalla ratkaisee laatu eikä määrä. On ihanaa todeta, että omani ovat yksiä riemuidiootteja urpoja joiden kanssa on aina hauskaa ja jännää.

Z – Zombi. Se fiilis keikan jälkeen.

Å – Åbo eli Turku aka meiksin syntymäkaupunki.

Ä – Ääni. Musiikki on lähtöisin äänestä, enkä voisi elää ilman sitä. Kuulo on aisti, josta viimeisenä luopuisin.

Ö – Ööö. Kuinkahan usein tämä on meiksin suusta kuultu?

See you next time

Se saapui luokseni keskellä yötä. Vielä hetkeä aikaisemmin riipinyt väsymys sai väistyä rakastumisen tieltä. Eihän siitä nukkumisesta mitään tullut, koska L.E.S. tankkasi rappiolle luiskahtaneen ruhoni energialla, millaista en ollut tuntenut kuukausiin. Sen nimissä olen jo pudonnut sängyltä, melkein pudottanut kattokruunun ja viskannut meikkipussin menemään niin, että kaikki purkit ja purnukat levisivät pitkin lattiaa. Kyllästyttyäni painamaan repeat -nappulaa jatkuvasti tein yhden biisin soittolistan, joka pyörittää uusinta rakkauttani edestakaisin aina uudelleen ja uudelleen.

Roxx löytyi Pasilan jännältä juna-asemalta neljän tienoilla. Siitä seurasi sarja epämääräistä älämölöä, riehumista ja hyllymistä jonka tuoksinnassa onnistuimme jotenkin roudaamaan itsemme aina Willuhouseenkin asti. Joimme kahvit viikonlopun ja L.E.S:in kunniaksi riehuen siinä sivussa minkä kerkesimme. Oltuamme aikamme idiootteja sisätiloissa päätyimme siirtyä olemaan idiootteja ulkotiloissa ja kruisailimme ratikalla (7B voi muuten tietystä vinkkelistä katsottuna näyttää 78:lta) keskustan uumeniin. Kuvaussessioita, kadonneita linssinsuojuoksia, ruokashoppailua sekä kahvia ja ällösöpöjä leivonnaisia.

"Who let the dogs out?"

 Koska meillä on paljon rakkautta jaettavaksi, omistimme perjantai-iltana osan siitä myös Hobitille joka on sotkenut pasmojamme mukavasti aina joulukuusta asti. Nimimerkillä blogini joulukalenteri muuttui aikoinaan hobittikalenteriksi oho. Tosiaan, katsoimme kyseisen trilogian ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan ilmestyneen ostan extroineen päivineen. Kuten kaikessa muussakin, räkätettiin omiamme ja saatiin roimasti aivopieruja. Mennessämme nukkumaan, olimme jo päivässä joka räjäyttäisi Helsingin kartalta.

Seuraava päivä alkoi saippuakuplilla. Edellispäivän äkillinen päähänpisto sai tarkoituksen ja siitä kasvoi hetkessä jotain paljon suurempaa. Saippuakuplat ovat tämän kesän sana ja ne valtaavat Suomea meidän kanssamme. Kesän loppuun mennessä tähtäimessä on muuttaa koko Suomi yhdeksi mammuttimaiseksi kuplaksi.

What is this, precious, what is this?

Häirittyämme aikamme rauhallista naapurustoeloa suuntasimme marssimme kohti Virgin Oilia. Ylläri pylläri, olimme Roxxin kanssa siellä ensimmäisinä. Parkkeerasimme ruhomme portaiden sivuun ja asetuimme taloksi. Eipä aikaakaan kun myös Tuuri saapui mestoille. Tuuri myös jakautui kahdeksi. Valitettavasti näistä kahdesta ne kauniinpi ja vihreämpi osapuoli otti ja kuoli. Toivottavasti kukaan silminnäkijä ei keksi syyttää meitä kuolemantuottamuksesta, sen verran innokkaasti oltiin viskomassa Tuuripalloa menemään tuulen mukaan. Tältä tieltä se eksyi myös autotielle ja levisi sinne vihreäksi raadoksi. Sitten meille tuli nälkä ja lähettiin Mäkkiin. El Macot oli loppu, mutta Nacho Pollo oli itseasiassa paljon muikeempi vaihtoehto. Nachot hampparin välissä on aika jänniä.

Syötyämme ja pissittyämme läksittiin takaisin jonoon. Keksittiin jopa kysyä, että saataisiinko käyttää terassille pinottuja huopia lämmikkeenä, etteivät perseemme vajoaisi ikijäähän. Saatiin lupa ja oltiin iloisia. Siirryimme myös hieman lähemmäs ovia, ettei kukaan vahingossakaan livahtaisi ohi tai sniikkailisi edellemme. Siinä sitten lahnattiin, puhuttiin paskaa, pumpattiin ja jammailtiin. Jossain vaiheessa jumittamiseltani tulin katsoneeksi pidempään yhtä ohitsemme vilahtanutta ukkoa, joka myös katsoi meitä vähän hämmentyneen oloisena. Ukon mentyä tajusin, että vittu, Nasse meni just ohi ja meiksi vain tuijotti sitä kuin vähäjärkinen kampela. Ja meni muuten myöhemmin vielä uudelleen, perhana. Vähitellen jengi ympärillä kasvoi ja harrastimme kaikkea kypsää ja aikuismaista toimintaa kuten korttipelejä, saippuakuplien puhaltelua ja naamarien askartelua. Makkosetkin hilpas siitä jossain vaiheessa ohitse ja moikkailivat kivasti siinä sitten niin.

Hippasen ysin jälkeen tapahtui jotain odottamatonta, kun ovet yhtäkkiä avattiin vaikka olimme laskeneet sen varaan, että olisimme saaneet istua pihalla vielä vajaan tunnin perseet huurussa. No ei siinä mitään sitten, kamat vaan kantoon ja narikkaan kauhealla sählingillä kun ei ollut tarvittavia hilujakaan varattu valmiiksi kuten yleensä. Selvisin kuitenkin, vaikka vähän tiukkaa teki. Seuraavaksi kärvisteltiin sinne kymppiin asti yläkertaan vievien väliovien luona jännäkakka perseessä poikittain. No jaa ei kyl niinkään, jonotus oli leppoisaa ja liki kaikki tunsi toisensa ainakin joten kuten, niin ei siinä pahemmin jaksanut stressata. Teki vain mieli kirjoittaa toi jännäkakka tänne.

Joo ja ne ovat tosiaan aukes kuten ovilla on tapana tehdä ja pompittiin hymy pyllyssä yläkertaan. Erehdyin katsomaan paitakojua ohittaessani sen ja panin merkille suloisesti esillä olevat Steve -paidat. Varattuamme paikat lätkäisin Roxxille rahat tassuun ja usutin tämän hakemaan meille ikiomat Steve -paidat, joille tarjota lämmin ja rakastava koti. Väkivallattomuutta en voi taata, sillä voi olla, että Steve -paita saa nähdä vielä terästä tuunaamisen merkeissä. En tiedä, se kun on aika nätti ilman sen erikoisempia raiskaamisiakin. Mutjoo, takas lauantaihin. Keikkaa saatiin odottaa vielä clubin puolellakin parisen tuntia ja se aika kului kyllä tuskasen hitaasti vaikka sitä yrittikin keksiä ties mitä ajankulua.

Levitoiva pää, supersankari ja lollero sidekick

Keikka pärähti käyntiin The Ballad Of The Lower East Sidella, mikä pääsi vähän yllättämään. Kohtuu nopeasti kuitenkin sain psyykattua itseni L.E.S. -moodille ja olin taas kartalla. Olin odottanut biisin olevan livenä aivan mieletön ja sitä se todellakin oli aijai tärisen pelkästä muistosta. L.E.S:istä jatkettiin tutumalla setillä aina sinne jonnekin kahdeksanteen biisin asti, jolloin kuultiin lisää uutta matskua kun meitä hemmoteltiin syksyllä ilmestyvän lätyn nimikkoraidalla. Horns and Halosista meni meiksillä osa lyriikoista vähän ohi, mutta buugia ja ruutia siinä oli ja voin kuvitella, että kunhan biisi tulee astetta tutummaksi se on sellaista kamaa, jonka aikana irtoaa päitä.

Nassea odottelin koko keikan enemmän tai vähemmän saapuvaksi lavankin puolelle, mutta eipä tuota sitten näkynytkään. Mukaan lähti jälleen yksi Steven pleku, jota meiksin ei oikeasti pitänyt omia, mutta minkäs teet kun se tipahtaa suoraan kädelle. Encore yllätti pituudellaan ja se tuntui vain jatkuvan, mikä ei kuitenkaan ollut missään nimessä huono juttu. Olisi voinut kestää kauemminkin, ei olisi haitannut...

Keikan päätyttyä harrastettiin vähän yleistä häröämistä ja joraamista. Tai no muut siinä enimmäkseen joraili, itse kun olen tällainen paatunut alkoholisti läksin hakemaan lonkeroa ja lysähdin backstagen ovien läheisyyteen sitä lipittämään ja hymyilemään kuin vihoviimeinen idiootti. Ovien luona norkoilu ei osoittautunut turhaksi, sillä sekä Steve että Sami uskaltautuivat vuorollaan ulos backstagen herkkujen ääreltä. Hauskaa oli, eipä kai tuota sen enempää tarvitse tarkentaa.

Illan pääteksi Roxx orjuutti Satun kyytsäämään meidät takaisin Willulaan (= Pasila). Oli kyllä jännin automatka vähään aikaan.

Tässä merkinnässä ei oikeastaan ole mitään järkeä, kunhan pölisin paskaa. Panostin enemmän Reunalle, joten käykääs siellä kurkkimassa. Ja tähän loppuun joku voisi kertoa meiksille yhden pikkulilliriikkisen jutun. Kohta alkaa kesä, joka on pumpattu täyteen festaria festarin perään. Lisäksi siinä jossain vaiheessa ilmestyy The Hobbit: Desolation of Smaugin traileri. Elokussa julkaistaan Horns and Halos, jota seuraa tietysti tapporundi Makkosten tahdissa. Joulukuussa puolestaan ilmestyy edellä mainittu leffa, joka ei taatusti tee psyykkeelle mitään hyvää. Eli kysymys kuuluu: kuinka helvetissä meiksin pitäisi muka selvitä tästä vuodesta?!

...saati sitten tästä?

P.S. Tattis vaan kaikille joilta pöllin photoja.

Tää lapsi kieltäytyy kuolemasta

Haluan pukeutua reikäisiin sukkahousuihin ja paitoihin, jotka ovat kuin kissaeläimen raatelemat. Kulkiessani kadulla kaulaani ja ranteisiini ripustetut korut ja ketjut kalahtelevat toisiaan vasten, kavaltaen minut missä milloinkin kuljen. Jokainen askeleeni kipunoi vastalausetta, epäilijät katsokoot perääni paheksuvin katsein. Haluan löytää paikkani virrasta, mutten myöskään halua mukautua sen luomaan muottiin. Haluan olla osa jotain suurempaa, mutta samalla olla päästä varpaisiin omaa luomustani, jossa ei ole mitään keneltäkään toiselta.

Haluan vangita hiuksiini sateenkaaren värit, rikkoa rajoja ja kokeilla uutta. En piittaa katseista, joita luonnottoman värinen kuontalo voi kerätä puoleensa. En välitä siitä, mitä ihmiset puhuvat selkäni takana. He saavat luoda minulle minkälaisen tarinan ikinä vain haluavat. Minä itse kuitenkin tiedän totuuden ja minulle se on tarpeeksi.

Tatuoinnit ovat ihollani muistoja, merkkejä elämän varrelta. Ne vanhenevat kanssani, mutta niihin tallennettua aikakautta ei voi unohtaa. Pelkkä katse riittää palauttamaan mieleeni jotain tärkeää, hetkiä elämäni varrelta. Jokaisen iho muuttuu, eikä minua haittaa vaikka omista rypyistäni löytyvät kaikki elämän värit. Vaikka muut näkisivät vain ruman, sotkuisen musteen muodostamia kuvioita, minulle ne ovat kehoni rakkaimmat kohdat.

Olen löytänyt oman nuoruuteni lähteen. Se kumpuaa omasta sisimmästäni, kun teen sitä mitä haluan, olen oikeilla jäljillä. Olen valmis jäädyttämään vanhat luuni vain varmistaakseni parhaan paikan konsertissa. Haluan täyttyä musiikin tuomalla energialla, hyppiä paikallani ja nostaa kädet ilmaan. Huutaa, karjua ja laulaa, vaikkei minulla olekaan kaunista ääntä. Sen hurmion syleilyssä tunnen olevani vapaa.

Kaipaan uusia maita ja seikkailuja. Haluan tarttua jokaiseen mahdollisuuteen ja tehdä tarinasta sellaisen, joka muistetaan. Olen aina valmis yrittämään, vaikka kaatuisin ja joutuisin aloittamaan kaiken alusta. Minulla on suunnitelmia ja unelmia, mutta kaiken ei tarvitse noudattaa valmista, tarkoin harkittua kaavaa. Haluan rikkoa rajoja ja tehdä asioita, joita en osaa itsekään odottaa. Haluan toimia spontaanisti ja heittäytyä mukaan hetken mielijohteesta. Hullut päähänpistot tekevät minusta onnellisen, varsinkin kun saan jakaa ne rakkaimpieni kanssa. Muilla ei ole väliä, heidän mielipiteensä ovat pelkkiä sytykkeitä jotka saavat minut yrittämään entistäkin lujemmin, olivat ne sitten puolesta tai vastaan.

Olen valmis kaikkeen. Elämä saa tehdä minulle mitä ikinä vain haluaa, riepotella, ryöstää, raiskata ja pahoinpidellä. Vaikka särkyisin, nousen uudelleen. En pysähdy milloinkaan tai käännä selkääni sille, mitä todella olen. Kaadun vasta, kun tämä tie on kulutettu loppuun. Silloin voin kääntyä vielä kerran katsomaan sitä tietä ja todeta sen olleen jonkin arvoinen.

This is the story of my life

Tällainen pieni gallupintapainen iltaisten lahnausten yhteyteen. Kuvat eivät osu yksiin teksin kohtien kanssa, ne ovat vain arkistojen helmiä jotka pistin tänne mukaan kaikkien kauhuksi...

 

10 vuotta sitten...

• Aloitin yläasteen.
• Olin koulukiusattu.
• Musiikkimakuni oli aikasta erilainen mitä nykyisin.
• Koulumenestykseni kääntyi vituralleen.
• Vietin kaiken vapaa-aikani Sisters Club -sivustolla.

 

5 vuotta sitten...

• Tulin täysi-ikäiseksi.
• Opiskelin elintarvikealaa Turun ammatti-instituutissa.
• Näin Scorpionsin ensimmäistä kertaa livenä.
• Muutin pois vanhempien nurkista.
• Ravasin baareissa joka viikonloppu ja usein myös arkena.

 

3 vuotta sitten... 

• Pahanlaatuinen writer's blockini alkoi.
• Olin jatkuvasti uupunut ja väsynyt töiden takia.
• Näin Makkoset ensimmäistä kertaa livenä.
• Mulla oli vain muutama kaveri, joiden kanssa jaksoin viettää aikaa.
•  Otin ensimmäisen tatuointini.

 

1 vuosi sitten...

• Writer's blockini alkoi vihdoin hellittää.
• Tutustuin moniin uusiin ja mahtaviin ihmisiin. 
• Olin totaalisen kyllästynyt Turkuun ja rutiineihini.
• Keikoilla ramppaaminen oli liki ainut sisältö elämässäni.
•  Otin toisen tatuointini.

 

Kuluneena vuonna...

• Olen tehnyt suuria päätöksiä elämäni suhteen.
• Olen muuttanut Helsinkiin.
• Olen oppinut itsestäni uusia asioita.
• Mielialani ovat vaihdelleet tiuhaan.
• Pitkä odotukseni palkittiin Hobitin ensi-illan myötä.

 

Eilen minä....

• Kävin Espalla hengaamassa ja nauramassa itseni tärviölle.
• Olin koulussa.
• Sain illasta lievähkön ahdistuskohtauksen.
• Harkitsin varastamista, kun pongasin jollain häiskällä Demolition 23 -älppärin.
• Ikuistuin muutaman randomin immeisen kameraan.

 

Tänään minä...

• Olen ollut laiska kirjoittamaan.
• Tein pizzaa.
• Hämmennyin tupakalla ollessani,  koska mulle tarjottiin tuolia.
• Luin loppuun kirjan, josta pitäisi vääntää esseee huomiseksi...
• En tehnyt mitään hyödyllistä koulussa.

 

Huomenna minä...

• Toivon mukaan saan esseen valmiiksi.
• Menen TreffiPubin synttärikekkereille syömään kakut ja juomaan kahvit.
• Juon alkomaholia.
• Syön tämänpäiväistä pizzaa.
• Heitän asiatonta läppää.

 

Ylihuomenna minä...

• Toivottavasti nukun pitkään.
• Käyn kaupungilla hoitamassa asioita.
• Ehkä suon itselleni siinä sivussa jotain kivaa.
• Läröän illalla kotona TV:n ja tietokoneen seurassa.
• Ehkä inspis kukoistaa ja saan jotain kivaa kirjoitettua.

 

Vuoden päästä minä...

• Mulla on toivon mukaan jotain töitä.
• Ravaan keikoilla.
• Matkustelen.
• Olen saanut ensimmäisen romaanini valmiiksi.
• Asun yhä Pasilassa.

Sanko päähän ja menoksi

Oho, panostin

Itse en viettänyt pääsiäistä munia maalaillen tai Jeesusta muistellen. Myöskään mämmiä en syönyt, omassa kulttuurissanihan oikea aika tuolle koiranpaskalle jota kai ruuaksikin voisi kutsua on heinäkuussa. Sen sijaan suunnistin lankalauantaina pitkästä aikaa Tavastialle tällä kertaa Hardcore Superstarin merkeissä. Edellisestä keikasta oli kulunut jo aivan liian kauan aikaa, joten voitte kuvitella miten täpinöissäni olin vaikka jos ihan rehellisiä ollaan niin en ole HCSS:ia vielä kovinkaan pitkään kuunnellut. Kaksi aikaisempaa keikkaa (Kotkan meripäivät 2011 ja Rockin' Hellsinki 2012) ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin tehneet tehtävänsä ja olen tullut aivopeseytyneeksi. Tai miksi sitä nyt tulisikaan sanoa... aivoista kun ei ole minkäänlaista tietoa tämän pääkopan sisällä.

Joskus puolitoistatuntia ennen ovien avaamista tapasin Itikan (= Satu) Tavastian edustalla. Oli muuten lahjakas ajoitus, saavuttiin nimittäin täsmälleen samaan aikaan paikan päälle joskin eri suunnista. Siinä sitten jonotusaika meni paskaa pölistessä ja ihmetellessä, miten suurin osa ympärillä olevista naamoista oli täysin vieraita vaikka yleensä on totuttu siihen, että tunnetaan liki kaikki vatipäät joita jonotuksessa pyörii. Meidän porukkakin oli jäänyt ties minne, joten keskityimme sitten apinoimaan keskenämme.

Taisin etukäteen sanoa jotain, etten ota HCSS:n keikalla mitään paineita eturivistä. Joo nii vissii joo, siellä taas takki lens niskasta ennen kuin oltiin edes sisälle päästy ja tavarat lensi narikkaan niin, että hyvä jos siinä ehti kissaa sanoa. Sen jälkeen pikatsuippailu välioville ja siellä taas jumitettiin joku hippasen alle tunti paniikkipaska perseessä. Hitsinpimpulat, niissä väliovissa ei ole mitään muuta logiikkaa kuin silkka sadismi ja viattomien ihmisten kiusaaminen. Lisäksi mulla on jokin merkillinen paha karma, että aina sillä sekunnilla kuin ovet avataan mun huomio hetken jossain muualla. Noo, eturiviin kumminkin selvisin joskin ihan sinne oikeaan kulmaan jos yleisöstä katsotaan. Hämmennyin muuten ihan sikana siitä, että catwalk loisti poissaolollaan. Jännä.

Kuis sit. Aika pian nousikin jo lämppäri lauteille joka tällä kertaa oli Baton Rogue Morgue. Mulla ei oikeastaan jäänyt bändistä mitään selkeää käsitystä, koko keikka taisi mennä lähinnä jäätäessä. Ei se niiden musa kai mistään huonoimmasta päästä ollut, muttei myöskään sellaista mikä olisi erityisesti mieleen jäänyt. Ulkoisesti bändi ei ainakaan ollut mitenkään kiinnostava, pikemminkin päinvastoin. Meiksissä meinaan heräsi välittömästi halu juosta karkuun niin, että hippulat vinkuu. En sit kuitenkaan viittinyt, kun oli kumminkin ihan jees paikka siinä. BRM ei kuitenkaan napannut, mutta kun otetaan huomioon kaiken maailman Anna Puut ja Fintelligensit niin oli se siinä suhteessa ihan jees lämppäri.

Lämppäri sitten suksi lopulta kuuseen lavalta tai minne lie ryyppäämään lähtivät ainakin sen jonkun niiden rivimiehen myöhäisemmästä kunnosta päätelleen. En enää muista soittiko kitaraa, bassoa vai suutaan, tunnistin sen lähinnä painovoimaa uhmaavista kengistä ja pulisongeista, joista näen takuulla painajaisia vielä ensi vuonnakin. BRM:n lähtöä seurasi sitten odotuksen tuskainen loppurutistus, jonka aikana vahdattiin silmä kovana kamojen roudausta ja odotettiin paskahalvauksen partaalla, milloin bileet pääsisivät lopultakin alkamaan.

Kuva © Satu

Pian sitten bileet pääsivät lopultakin alkamaan ja keikka lähti liikkeelle C'mon Take on Mellä. Ensimmäinen biisi meni aika liki sisäistäessä vielä mitä tapahtuu, mutta My Good Reputationin alkaessa sekosin täysin ja aloin hyvää vauhtia riehumaan niin, että hyvä kun ei hiukset lentäneet päästä. Oikeasti, sekosin ihan täysin tai sitten olen vain ehtinyt unohtamaan, millaiseen nosteeseen keikalla oikein pääsee. Tuossa lavan sivussa oli se hyvä puoli, että taaemmat rivit keskittyivät ryysimään siellä lavan keskivaiheilla joten meiksillä oli hyvin tilaa heilua kuin hullu, viskata kättä menemään ilmassa ja muutenkin hyppiä kuin vieteriukko. Tuli ihan syntisen kuuma ja hikeä puski virtana joka paikasta. Jos pääsisin riehumaan vastaavalla tavalla joka viikko niin ei tarvitsisi surra höllyvää vatsaa ja rupuista kuntoa. Tuona hetkenä tajusin lopultakin sen fiiliksen, jonka voi saada rakastamastaan urheilulajista. Keikoilla riehuminen on selvästi meiksin laji.

Last Call For Alcoholin aikana koitti jälleen se vaihe, kun bändi päätti nykäistä jonkun innokkaan fanin lavalle. Varmasti ihan sika siistiä nousta lavalle näin energisen bändin kanssa, harmi vain, ettei mulla tule koskaan ikinä milloinkaan riittämään pokka moiseen. Kateeksi kävi vielä enemmän, kun joku tuli tarjoilemaan lavalle kivunneella tytsylle ja bändille jekkupaukkuja. Kovasti toivoin, että niitä olisi jaeltu eturivillekin, mutta kaikkea ei voi saada. Toisaalta olin niin sekaisin pelkästä keikkafiiliksestä, ettei siihen alkoholia tarvittu, että olisin kiipeillyt pitkin seiniä.

Kuva © Satu

Olin onnistunut muuten ryysimään eturiviin joidenkin kahden likan väliin, jotka olivat ilmeisesti kiertäneet enemmänkin HCSS:n keikkoja, sillä encoren jälkimainingeissa muistaakseni Adde ja Vic hyppäsivät järkkärialueelle halaamaan noita ja siinä vaiheessa tuntui helkkarin hämmentävältä olla siinä kahden kovan fanin välissä tällaisena newbienä. Vicin halatessa toista noista tytöistä tosin sain itsekin pienen osan miehen kosketuksesta. Kai tuo ajatteli, että otetaan tuo yksi urpokin tähän mukaan, ettei se tunne oloaan yksinäiseksi ja laiminlyödyksi. Mutta tosissaan niin en ole noiden kahden saamasta erityishuomiosta katkera, kateellinen tai mitään, meiksistä se on oikeasti vain pirun siistiä. Varsinkin kun muistaa, miten paljon olen Makkosten keikoilla saanut huomiota osakseni. Musta on hienoa, että bändi ottaa huomioon faninsa, jotka käyttävät valtavasti rahaa, aikaa ja ruumiinterveyttä ravatakseen rakastamansa bändin keikoilla. That's the spirit! Propsit teille kahdelle, jos eksytte tätä hölötystä lueskelemaan.

Keikan jälkeen etsin Itikan käsiini ja keikasta edelleen täysin sekaisin rääyin tälle jotain epämääräistä willulanmöngerrystä purkaakseni tunteitani ja intoani. Jonkin aikaa jumiteltiin vielä Tavastialla ja lätistiin tuttujen immeisten kanssa, ennen kuin päätettiin läksiä lätkimään. Narikkajonossa pällistellessämme Itikan naama otti melkein osumaa jonkun tissien kanssa. Meistä se oli ainakin ihan sairaan hauskaa, kun jonkun randomin ohikulkijan tissit olivat yks kaks suoraviivaisesti tyrkyllä tuon silmien edessä.

Sellaista turinointia tällä kertaa! Pahoittelut sekavasta sisällöstä, pääkoppani ei taida vieläkään oikein sisäistää yhtään mitään saati sitten, että kykenisin tuottamaan viksua tekstiä. Oli kyllä ehdottomasti odotukset kaikin puolin ylittävä keikka! Kuka ties löydän itseni jo kesällä todistamassa HCSS:ia uudestaan joko Kivenlahdessa tai Saunassa, ken tietää.