En tunnista itseäni, en tiedä mikä minussa on minua ja mikä
vain jatketta jostain muualta. Jokin rummuttaa syvällä, sydämen
ja keuhkojen alla. Sitä tuskin kuulee, mutta koko keho värisee sen
mukana. Siellä on lukkojen takana jotain tukahdetettua, jotain minkä liian
monta takaperinaskelta on pakottanut piiloon. Avaimen olen kätkenyt,
työntänyt alas kurkusta aina vatsaan asti.
Voinko enää löytää totuutta, kun olen niin kauan katsonut muualle. Juossut pääsemättä tarpeeksi lujaa, väistellyt luokseni ammuttuja sähikäisiä. Mietin, onko minulle
sellaista
paikkaa kuin Perillä. Harhailenko ikuisesti rakentamassani
labyrintissa, eksyen aina vain syvemmälle, lähelle sen sydäntä, siellä
missä tarujen Minotauros elää. Onko minulla muuta vaihtoehtoa kuin
alistua hirviöjumalan uhriksi?
Odotan merkkiä, jotain mikä
kääntäisi maailmani ympäri,
antaisi mahdollisuuden johonkin uuteen. Maahan putoavia meteoreja,
liekkejä taivaanrannassa, tuulen kääntymistä. Mihin tahansa niistä
saattaa olla kätkettynä pakotie, suuntaviiva joka opastaa minut
korkealle. Nostan käteni ja havittelen Graalin maljaa, jossa maistuvat
tähtien juoksuradat ja komeetan sirpaleet. Voin tuntea jokaisen pisaran
laskeutuvan alas nielusta kipunoiden, poksuen ja kiemurrellen. Sentti
sentillä eheyttäen, parantaen, tehden kaikesta kevyempää. Kunnes minulla on lupa unohtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti