Ilta pimenee, psykoosi syvenee

Kompassini hakee suuntaa, en ymmärrä sen ohjeita. Katse on väsynyt, jalat uupuneet. Kuin kulkisin loputonta labyrinttia, löytäen vain umpikujan toisensa jälkeen. Ilmassa soi musiikki, olen jo lähellä. Viimeinen portti on kuitenkin edelleen kadoksissa. Palaan jo läpikäymiini paikkoihin, etsin uudelleen. Lopulta portit avataan ja lasken taakan harteiltani. Sydän kevenee ja savun kosketus on kuin lämmin suudelma.

Niin paljon kauniita kasvoja. Eräs on tuttu vuosien takaa, en muistanut miten karimaattinen hän onkaan. Odotin häntä jo etukäteen, mutta kun tiimalasi on laskenut tunnin loppuun, voin vasta sanoa ihastuneeni.

Selkäni takana aalto nousee. Joku puolet suurempi tuntuu olevan kiinnostunut nousemaan reppuselkääni. Kiitos ei. En voi olla hymyilemättä vahingoniloisesti kun sama tapaus hetkeä myöhemmin syleilee maata. Kaikki ne minuutit jotka minulle annettiin on tarkoitettu sinulle. En kaipaa häiriötekijöitä viemään pois yhtäkään sekuntia. Olen liian tietoinen siitä, että kesä vetää kohta viimeiset henkäyksensä. Kalenteriini merkityt päivät kuluvat ohitse, enkä kohta enää tiedä milloin saan seuraavan kerran katsoa sinua silmiin.

Rakastan ajomatkoja yön halki. Sokeria hampaille ja naurua korville. Olemme melkein kotona, kun vauhti hidastuu pienen yökulkijan takia. Ei kai sitäkään ole älyllä siunattu, koska ei ymmärrä väistää tien turvallisemmalle puolelle.

Yhden päivän välilasku. Onko se sitten armoa vai kidutusta. Minulle annetaan aikaa levätä, mutta sieluni vapisee ja ikävöi.

Keltaiseen paperinpalaan on kirjoitettu kaupungin nimi. Tämä on se tarina, jota en koskaan uskonut kirjoittavani. Sirkus saapuu keskelle betonihelvettiä ja loputtomia peltoja. No, tänne on tultu eikä ole tietä takaisin. Minä en ole niitä, jotka poistuvat kesken juhlien.

© Lahden Öiden fabosivu

Tiedättekö ne tarinat sotureista, jotka seisovat yksin taistelukentällä ja ottavat vastaan jokaisen vihollisen lyömän iskun odottaen ja uskoen, että heidän tärkein taistelukumppaninsa vielä saapuu? Siltä minusta tuntuu. Maahan lyödyltä sotilaalta, joka ottaa vastaan kaiken. Sydämessään usko paremmasta. Kun näen vihreiden tennareiden pujottelevan ihmismassan seassa tiedän, ettei odotukseni ole ollut turhaa. Tuntuu, kuin minuun virtaisi uutta voimaa. Nousen seisomaan ja olen valmis jatkamaan taistelua.

Itkeviä kasvoja. Lapsia, jotka ovat vihdoin saavuttaneet yhden unelmansa. Se tuntuu oudolta. Minä olen ollut osa tätä jo niin kauan, että tuntuu enemmän siltä kuin tulisin tapaamaan vanhoja ystäviä. Melkein kadehdin sitä uutuuden viehätystä, joka heijastuu näiden lasten kyyneleissä.

Hiuksiini lentää pala valkoista muovia ja putoaa sitä kautta maahan. Räpyttelen silmiäni, katseeni on hämmästynyt ja kysyvä. Kestää hetken päästä takaisin kartalle. Sinä naurat avoimesti. En piittaa nauratko kanssani vai minun kustannuksellani. Molemmat ovat hyviä vaihtoehtoja. Sinun hymysi puolesta olen valmis tekemään mitä tahansa, vaikka se tekisikin minusta houkan.

© Lahden Öiden fabosivu

Olenko unohtanut joitain vuosia elämästä? Milloin kadotin sen energian, jonka saa nuoruudesta? Uusi aamu on kylmä, minua huimaa ja tuntuu kuin olisin niellyt orjantappuraa. Mielessäni on haavekuvia lämpimästä ruuasta, kahvin tuoksusta ja suihkusta, joka pesisi hien ja hiekan iholtani. En muista milloin lähteminen olisi viimeksi ollut näin vaikeaa. Pakotan itseni kuitenkin liikkeelle, eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa. Voitte vaivuttaa minut Ruususen satavuotiseen uneen, mutta ette vielä. Antakaa minulle vielä tämä ilta.

Lasketaan yhdessä takaperin vielä kerran. On tämän luvun viimeisen lähtölaskennan aika. Viimeisen kerran saan nähdä jotain kaunista, sitten minun on unohdettava pitkäksi aikaa. Kaipaan jo nyt, vaikka odotukseni on vasta puolessa.

Sinä loistat tänä iltana tavallistakin kirkkaammin. En jaksa laskea jokaista hymyä ja silmäniskua, et anna minulle tilaisuutta katsoa muualle. Yritän lukea vihjeitä, mutten löydä salaisuuden avainta.

Nauran itselleni, rakastunut hölmö. Mitä jos minä kuvittelenkin vain kaiken? Olenko vain hullu joka kirjoittaa hiekkaan sanoja rakkaudesta? Mitä jos tämä kaikki onkin vain mielikuvitusta? Mitä jos herään aamuun ja huomaan kaiken sen olleen vain unta?

Tämä yö on kaunis. Täytetty italialaisella ruualla ja uusilla elämyksillä. Tuntuu kuin voisin rakastua jokaiseen vastaantulijaan. Ystävällisiä sanoja, mukavia keskusteluja. Ei huomautuksia repeytyneistä sukkahousuista tai sateenkaarenväreistä hiuksissa.

Aamu nousee jo ylleni, kun käperryn takapenkille nukkumaan. Uni on katkonaista, herään vähän väliä keskellä uutta maisemaa. Kuitenkin jokin menee pieleen ja avatessani silmäni viimeisen kerran, tuttujen rakennusten sijaan minua tervehtivät merelle lipuvat laivat.

Kun lopulta pääsen kotiin, minua tuijottavat katosta roikkuvat lepakot.