Mä en ole kuka vaan

Viime viikolla kuljin taakse jätetyillä kaduilla, oli kuin olisin astellut jäätyneen Helvetin poluilla. Askel horjui ja oli epävakaa, tuskin olin matkaa aloittanut kun jo syleilin jäätä. Tällä tavalla minut otti vastaan kaupunki, jota kerran kutsuin kodiksi. Enää se ei sitä ole. Olin kolmen vuorokauden vieras, jonka saapumista vain harva jaksoi odottaa. Siellä ei ole mitään, mikä voisi jatkaa tarinaani. Minua varten siellä on enää vain kourallinen ihmisiä. Ihmiset, jotka jättivät merkkinsä tähän tarinaan jo vuosia sitten. Ihmisiä, joiden luokse olen aina valmis palaamaan, vaikka aika ei meidän puolellamme olisikaan.

Pikku Willu ja sen veli

Kaipaan kylmiä katuja, jäisiä sormia ja odotusta. Typeriä ajatuksia, jotka vahingossa lausutaan ääneen. Pointti on kadoksissa, mutta ei se ketään haittaa. Hampaattomien eläimien yhteiskunnassa ymmärrämme toisiamme ja tunnemme lait, joita kukaan ei lausu ääneen. Älykkyys on yliarvostettua, järjettömyys tekee meistä perheen. Haluan hien virtaavan ihollani, tukehtua keskellä toistensa varpaille hyppivää ihmismassaa. Sieluni on levoton, se haluaa juosta ja huutaa, vapauttaa sen eläimen joka kolmen pitkän kuukauden ajan on ollut lukittuna. Siinä maailmassa en ole arka ja haavoittuva. Se maailma sytyttää minut eloon, pumppaa vereeni adrenaliinia ja tekee minusta räjähdysherkän. Olen väsynyt odottamaan ja teeskentelemään ihmistä, joka ei tiedä paratiisista, joka on kätketty rosoisiin sanoihin ja vahvoihin nuotteihin. Haluan takaisin tien päälle, olla se kulkuri joksi minut luotiin.

Päässäni vieraili ydinräjähdys

 

Välillä tuntuu kuin en löytäisi paikkaani muutoin eheässä kokonaisuudessa. En osaa lukea katseita ympärilläni, en tiedä olenko tervetullut vai halutaanko minun lähtevän. En tiedä mitä minulta odotetaan, en tiedä keneksi ihmiset minua luulevat. Tunteeko minua täällä edes kukaan? En enää piittaa, ottakaa tai jättäkää. Olen ylikierroksilla käyvä sähköjänis, lapsi joka unohti miten aikuistutaan. Olen löytänyt oman Mikä-mikä-maani, ettekä saa minua lähtemään sieltä. Häpeä on minulle vieras käsite, nauran pilkallisesti itselleni kun teen virheen. Olen ajattelematon idiootti, joka ei itsekään ymmärrä puheitaan. Teen mitä haluan, kuljen polkua jonka olen itse valinnut. En ehkä luota itseeni, mutta olen silti valmis yrittämään. Vaikka kaipaankin rakkautta, niin en kaipaa valheellisesti ansaittua hyväksyntää. Se kuuluisi jollekin toiselle, joka minä en oikeasti ole. Minua ette voi muuttaa, minua on liian myöhäistä parantaa, joten älkää edes yrittäkö. Jos ei kelpaa, teidän on aika vaihtaa suuntaa. Mutta jos hyväksytte minut sellaisena kuin olen, virhepainoksena ja muotopuolena, olette tervetulleita matkalle kanssani, sillä en halua kulkea yksin.