Muistan kuinka odotin päivästä toiseen miettien, milloin syke rinnassa rauhoittuu. Liikaa päiviä, joille ei näkynyt loppua. Liikaa kuljettuja katuja, joista yhdenkään päästä ei löytynyt helpotusta. Yksikään ei vienyt minua kotiin.
Olin kuin eristettynä lasikuvun alla. Olin ulkopuolinen muun maailman rinnalla ja tuntui, ettei kukaan todella nähnyt minua. Ei sillä, että olisin edes kutsunut ketään lasikupuni alle. Se oli oma turvapaikkani, jossa saatoin piilotella yksin omien murheideni kanssa ja kieltäytyä näkemästä kyyneleitä toisten kasvoilla. Olin marttyyri, joka ei tarvinnut kenenkään lohdutusta. Pitkään luulin, että se olisi ainut asia mitä voisin rakastaa. Todellisuudessa en tiennyt mitään rakkaudesta.
Ajan myötä lasikupuuni alkoi ilmaantua säröjä. Se alkoi vuotaa ja imi ulkopuolisesta maailmasta jotain, mitä en osannut odottaa.
Ennen uskoin, että yksinäisyys oli kaikki mitä minulla on. Se oli se, mikä piti minut turvassa ja esti haavoittumasta. Huomaamattani jokin kuitenkin muuttui. En enää piitannut siitä, olinko itse turvassa. Tajusin, etten tarvitsisi suojelua jos vain voisin elää pitääkseni jonkun toisen turvassa. Tuntui kuin olisin tehty sitä tarkoitusta varten.
Avasin oven pelolle, ensimmäistä kertaa se pystyi vaikuttamaan minuun. Muistan jokaisen painajaisen ja jokaisen aamun, jona heräsin kyyneleet kasvoillani. Minun ei pitäisi itkeä. Tiedätkö miksi aikuiset eivät itke? Koska he tietävät, ettei kukaan todella välitä, kukaan ei kuivaa heidän kyyneleitään. He tietävät, ettei tuska katoa milloinkaan. Aina on jotain, mikä satuttaa.
Minä tiesin. Tiesin sen tehdessäni kaikkeni sen ainoan asian puolesta, joka tässä maailmassa todella merkitsee minulle jotain. Siksi jäähyväisissä ei ollut kyyneleitä. Ei ollut ketään, joka ne kyyneleet kuivaisi. Ei minua varten. Minulle riittää, että hänellä on joku. Joku joka kuivaa hänen kyyneleensä ja muuttaa hänen maailmansa paremmaksi.
Näytin omani vain yksinäisyydelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti