Oppia lentämään

Elämä on tarina. Se voi olla pitkä tai lyhyt, tyylilajiltaan mitä tahansa. Kuitenkin jokaisesta hengenvedosta syntyy rykelmä uusia sanoja, joilla on jotain kerrottavaa. Sanat kietoutuvat yhteen ja lauseiksi ja kun lauseita on riittävästi, muodostuu sivuja.

Tuntuu kuin olisin lukenut osan sivuistani huonosti. Palaan taaksepäin ja kertaan niitä, löydän uusia merkityksiä ja etsin kätkettyjä vihjeitä. Jotain, minkä luulin olleen tarkoituksetonta onkin äärimmäisen tärkeää. Asiat, jotka luulin jo unohtaneeni palaavat takaisin. Ratkaisemattomia arvoituksia, joita minun pitäisi katsoa uudelleen ja miettiä, mitä minun täytyisi tehdä.

Tiedän mitä tahdon, mutta olenko valmis? Haluan olla, minun täytyy olla, en osaa enää toimia tai tehdä päätöksiä. Tarvitsen jotain, minkä luulin olleen vain arkeni täytettä. Sen rinnalla minun täytyy myös oppia taito, joka minulta puuttuu. Minun täytyy löytää sanat kertomaan, kun sydän halkeaa ja sielu repeää. Haluan tulla rakastetuksi, haluan olla se joka löytää aina oikeat sanat. Kuitenkin, en voi jatkaa jos löydä niitä oikeita sanoja.

On vaikeaa oppia lentämään. Ennen kuin olen valmis, tarvitsen harjoitusta. Ei riitä, että vain kokeilee siipien kantavuutta. Täytyy myös varmistaa, ettei lennä liian lähelle aurinkoa tai eksy myrskynsilmään. Täytyy tietää, kuinka kauas jaksaa mennä ja onko maa sopivaa laskeutumiseen.

En vielä tiedä, kuinka pitkälle tuuli jaksaa minut kantaa. Mutta jos putoan, olen valmis yrittämään uudelleen.

Kuinka juostaan kauas?

Minulla on taskussani kompassi, mutta se ei ole ihan kunnossa. Se hakee suuntaa, pyörii etsien pohjoista ja osoittaa sitten umpimähkään jonnekin, haluaa antaa edes jonkin vastauksen. Yritän luottaa, uskoa että tämä on oikein. Nostaa kädet korkealle, tarttua kiinni auringonsäteistä ja näyttää, näyttää niin kovasti jotain mistä en tiedä.

Sydän sykkyrällä, pelosta karkeaa raastetta ja ajatukset tuuliajolla järjen tavoittamattomissa. Sanoja vailla kotia, ei paikkaa johon niitä löisin tai kelle sanoisin. Turhaa, turhaa, turhaa. Missään ei ole mitään, vain yhden kääntöpisteen loppu eikä mikään vieläkään muutu. Minne pitäisi seuraavaksi mennä, miksei täällä ole suuntaviittoja? Yritän olla onnellinen, nauraa jokaiselle päivälle ja jättää kyyneleet silmien toiselle puolelle. En osaa enää iloita kuin lapsi, mutten löydä harmoniaa ollakseni vanha. Hypin askelia eteen ja taakse, kuin tanssisin hiilenmurikoilla.

Pelottaa, en enää tiedä missä mennään. Haluan paeta, jättää todellisuuden ja etsiä Mikä-Mikä-Maata. Kieltäytyä vastuusta ja oppia, miten lennetään. Entä jos vain juoksen, sinne kuuluisaan pisteeseen horisontissa jonka käsiin olen toivoni antanut. Minulta puuttuu suunnitelma, haluan vain juosta pois ettei todellisuus saa kiinni. Kauanko voin juosta, ennen luiden katkeamista? Kauasko minun pitää juosta, ennen kuin osaan jäädä? Missä on se vastaus, johon en edes tiedä kysymystä?