Nää kengät sylkee tulta

Tarinat ovat nyt mustaa valkoisella. Pitelen uunituoretta opusta käsissäni kuin pientä lasta, hellästi ja rakastaen. Yksi pieni osa siitä on minua, ilman sitä se ei olisi samanlainen. Kannet ovat pehmeät ja värimaailma kaunis. Kuin todella sukeltaisin idylliseen maalaismaisemaan, jossa kaikki ne kerrotut tarinat heräävät eloon. Niillä on omat värinsä, tuoksunsa ja makunsa. Ne ovat syntyneet meistä, kehittyneet sydämissämme ja lopulta astuneet ulos vapauteen. Tuntuu voitolta, että olen päässyt näinkin pitkälle. Vaikka tämä on pientä, on tämä enemmän kuin milloinkaan todella uskoin.

Vedenpohja on pehmeä ja mutainen, harha-askel imaisee minut syvyyksiin. Sukkahousut liimautuvat reisiin ja toppi ahmii vettä. Tämä tunne on kaunis, täällä elää kokonaan toisenlainen maailma. Ehkä kotini onkin täällä, pinnan alla siellä minne auringon läpö ei ylety. Voisin jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi, mutta aikaa ei ole tarpeeksi. Jäljessäni seuraavat pisarat ovat violetteja ja vaaleanpunaisia. Istuessani takaisin muiden seuraan hymyilen leveästi ja sanon kerskailun sävy äänessäni, ettei vesi ole kylmää.

Olen avoimempi kuin aikaisemmin. Täällä on hyvä olla. Tunnen meren tuoksun ja tuuli saa ihoni värisemään. Näitä hetkiä ei ehkä enää tule. Toiset ovat jääneet kauemmas, enkä enää ehdi muuttaa tilannetta. Jotkut ovat kuitenkin tulleet todella lähelle, astuneet näkymättömän muurini toiselle puolelle. Sinne, minne en monille anna kutsua. Enkä haluaisi heidän lähtevän sieltä milloinkaan. Pelkään, etteivät kaikki annetut lupaukset sittenkään toteudu.

 Suomihumppa saa lanteeni keinumaan. Aluksi seison reunalla, mutta paikkani ei ole siellä. En välitä, vaikka näytän tyhmältä. Minä tunnen nämä askeleet, vaikka sävelet eivät olekaan samoja kuin yleensä. Tässä samassa huoneessa meidät kuukausia sitten toivotettiin tervetulleiksi aloittamaan matkaa. Nyt se polku on kuljettu loppuun ja on aika aloittaa uusi. Ihollani pisaroi hiki ja sydämeni hakkaa. Kerromme ääneen viimeiset tarinat. Vaikka itse pelkäänkin yleisön katseita ja ramppikuume pakottaa minut nurkkaan. Osa minua otetaan kuitenkin mukaan. Jotain lämmintä nousee sisälläni, kun viimeiset sanat synnyttävät naurua.

Vielä kerran kuljen tuttua tietä. Sinne, mikä toimi kotiluolana useita kuukausia. Poistan sieltä merkit itsestäni ja mietin, palaanko sinne enää koskaan. Oven sulkeutuessa takanani sisälle jää osa minua, jota voin kai kutsua menneisyydeksi.

Jalkani kipunoivat, kenkäni syöksevät tulta. Sisälläni on ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta tuntuu, ettei minulla ole enää turvasatamaa. Paikkaa, minne palata päivästä toiseen ja jossa minut otetaan vastaan ilolla, eikä käännytetä pois. Uusi seikkailu kuitenkin odottaa jo, enkä malttaisi odottaa hetkeä jona nousen tuulen harjalle ja lähden matkaan. Ennen sitä minun on kuljettava vielä viimeisen rastin luokse, ennen kuin tämä kaikki on todella ohi.

Huomenna koittaa päivä, jona lausun viimeiset jäähyväiset.