Täällä ylhäällä on hiljaista. Ei tietenkään täysin, jos pysähdyn kuuntelemaan löydän kyllä paljon erilaisia ääniä. Sellaisia, joihin ei normaalisti kiinnittäisi huomiota. Kuinka tuulen humina voimistuu mitä nopeammin se kulkee, miten se muuttuu syöksyissä ja käännöksissä. Kuulen ruohon kahinan ja kivien rouskeen sekä varovaisten askelten pehmeät, melkein äänettömät tömähdykset ja juoksuaskelten kiivaan rytmin, joiden perässä seuraava kaiku jää ansaan vuorten välissä avautuvaan laaksoon. Hetkeksi ääni jää kimpoilemaan kiviseiniin, ennen kuin katoaa jonnekin, jättäen jälkeensä vain muiston.
Seison vuoren reunalla, edessäni avautuu jyrkkä pudotus. Vatsalta tuntuu katoavan pohja, aistini ovat herkistyneet tietoisuudelle siitä, miten epävakaa ja arvaamaton maa jalkojeni alla on. Yksikin harha-askel voi johtaa putoamiseen. Matka alas on niin pitkä, että ehtisin luultavasti kertaamaan koko elämäni odottaessani kohtaamista maan kanssa. Ajatus saa koko kehon värisemään, kuin hyinen pohjoistuuli puhaltaisi ylitseni. Silti en pysty siirtymään pois reunalta. Rakastan vaaran tunnetta, pelkojen uhmaamista ja sitä, kun uskoo näkevänsä kaiken maailmasta. Tuntuu kuin seisoisin koko maailman yläpuolella ja olisin tietoinen jostain suuremmasta.
Miten kaunis maailma onkaan täältä ylhäältä katsottuna. Horisontissa meren tumma hahmo muodostaa aaltoja, heittelee niitä rantaa ja aloittaa sitten leikin uudestaan. Tuuli sieppaa mukaansa meren tuoksun, sekoittaa suolan ja vuoristoilman raikkauden yhteen. Täältä ylhäältä ei näe kaikkia pieniä yksityiskohtia, joista maailma on rakennettu, mutta täältä näkee sen kauniin kuvan, joka niistä paloista muodostuu. Meren ja vuorten välissä lepäävä kaupunki ei ole sokkelo likaisia katuja vaan elämän sykkivä ydin, jonka ympärille kaupungin valot ovat muodostaneet hohtavan suojakuvun.
Täällä ylhäällä taivas on lähempänä. Valosaaste ei yllä tänne, täällä tähdet ovat vapaita. Etsin niistä polkuja ja kuvia, tarinoita kaukaisista galakseista. Katson niitä niin kauan, että minua alkaa huimata, enkä silti haluaisi kääntää katsettani hopeapisteistä, jotka leiskuvat jossain valovuosien päässä täältä. Niiden alla tunnen itseni pieneksi, mutta myös osaksi tätä maailmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti