Sivut

torstai 12. tammikuuta 2012

There's nothing more beautiful than a rainbow!

Viime päivinä olen taas jaksanut ihmetellä, mikä helvetti siinä on kun joillekin tuntuu olevan niin suuri ongelma kenen kanssa täysin itselleen vieraat ihmiset haluavat jakaa elämänsä? Miksi sillä, että joku on kiinnostunut samasta sukupuolesta kuin kyseinen henkilö itse on, on niin suuri merkitys että se vaikuttaa kokonaiskuvaan henkilöstä? Ei ole mikään ihme, että niin moni homoseksuaali tässä maailmassa elää kaapissa kun ihmisten suhtautuminen on mitä on.

Tässä sivuan väkisin myös meneillään olevia presidenttivaaleja, sillä en vain tajua muutamien lähipiirini henkilöiden suhtautumista Pekka Haavistoon homouden takia. Ei tietenkään ole minun asiani vetää kenenkään puolesta herneitä nenään, mutta tavallaan tuon voi ottaa henkilökohtaisena loukkauksena ketä tahansa seksuaalivähemmistöihin kuuluvaa kohtaan. Ihmiset ovat kyseenalaistaneet Haaviston pätevyyttä presidenttinä pelkän homouden takia ja suhtautuneet asiaan pilkallisesti, vaikka tulevalla presidentillä on täysioikeus omaan yksityiselämäänsä kuin muillakin. On myös sanottu, ettei Haavisto ole pätevä edustamaan Suomea maissa joissa homoseksuaalisuus on rikos. Ihmiset, tässä ollaan valitsemassa johtohahmoa Suomelle eikä koko perkeleen maailmalle. Vaikka presidentin työhön kuuluu paljon ulkomailla vierailuja ja vieraiden maiden kulttuuri on huomioitava niin tärkeintä on se, että Suomi saa valita itselleen sellaisen johtajan kuin se itse haluaa eikä siinä kysytä mielipidettä muilta mailta joiden on vain hyväksyttävä suomalaisten tekemä päätös. Omasta mielestäni on rohkeaa olla avoimesti homo poliittisissa piireissä. Tärkeintä on kuitenkin se, että ihminen seisoo ajamiensa asioiden takia ja toimii niiden mukaan.

Kaapista ulos tuleminen on jo itsessään rohkeaa, sillä siihen liittyy uskomattoman paljon pelkoa ja on oltava valmis kohtamaan ennakkoluuloja ja se, että läheisetkin ihmiset saattavat kääntää selkänsä. Elämänne hiton 2000-lukua ja silti ihmisen avoimuus omasta seksaualisesta suuntautumisestaan vaikuttaa kohtuuttoman paljon pieniinkin asioihin. Se vaikuttaa ihmissuhteisiin niin ystävien, perheen kuin työtoverien keskuudessa eikä se kaikilla käy yhtä kivuttomasti kuin toisilla. Onko se oikein, että ihmisen joutuu kokemaan ennakkoluuloja ja syrjintää sen takia, että hän on rehellinen itselleen ja muille?

Kävin tuossa kuluneella viikolla katsomassa elokuvan J. Edgar. Vaikkei John Edgar Hooverin ja Clyde Tolsonin todellisesta suhteesta voi kukaan sanoa mitään, oli se elokuvassa kuvattu tavalla joka aiheutti itselleni lähinnä surullisen ja ahdistuneen fiiliksen, niin kauniisti kuin se olikin kerrottu. Pointti ei ole nyt itse tässä parissa, vaan ihan yleisesti kaikissa niissä jotka ovat joutuneet kieltämään itseltään rakkauden aikakauden, muiden ihmisten tai asemansa takia. Itseäni ahdistaa suuresti, että ihminen joutuu elämään koko elämänsä valheessa ja satuttamaan siinä sivussa itseään vain, jotta välttyisi muiden ihmisten kritiikiltä.

Yleisiä tekosyitä joihin turvaudutaan ovat uskonto ja se, että parisuhteen pitäisi olla miehen ja naisen välinen pyhä plaaplaaplaa. Olen ateisti, joten myönnän etten voi ymmärtää miten tärkeä asia uskonto joillekin on. Olen kuitenkin raamattua aikoinani lukenut ja tiedän ainakin osan, mitä siellä sanotaan. Raamattu on kuitenkin vain jonkun aikoja sitten eläneen henkilön kirjoittama opus ja siellä mainitaan monista asioista, jotka mielletään nykyisin laittomuuksiksi. Jokaisen uskovaisen tulisi kulkea sen mukaan, mitä oma sydän sanoo eikä piiloutua raamatun taakse ja uskoa kaikkea, mitä kirkossa sanotaan. Haluan kunnioittaa kaikkia uskontoja ja mielestäni jokainen edustaa omaa uskontoaan parhaiten, kun tekee sitä miltä itsestään parhaalta tuntuu sillä Raamattu on vain lähdepohja sille, jonka perusteella kukin oman suhtautumisensa uskontoon rakentaa.

Ajatus siitä, että parisuhde olisi vain miehelle ja naiselle on taas vanhoillisuutta ajoilta, jolloin homoseksuaalisuus luokiteltiin yleisesti sairaudeksi ja rangaistavaksi teoksi. Miehen ja naisen ainoa välttämätön merkitys toisilleen on lisääntyä, mutta lapsien hankita ei ole pakollista ja vaikka niitä mielisikin, ei se edellytä tiiviin parisuhteen muodostamista vastakkaiseen sukupuoleen. Nykyaikana jokaisen tulisi saada muodostaa parisuhde rakkauden perusteella, eikä kukaan voi määritellä millaisen pariskunnan rakkaus on aidointa ja puhtainta. Pääpointtina parisuhteessa on omasta mielestäni se, että molemmilla osapuolilla on siinä hyvä olla eikä se, mitä sukupuolta osapuolet sattuvat olemaan.

Tekstin pointti hukkui matkalla, mutta pääsinpä ainakin vauhkoamaan. Nostan tähän loppuun nyt fiktiivistä hattua kaikille, jotka ovat valmiita kohtaamaan vanhoillisen junttikansan ja olemaan avoimesti sitä mitä ovat. Itse pidän tällaisia ihmisiä äärettömän rohkeina, mutta on sääli että niin moni ihminen vastaa tällaiseen rohkeuteen pilkalla ja halveksunnalla.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Virkkausohjeita ja sopivien sukkapuikkojen valitsemisesta

Tarkastellessamme kaaviota voimme huomata, ettei se sovi ihan jokaiselle. Pitää olla sisua kestää odotusta, väsymystä, ääriolosuhteita sekä kyetä myös sosiaaliseen vuorovaikutukseen, jotta kaikki sujuu mukavammin. Mahdolliset epäonnistumiset reitin varrella ovat melko todennäköisiä, mutta silloin on purtava hammasta ja puskettava eteenpäin esteen päihittämiseksi. Lopussa kiitos seisoo ja kun kaikki on ohi voi olotilaa kuvata lämpimän euforiseksi ja kaikin tavoin mielettömäksi, mutta myös mahdolliset jälkivaivat kuten kipeä kurkku ja univaje ovat mahdollisia. Tämän kaiken toteuttamiseen tarvitaan kaksi lyhyttä, kaksi keskimittaista ja yksi pitkä. Jos ei auennut, lue alla oleva kuvaus niin eivätköhän lukot pikku hiljaa ala loksahdella.

30.12.2011 - The End of the World Party Part 1
Aamu alkoi yllättävän leppoisissa tunnelmissa sillä pääsin mutkattomasti ylös sängystä ja aamutouhutkin sujuivat ilman suurempia kommervenkkeja. Suunnitelmissa oli, että lähden ajelemaan kohti Helsinkiä puoliltapäivin, mutta olin saanut kaiken tarpeellisen hoidetuksi jo yhdentoista tienoilla joten saatoin kaikessa rauhassa istua alas aamiaiseni kanssa ja tappaa hetken aikaa koneen ääressä. Tuskin olin kuitenkaan saanut ensimmäisiä hörppyjä kahvia juotua kun kännykkä ilmoitti uudesta tekstiviestistä. Roxx oli sählännyt VR:n lipunmyynnin kanssa ja ostanut liput jo 12:22 Kouvolasta lähtevään junaan 14:22 lähtevän sijaan. Itse olin tästä enemmän kuin riemuissani koska olin kutakuinkin lähtövalmiudessa ja olisin joka tapauksessa ollut Helsingissä jo kahden tienoilla. Nyt pääsisimme nopeammin yhdessä jonottamaan eikä minun tarvinnut tappaa aikaa ja stressata yksin Helsingissä.

Heitettyäni loput kahvistani helttaan suunnistin autolle ja poikkesin vielä postissa hakemassa minua ja Roxxia siellä odottaneet Trick of the Wrist -vinyylisinkut. Siitä lähdin sitten painamaan kohti Stadia nopeusmittari paukkuen ja radion huutaessa Hoosiannaa... ei kun Hammersmithia.

Rantauduin Helsinkiin yllättävän kivuttomasti ja ajoitus oli mitä mainioin, sillä jätin auton Kaisaniemen tukikohtamme parkkiin vain kymmenisen minuuttia ennen kuin Roxxin juna saapui asemalle. Kävimme nopeasti heittämässä tavarat kämpille ja Roxxin ehostautuessa keitin pannullisen kahvia jonka sulloimme termariin ja paistoin evääksi patonkia, jota ei btw muuten syödä enää ihan heti uudelleen koska mokomia on nyt kuluneen vuoden aikana vedetty enemmän kuin lääkäri määrää.

Koska olin itse perjantaihin asti onnistunut välttämään Nosturia ja Roxxin muisti nyt on mitä on olin ennen kotoa lähtöä tulostanut Fonectalta reittiohjeet paikan päälle, mutta enpä sitten ollut viitsinyt mokomaa sen enempää vilkaista. Käveltyämme ohjeiden mukaan jonkin matkaa molemmista alkoi tuntua, että kierrämme jostain hornan perseen ja sen pikkukylien kautta Nosturille. Olimme varmasti aika orvon ja eksyneen näköisiä, sillä saimmekin pian avuksemme täti-ihmisen joka mukavasti kyseli tarvitsemmeko apua ja auttoi meitä parhaan kykynsä mukaan ja lopulta onnistuimmekin pääsemään satamaan jonka tienoilta Nosturikin sitten löytyi. Kiitos vain Fonectalle ylimääräisestä kävelyttämisestä. Siinä matkan varrella Nosturille sattui myös eräs erittäin hämmentävä pikku välikohtaus. Tsuippailessamme nimittäin katua pitkin vastaamme käveli turisti tai joku sellainen jolla sattui olemaan kamera sopivasti kädessä. Huomattuaan meidät, tyyppi otti pari askelta taaksepäin ja räpsäisi kuvan hölmistyneistä turvistamme. Äijä ei sanonut tai selittänyt mitään vaan jatkoi vain matkaansa välittömästi kuvan napattuaan jättäen meidät pohtimaan, mitä äsken oikein tapahtui.

Tosiaan Nosturikin löytyi sitten lopulta, mutta saimme lisää pohdittavaa kun melkein saman tien kun olimme asettuneet jonon hännän huipuksi Sami Yaffa tassutteli paikalle samasta suunnasta, josta olimme itse vain hetken aikaisemmin tulleet. Tuli siinä mietittyä, kuinka paljon Sami joutui kuulemaan typeriä juttujamme ja aiheutimmeko miesparalle kenties elinikäiset traumat idiotismillamme. Toisaalta olihan se selvää, että tämäkin päivä vielä joskus koittaisi. Jonotusta kesti ensimmäisenä päivänä sellaiset nelisen tuntia ja oli aikas helvetin kylmä, mutta termospullo ja vieressä ollut huoltoasema pelastivat. Oli muuten hauskaa, että vessassa käynnistä piti makaa euron verran ellei sitten ollut huoltsikalla asiakkaana ja itse kävin asiakkaasta kun lunastin arpakalenterista voittamani kympin. Eli pääsin tyhjentämään rakkoni ilmaiseksi ja rikastuin siinä samalla, tämä hyvä. Ensimmäisenä päivänä turisimme lähinnä keskenämme ja tutisimme kyljykset vastakkain.

Koska ilma oli kylmä, ovia ei tietenkään sen seikan puitteissa voitu avata ajoissa vaan se venähti ainakin kymmenellä minuutilla ja siinä sivussa muutama pelle hipsi mistään mitään välittämättä ohi kuin parhaatkin maailmanvaltiaat. Ovien avaamisjärjestelyt olivat muutenkin aikas perseestä, sillä Nosturiin vievistä kaksista ovista avattiin ensin vain toinen josta sitten kaikki pisimpään jonottaneet ryysivät sisälle (mukana myös minä ja Roxx). Kun siinä sitten jökötettiin välieteisessä kuin sillit purkissa sai joku älyväläyksen ja päätti tässä vaiheessa avata sen toisenkin oven josta sitten kaikki korkeintaan puoli tuntia aikaisemmin tulleet saapastelivat sisälle.

Narikan toiminta oli aikas helvetin hidasta ja koska touhusta ei tuntunut tulevan yhtään mitään, passitin Roxxin välioven luo odottamaan ja varaamaan paikkaa jonossa sillä aikaa kun itse jätin nahkarotsimme narikan armoille. Välioven avaamista ei onneksi tarvinnut kauan odottaa, mutta sen takaa paljastuikin sitten jo kauan etukäteen pelätyt portaat. Iskeydyimme Roxxin kanssa käsikynkkään ja toisilla käsillä pidimme visusti kiinni kaiteista, jolloin varmistimme ettei kukaan päässyt enää etuilemaan. Eturiviin päästiin, mutta kiitos jonossa etuilijoiden mahduin itse mukaan vasta pienen tiivistämisen jälkeen.

Ensimmäisenä lauteille nousi Philadephia Dynamite, joka lämppäsi Makkosia jo marraskuussa Tavastian ikärajattomalla keikalla. Ensireaktio jannuihin oli edelleen lähinnä 'aaw' -painotteinen ja poikien nuoruus hieman hiertää kykyäni ottaa jannut vakavasti, mutta hyvinhän nuo kaikesta huolimatta vetivät ja jos pysyvät samalla linjalla jatkossakin on hyvin todennäköistä, että jässiköistä kuullaan vielä tulevaisuudessa.

Toisena lavalle nousi Märvel josta en entuudestaan tiennyt muuta kuin sen, että bändi on yksi Dregenin suosikeista ja olin sen perusteella aika utelias näkemään mistä oikein on kyse. Kun äijät sitten saapuivat estradille putosi leukani lattiaan, sillä tajusin eteeni tupsahtaneen ukon olevan helvetin iso ja sonnustautunut lentokapteenin pukuun. Lisäksi bändin kaikilla kolmella äijällä oli Batman -tyyliset nahkamaskit kasvoilla ja itselleni tuli noista mieleen lähinnä jonkinlaiset s/m-leikit. Alun shokista huolimatta Märvel veti ihan hyvän setin ja vaikken mitään kunnon aivopesua kokenutkaan olin menossa mukana ja lämminkin tuli, mutta onneksi järkkärialueelta jaettavat vesikupposet pelastivat nestehukalta.


Alkupalat oli nautittu joten oli pikku hiljaa aika siirtyä pääruokaan. Makkosten keikka alkoi odotetusti aina yhtä sokaisevalla ja päät räjäyttävällä valoshow'lla, jonka jälkeen tulikin sitten Trick of th... ei kun mitä? Ainakin odotin Trick of the Wristiä, mutta sainkin vetää hetken totaalista lagia kun yritin sisäistää ettei setti lähtenytkään tuolla tutuksi muodostuneella keikankorkkausbiisillä käyntiin. Onneksi raina kuitenkin pärähti ilmoille heti toisena ja jumitus lakkasi. Keikalla oli harvinaisen kova paine ja eturivin missanneet yrittivät enemmän tai vähemmän tunkea päästäkseen edemmäs, mutta fiilistelyn ohessa pidin kyllä visusti huolen ettei yksikään sielu pääsisi änkeämään kummallekaan puolelleni.

Keikka oli kaiken kaikkiaan aivan mieletön, ehdottomasti pääsee kärkikymmenikköön näistä 23:sta keikasta. Makke ja Dregen palloilivat kilpaa pitkin lavaa kuten tavallista. Steve nyt näkee meistä jo painajaisiakin ja voin vaikka vannoa, että mies repeili joka kerta meidän suuntaa katsellessaan. Enpä kyllä ihmettele, sen verran hupaisa kaksikko ollaan. Sain haalittua itselleni myös Steven plektran, joka on nyt saanut hyvän kodin ja päässyt vitriiniin viettämään eläkepäiviä parin muun kaltaisensa kanssa. Samikin uskaltautui muutaman kerran Steven puolelle ja ukot sitten saivat yhdessä todistaa eturivin idiotismiamme. Karl tyytyi enimmäkseen vetämään perusilmeella ja olemaan helvetin pitkä.

Illan ehdoton kohokohta oli tietysti kun jokaiselle herralle kiikutettiin kesken keikan oma kultalevy Suomen rajapyykkinä olevan 10 000 kipaleen poksahdettua rikki. Tämä on luultavasti yksi niistä hetkistä, joiden takia kurkustani ei ole lähtenyt koko viikkona kunnollista ääntä. Sekosin täysin ja rääyin ääneni pellolle, koko tilanne oli täysin absurdi vaikka tietysti jokainen Makkosten ja Sensoryn ansaitsema kiitos on ansaittu. Makke oli suloinen ollessaan täysin hämillään kultalevystä eikä oikein tiennyt miten päin olisi ollut, voi toista. Karl perusilmeineen näytti siltä kuin noutaisi kultalevyjä joka päivä. Steve taisi olla aluksi vähän pihalla ennen kuin sisäisti mitä tapahtuu. Sami veti voitontanssia ja rikkoi juhlan kunniaksi skumppalasin. Dregen tietysti muistutti heti ensimmäisenä, ettei itse soita levyllä ja painotti Gingerin osuutta, ylisti herran maasta taivaaseen ja olisi varmasti lähettänyt oman kultalevynsä pikapostina Gingerille ellei tälle olisi ollut oma kappale jo valmiina odottamassa. Voi sitä pikku miestä, mutta kyllä myös Dregen ansaitsee kaikki kiitokset vaikkei sitten levyllä soitakaan.

Ellen olisi ollut puristuksissa yleisön ja järkkärialueen kaiteen välissä olisin varmasti lentänyt perseelleni kun tajusin ensimmäisen encoren jälkeen, että jätkät tarpovat takaisin lavalle and parties are still going on. Viimeisessä encoressa lavalle nousi Philadelphia Dynamiten laulaja-kitaristi (paan luntaten) Valtteri vetämään Ramonesin Blitzkrieg Bopin. Samassa tohinassa Makke siirtyi rumpuihin ja Karl katosi jonnekin ja päädyimme Roxxin kanssa siihen johtopäätöksen, että luultavasti mies meni tupakalle.

Keikka numero yksi päättyi siis mitä mainioimpiin tunnelmiin. Keikan jälkeen pari japanilaista tuli puhumaan meille ja jostain itselleni täysin mystisestä syystä halusivat meistä kuvat. Ehkä tämä on joku kulttuurijuttu, jota yksin pimeässä kolossaan erakkona elävä Willu ei vain ymmärrä. Aulasta bongattiin vielä seinän kokoinen posteri, johon fanit saivat kirjoittaa terveisensä bändille. Koska mieleeni ei tullut mitään fiksua ja filmaattista, tyydyin raapustamaan tuohon jotain typerää mikä vain sattui ensimmäisenä mieleen tulemaan. Hail idiotism! Sen jälkeen poikettiin mukavasti yön läpeensä auki olevassa kaupassa hakemassa yöpalaa ja jatkettiin kämpille jossa öristiin vielä aamuun asti.

31.12.2011 - End of the World Pary Part 2
Aamu meni aika lupsakkaissa tunnelmissa. Keiteltiin reilusti kahvia josta riitti sopivasti aamusumppien ohella myös termariin aseeksi kylmää jonotusta vastaan. Joskus puoli kolmen kieppeillä lähettiin lyllertämään kohti Nosturia, mutta perskeles ei kauas ovesta päästy kun joku innostui taas ottamaan meistä kuvia. Onko ne kaikki viime kesän festareilta julkaistut tv-ohjelmat, lehtijutut ja valokuvat tehneet meistä jonkinlaisia bongauskohteita vai mitäs ihmettä tämä nyt tarkoittaa? Mene ja tiedä, minä en.

Talsiessamme kohti Nosturia örisimme tavalliseen tapaamme kaikkea äärimmäisen typerää ja vasta perillä tajusimme, että herra Yaffa oli jo jonkin aikaa kävellyt edessämme. Toivottavasti Sami ei ole kuullut kaikkia tyhmiä juttujamme, ei sillä itselleni niin väliä, mutta kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään niin järkyttävästä määrästä idiotismiamme kuin Sami on mahdollisesti joutunut kuulemaan.

Lauantain jonotus oli mukavampi kuin perjantain, vaikka olikin rutkasti kylmempi ja varpaat alkoivat kadottaa tuntonsa jo ekan tunnin jälkeen. Sen siitä saa kun lähtee hengaamaan merenrantaan sydäntalvena peruskankaiset Converset jalassa. Itse jonotus tosiaan oli kuitenkin mukava ja kului kylmyydestä huolimatta nopeasti. Suurin osa naamoista oli tuttuja aikaisemmilta keikoilta ja rikoin tutuksi tullutta tapaani jöröttää yksin nurkassa innostuen pälisemään ihmisille. Myös selkeä jono muodostui paljon harmonisemmin kuin edellisenä päivänä eikä etuilua tai tunkemista ollut. Koska kaikki näytti tässä vaiheessa vähän liiankin hyvältä ollakseen totta niin piti siinä parit failitkin tapahtua. Sovimme Roxxin kanssa, että itse jäisin taas jättämään takit narikkaan samalla kun tuo ampaisee varmistamaan eturivin paikkoja. Väliovet olivat lauantaina alusta asti auki, joten Roxx pääsikin pinkomaan ylös saman tien. No, jätin siinä kamppeet narikkaan ja toiminta oli jo valmiiksi hidasta, mutta takkimme ottanut tyyppi ei ollut ilmeisesti lainkaan kiinnittänyt huomiota siihen keneltä oli vaatteet ottanut ja palatessaan yritti antaa narikkalappuani täysin väärään osoitteeseen. Onneksi tilanne kuitenkin selvisi nopeasti ja oikeat laput pääsivät oikeille omistajille ja pääsin pinkomaan Roxxin luo yläkertaan. Perseestä koko häslinki silti oli, ei tuollaista pitäisi tapahtua! Kiireessä virheen olisi saattanut jotenkin ymmärtää, mutta kun narikan toiminta oli muutenkin niin hidasta. Argh.

Eturivissä oltiin taas ja toinen fail paljastui, kun Roxx kertoi ensin juosseensa portaissa liian pitkään aina parven anniskelualueelle asti, josta hän oli sitten kääntynyt takaisin pikavauhtia. Koska mitään vahinkoa ei ollut tapahtunut koko jutulle saattoi vain repeillä. Eipähän käy elämä tylsäksi kun ukkona on tuollainen ilmavaivainen impotentti.

Etukäteen olin hieman miettinyt miten kestän neljä tuntia ennen Makkosia, mutta aika kuluikin nopeasti hyvässä seurassa. Järkkärialueella oli jälleen vesijakelua ja lisäksi saatiin järkkärisedältä sellaiset valotikut, joista sitten innostuttiin kuin oravat pähkinöistä. Niiden parissa aika kului mukavasti tunkiessamme niitä naamamme jokaiseen reikään. Lisäksi tuli tehtyä kaikkia mahdollisia uuden vuoden lupauksia, joita en todellakaan aio pitää koska mokomat ovat mielestäni silkkaa scheißea. Mutta jos nyt jotakuta kiinnostaa niin mainitsin ainakin harkitsevani rahankäyttöä, vähennän keikoilla käymistä, hankin kunnollisen opiskelupaikan arvostetusta koulusta, aloitan uuden harrastuksen, lopetan alkoholilla läträämisen, en puhu kenestäkään pahaa, olen ystävällinen, olen hyvä ihminen, pelastan maailman ja ties mitä muuta.

Philadelphia Dynamite ja Märvel soittivat jälleen ennen Makkosia. Jälkimmäisestä sen verran, että kyseisellä keikalla suomalainen junttikansa osoitti jälleen idioottimaisuutensa ja epävieraanvaraisuutensa. Yläparven porukka nimittäin oli täysin jäästä eikä edes Märvelin ukon rohkaisuista huolimatta päästänyt inahdustakaan tai nostanut käsiään ilmaan. Möllöttivät siellä vain perusilmeillä ja näyttivät siltä kuin kukaan ei olisi heille mitään puhunutkaan. Jumalllauta Märvel on viimetingassa lupautunut esiintymään ja viihdyttämään porukkaa uuden vuoden karkeloissa ja tässäkö on kiitos? Way to go Finnish people! En itsekään tiennyt bändistä paljon mitään enkä osannut biisejä, mutta olin silti parhaani mukaan menossa mukana. Märvelin ukot ansaitsivat edes jonkinlaista huomiota ja Märvel oli verrattain todella hyvä lämppäri! Kesällä sitä tuli koettua festareilla ties mitä ja Märvel peittoaa nuo mennen tullen. 

Illan odotetuin keikka alkoi hieman ennen puoltayötä. Eturivissä minä, Roxx ja pari muuta tungettiin ne aiemmin mainitut valotikut puoliksi suuhumme ja heiluimme ne naamassa keikan ensimmäiset minuutit. Näytettiin typeriltä, mutta ainakin itseni kohdalla se on ihan perusmeininkiä. Valoshow'ta ei tällä kertaa ollut, mutta ei se mitään koska tämä keikka oli niin ainutkertainen ja päihitti hienoudellaan jopa edellisillan keikan. Makke piti lähtölaskennan vuoden 2011 viimeisinä sekunteina jonka jälkeen tykit soivat ja yleisö hukkui confettisateeseen. Mahtavaa! Siitä itse keikka lähti liikkeelle melko samanlaisella setillä kuin edellinenkin pienin poikkeuksin. Keikka ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle kun se keskeytyi hetkeksi, kun Michael bongasi jonkun yleisössä olevan jokseenkin heikossa hapessa. Hyvänä ihmisenä Michael tietysti ohjasi yleisöä väistämään sen verran, että nainen saatiin hieman sivummalle turvaan. Naisen tavarat kävivät lavalla turvassa, etteivät ne hukkuisi vellovan yleisömassan sekaan. Dregen kevensi hämmentynyttä tunnelmaa tokaisemalla neitimäisellä äänellä "Hey, that's mine!" kun sievä ja naisellinen musta käsilaukku käväisi lavalta. Repesin ja niin taisi muutama muukin. 

Keikka oli aika nostalginen ja sen aikana saatiin muistutuksia muutamista kuluneen vuoden keikkojen hienoista hetkistä. Dregen tokaisi jossain vaiheessa ihanalla ruotsipojanaksentillaan "JUMALLLAUTA!", Michaelin selittäessä jotain välispiikkiä Steve teki kädellä sellaista 'blaablaa' -liikettä aivan kuin Logomossa aikoinaan ja ilmoille kajahti myös kevään keikoilta tutun Eye of the Tigerin alku, mutta surullista kyllä Makke ei tuota suostunut laulamaan. Myös jätkien ikimuistoinen roudari tuli lavalle jota Michael sitten ylisti, kiitteli ja esitteli Kariksi... siis mitä? Eikö se ollutkaan Antti-Santeri? No, Roxxin kanssa pidettiin kyllä huoli, että mies sai osakseen kunnolla ylistyshuutoa ja käsien heilumista. Makke myös meni ja pölli Dregenin kitaran jossain vaiheessa. Odotin miehen ottavan tilaisuudesta vaarin ja sinkoilevan lavalla kuin päätön apina, mutta mies taisikin mennä aika hämilleen ilman kitaraansa. Dregen näytti kovin pieneltä ja orvolta ilman sitä ja ilmeisesti samalta myös tuntui kun pikku mies ei oikein tiennyt mitä tekisi. Palloili aikansa pitkin lavaa eksyneen oloisena, kävi juomassa skumppaa jossain nurkassa ja päätyi lopulta hakemaan tupakan huuleensa. Aikansa palloiltuaan Dregen haki toisen kitaransa turvakseen koska Makke ei osoittanut aikovansa palauttaa toista ihan heti. 

Encoreja oli tänä iltana vain yksi, mutta se olikin yksi upeimmista encoreista ikinä. Ukot heittelivät ihan sekoina sikoina postikortteja yleisöön, tosin osa levisi myös pitkin lavaa ja osan matka tuppasi järkkärialueelle josta niitä sitten myöhemmin kalasteltiin. Makke myös tarjoili yleisölle muutamat viinirypäleet ja mansikat. Roxxin kanssa onnistuimme haalimaan molemmat yhdet mansikat jotka olivat taatusti elämämme parhaat mansikat huolimatta siitä, että olivat puoliraakoja eivätkä liioin parhaalta mansikkasesongilta. Lisäksi saatiin siivut Makken yleisöön viskaamasta mehupullosta, joka sitten kiersi ainakin eturivissä.

Myös Philadelphia Dynamiten laulaja kävi taas vetämässä yhden biisin lavalla Makken paukuttaessa rumpuja ja Karlin kadotessa vaivihkaa johonkin (=tupakalle). Keikalta jäi käteen myös Karlin rumpukapula, jonka Roxx haali ensin järkkärialueelta ja lahjoitti sitten minulle koska omistaa niitä itse jo muutaman ennestään ja toivotti vielä myöhemmin hyvää syntymäpäivää jo pari viikkoa etukäteen. Keikan päätteeksi Makke vielä jäi itsekseen riehumaan lavalle ja pahoinpiteli siinä sivussa rumpuja ja kaatoi mikkiständit. Ja yleisö oli totaalisen pähkinöinä. 

Keikan jälkeen nähtiin vielä ne samat japanilaiset kuin eilenkin ja kuvia otettiin taas, enkä vieläkään oikein ymmärrä miksi, mutta jos siitä tulee jollekin kiva fiilis tai jotain niin ei siinä kai sitten mitään. Tein myös vuoden ensimmäiset törsäykset ja ostin itselleni Michael Monroe -hupparin numero kaksi. Kirjoitettiin myös lisää idiotismia uuteen "jätä terveisesi bändille" -julisteeseen ja taisivat ne jutut mennä vielä typerämmiksi kuin edellisenä iltana. Viimeiseksi turistiin myös kolmen meitä nuoremman fanin kanssa ja huolehdimme kuin kanaemot konsanaan, että pikkuiset pääsivät turvallisesti bussiin. Jälkeenpäin tajusin, että näistä "pikkuisista" tulee tänä vuonna täysi-ikäisiä. Nyt tunnen itseni vanhaksi ja poden ikäkriisiä, että kiitos vain.


Olen jo rikkonut varmaan jokaista tekemääni "lupausta", mutta se taisi olla omasta puolestani koko homman tarkoitus. Vuosi on lähtenyt käyntiin melkoisella ryminällä ja osansa ryminästä sai myös The Willu Carin takapuskuri, mutta eiköhän pikkuinen ole taas seuraavaan rundiin mennessä kunnossa. Sain myös vuoden ensimmäisen kunnon "wtf" -elämyksen kun hilpaisin tuossa kuluneella viikolla vanhempien luona käymässä ja tajusin, että streoissa pauhaa 78 ja että biisi tulee vielä kaiken huipuksi levyltä. Ilmeisesti olen tehnyt jonkinlaista aivopesua tajuamattani ja isä joka ei ole ainakaan minun elämäni aikana osoittanut minkäänlaista ymmärrystä hyvän musiikin suuntaan oli mennyt ja ostanut Sensory Overdriven. Sen joulun alla ilmestyneen Special Editionin, jota itselläni ei kaiken huipuksi ole. Itselläni kun on vain vuoden alussa ilmestynyt Sensory bonusbiiseillä ja dvd:llä, japsipainos ja älppäri. Perin hämmentävää. 

Ja näin päätyy vuoden ensimmäinen turinani tässä blogissa ja sitä tulikin kirjoitettua hävyttömän kauan. Toivottavasti tuleva vuosi tarjoaa paljon lisää loistavia keikkoja joihin voin sitten palailla uusien merkintöjen parissa.