Tää on mun monneille!

Lauantaiaamu, kello on yhdeksän. Kännykkäni paukuttaa Denver the last dinosaurin introa korvani juuressa. Unenhuuruiset aivoni yrittävät keksiä herätysäänenä toimivalle renkutukselle selitystä. Kunnes muistan. Tämä on se päivä, joka virallisesti aloittaa kesän. Ensimmäiset festarit. Jonotus, kilpajuoksu lavan eteen ja useiden tuntien odotus. Kiveslahti, täältä tullaan.

Lähden matkaan kaupan kautta, päivästä ei tule mitään ilman asiaan kuuluvia eväitä. Kuljen karkkihyllyn ohi ja tolkutan itselleni "älä osta niitä helvetin pollyja, ne vain mössöytyy tässä paahteessa". Kiertelen kauppaa, mutta mikään ei tunnu kelpaavan. Pollyt lähtevät sittenkin matkaan. Mössöähän niistä sitten tuli.

Pasilan aseman kohdalla hyppään tutun Nissanin kyytiin. Mieleeni palaa muistoja, kaikki ne lukemattomat kerrat joina tuo auto on meitä palvellut ja saattanut turvallisesti perille. Pienen eksymisen kautta maaliin. Aurinko polttaa hartioita ja jännitys kasvaa. Kellonviisarit hidastelevat loppua kohden. En uskalla katsoa niitä, tekisin sen kuitenkin väärällä hetkellä. Juuri silloin, kun lähtölaskenta alkaa.

Liikkeelle ryntäävä ihmisjoukko muistuttaa vauhkoontunutta puhvelilaumaa, jolla on joukko nälkäisiä leijonia kintereillään. Joku kehottaa hidastamaan, mutta kärsivällisyyteni ei riitä rauhallisiin askeliin. Sieluni ei saa rauhaa, ennen kuin saavun aidan luo. Vasta perille päästyäni voin jälleen hengittää.

Viereisellä lavalla aloittaa artisti, jonka nimi on kuin Pikku kakkosen ohjelmistosta. Karri Koira huutelee meillekin ja me vastaamme tervehdykseen, vaikkemme musiikista piittaakaan. Ehkä odotamme Eläkeläisiä, ehkä jotain suurempaa. Vahdin aurinkoa ja odotan hetkeä, jona se siirtyy lavan toiselle puolelle ja langettaa yllemme viileän varjon.

Vaikken Eläkeläisiä kuuntelekaan, niin rakastun heidän logoonsa. Poroon ilman häntää. Humppa villitsee yleisön ja letkajenkka kulkee. Hetken harkitsen liittyväni joukon jatkoksi. Kosketinsoitin saa selkäänsä ja yleisö taistelee raadon kappaleista.

Lounaani koostuu nachoista, jotka lojuivat porteilla odottamassa ottajaansa. Kaikki ilmainen on kivaa. Isomman lavan veteässä henkeä, nousee pienemmälle herra nimeltä Stig. Yhdentekeviä minuutteja, joista ei jää mieleen mitään.

On hassua todistaa vailla suurempaa mielenkintoa PMMP:n yhtä viimesimmistä keikoista. Pöllöt ovat kivoja. Pystyn löytämään pienen ajatuksen, vihjeen siitä mikä tässä bändissä niin viehättää. Ei sillä, että se juurikaan jaksaisi kiinnostaa. Matkalaulu saa kuitenkin hymyilemään ja ajattelen edessä odottavaa kesää. Hatun nosto teille, pahempaakin voisi toivoa. Tätä sirkusta seuranneesta Kalpeanaamasta ei oikein mitään mieleen jäänyt. Taisin jonottaa vessaan puolet siitä tunnista.

Kuva © Satu

Joillekin sitä vain yrittää antaa mahdollisuuden, joka ei kuitenkaan koskaan täyty. Von Hertzen Brothers on osa tätä kategoriaa. Liikaa samanlaisia kappaleita, liian vähän eloa. Huomaan suunnittelevani tulevaa. Ruokaratkaisuja, reittisuunnitelmia, vaatekertoja. Keskittymiskykyni on harhautunut toisaalle ja yritän kätkeä haukotuksen. Pahoitteluni, muttei nappaa. Lähtekää ja antakaa lava niille, joita olemme odottaneet.

Loppurutistuksen aikana kuulemme Raappanaa. Ahdistaa, miten turhan moni kappale on tuttu työradion kautta. Vahdin kelloa, kuin toivoen tuijotukseni saavan sen kulkemaan lujempaa.

Lopulta odotus palkitaan. Hardcore Superstarin iloisten veikkojen noustessa lavalle on voittajafiilis. Auringosta, janosta ja lämppäreistä on selvitty ja voin keskittyä riehumaan rihmastoani pellolle. Jokin on kuitenkin pielessä. Eturivii huutaa ja hyppii sydämensä kyllyydestä, mutta takariveissä meininki on kuin mummon hautajaisissa. Jengin voisi sanoa jäätävän, ellei olisi kuuma kuin pätsissä. Paineesta tai tungoksesta ei ole tietoakaan. Ainoa merkki jonkinlaisesta elämästä on joku alkoholissa uitettu sankari, joka jossain vaiheessa ilmestyy niskaani riehumaan.

Kuva © Satu

Last call for alcoholin aikana yleisöstä nykäistään jälleen parit onnenpossut lavalle ottamaan huikkaa. Koko yleisönkään ei tarvitse kuivin suin olla, sillä bändi nakkaa jokusen oluttölkin myös yleisöä virvoittamaan. Martin viskaa omansa jonnekin meiksin suuntaan ja yritän sitä siinä sitten silmät kaljanjanosta kiiluen tavoitella. Heitto jää tuhnun verran lyhyeksi, joten suurin osa olusista leviää pitkin laukkuja ja järkkärialuetta. Järkkärisetä kuitenkin poimii tölkin turvaan ja ojentaa sen meiksille. Ilokseni tajuan, että pohjalimat ovat edelleen tallella. Skoooooollll vaan kaikille!

Tyhjä tölkki ja pala hikistä pyyhettä, siinä muistoni kesän 2013 ensimmäisestä festarista. Pieniä kauneusvirheitä lukuun ottamatta päivä oli mitä suurenmoisin. Merkitsen ensimmäisen rastin kesäni reittiä kuvastavaan karttaan ja jään odottamaan seuraavaa.