Sivut

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Vielä hetki odotusta

A/N: Selailin tässä viimeisen kahden ja puolen kuukauden aikana kirjoittamiani juttuja joita on aivan tajuton röykkiö. Pitäisi joskus kun jaksaa lajitella ne jotenkin selkeästi ja varmistaa, että on kopiot sekä koneella, että muistitikulla. No anygays, löysin pikku liirum laarumin jota en muistaakseni ole täällä vielä julkaissut, vaikka aika samaa settiä aikaisempien jorinoideni kanssa onkin.


Maa on kylmä ja routainen, ikkunoissa on kuurankukkia.
Tuuli puree kasvoja ja pakkanen puskee rintaan.
Pimeys on ripustautunut ympärilleni, varjot ovat epäselviä kulkijoita.
Uupumus kipuaa silmäkulmiini, sulkee verhot katseeni peitoksi.
Olen kulkenut pitkän tien, kohti pohjoisia vuoria ja lumituiskua.
Olen ylittänyt esteitä, selvinnyt haasteista, nyt olen voittaja.
Se on polku jonka sydämeni on minulle osoittanut,
kiintymykseni johonkin suurempaan auttaa minua jaksamaan.
Seison suljetun oven takana, kuuntelen sen takana olevaa hiljaisuutta.
Pakkanen koskettaa sormiani, muuttaa ne sinisiksi.
Istun talven armoilla, se kuiskii salaisuuksiaan korvaani.
Aurinko ei nouse silittämään selkeääni, ei sulata kohmeisia sormiani.
Olen kuin koditon nurkkaan ajettu eläin, joka etsii lämmintä kohtaa kiviseinästä.
Tänne minä kuitenkin kuulun, ei ole kohtaloni kääntyä takaisin.
Löydän lämpöä asioista, jotka odottavat seinän toisella puolella.

lauantai 20. lokakuuta 2012

30 Years Of Thunder

Mikäs sen parempi tapa hommata vähän järinää viikkoon kuin astua keskiviikkoiseen kusipaskamömmösäähän, ottaa ratikka keskustaan ja mennä tsekkaamaan W.A.S.Pin keikkaa The Circukseen? No ei taatusti mikään. Seuraava keikkamerkintä on kirjoitettu lievissä viskihuuruissa, mutta älkää antako sen häiritä pieniä mieliänne.

Viime keskiviikkona siis suunnistin keskustaan siinä hieman ennen neljää ja pyörin aikani Kampissa, kunnes lopulta Roxx ilmoitti olevansa pian mestoilla. Rihmasto feilasi oikein kunnolla sillä menin mussukkaani ratikkapysäkille vastaan, mutta turjake pääsikin jossain välissä huomaamattani livahtamaan toiselle puolelle katua. No, ehkä tämä on vain sitä tavanomaista sähläämistä jota meiltä sopii odottaa.

 
Kävimme ostamassa Roxxille kalliin kahvin ja suunnistimme sitten kohti The Circuksen ovia, joiden luona Itikka, Vesa Keskinen ja pari muuta vatipäätä (suom. Satu, Tuuri, Venla ja Linda) jo istuivat jäädyttämässä perseitään. Hölisimme aikamme kaikkea typerää ja aiheutimme ohikulkijoille paskahalvauksia, mutta koska K-18 keikoille on aika pointitonta jonottaa mitenkään hirveän aikaisin päätimme suunnistaa Kamppiin kahville. Oltiin siellä ylimmässä kerroksessa, mutta paska juttu sinällään, että koko mestasta oli varattuna kaikki pöydät joihin kuuden pösilön seurueemme olisi mahtunut istumaan. Niinpä Tuuri kävi kovistelemassa jotain random pariskuntaa joka oli tyyliin keskellä soidinmenoja, että kerta eivät enää mitään kahvilan antimia nautiskele niin suvaitsisivat suksia kuuseen siitä tilaa viemästä. Enkei ihan noilla sanoilla, mutta saimme kuitenkin paikkamme.

Palailtiin siinä sitten kahvien lipittelyn jälkeen takaisin The Circuksen oville vain huomataksemme, että pikkuinen jonontynkä oli alkanut muodostua. Onneksi taaperoiden mäkkiroskat olivat pitäneet meille paikkaa niin pääsimme niiden avulla valloittamaan takaisin paikkamme jonon kärjessä. Satu älysi, että mäkkikupissa oli vielä vettä jäljellä ja oli jo juomassa sitä kunnes huomautin, että kuka tahansa olisi saattanut kusta sinne poissaollessamme. Jäi sitten ne vedet juomatta. Muistui muuten tässä mieleen, että Roxx näytti äidiltään lainaamassaan talvitakissa ihan sellaiselta mummolta joka köpöttelee torilla ruokkimassa puluja. Satu puolestaan näytti siinä vieressä kirmaillessaan joltain hyperaktiiviselta lapsenlapselta.

Jossain vaiheessa osa porukastamme eksyi vielä Kamppiin kuselle ja sekin oli ihan mielenkiintoinen reissu sinällään. Nähtiin jotain pikkusällejä joilla oli omat ongelmansa vessapolettien kanssa ja joku ukko, joka aluksi tuli selittämään kaikkea englanniksi, mutta osoittautuikin sitten myöhemmin sangen lahjakkaaksi suomenkielen taitajaksi. Only in Kamppi?

Kuva © KaaosZine
Palailtiin siinä sitten takaisin jonoilemaan, kun joku jonossa seissyt jeppe pysäytti minut sanomalla:
"Anteeks, mut oletko sä Anni?"
Olin ihan, että mitä vittua täällä tapahtuu. No, sälli esittäytyi erään kaverini työkaveriksi ja kertoi muistavansa minut lukuisilta keikoilta ja että olin aina eturivissä. Hoho, oon julkkis. Sanottiin siinä sitten ihan käsipäiväätä ja kysyttäessä kerroin pitäväni nykyisin majaa Pasilan suunnalla (hyvä muuten jaella näitä asioita julkisesti netissä, syytetään Jackia). Kipitimme välikohtauksen jälkeen takaisin paikoillemme jonon kärkeen ja tapoimme aikaamme kaikenmaailman sanaleikeillä, joista ei alhaisten älykkyysosamääriemme takia tullut lasta eikä paskaa.

Kasilta ovet aukesivat ja syöksyimme valtaamaan paikkamme eturivistä. Vaikka mitään kamalaa tappelua ei aiheutunutkaan, niin aika nopeasti pari ensimmäistä riviä täyttyivät. Aika ennen keikkaa kului lonkeron parissa sekä jutustellen kaikelaista sheibaa niin tutuille kuin tuntemattomille.

Illan korkkasi Barbe-Q-Barbies, johon olin etukäteen suhtautunut aika kauhunsekaisin tuntein. Loppujen lopuksi bändi oli kuitenkin ihan siedettävä, vaikka biisejä en olisikaan luultavasti erottanut toisistaan ilman välispiikkejä. Lämppäreihin suhtautuu kuitenkin aina vähän nihkeästi, jos sattuu odottelemaan jotain suurempaa lavalle.

Aikansa luriteltuaan Barbiet poistuivat lavalta, jolla alkoikin samantien kova vilske ja vilinä kun W.A.S.Pin kamoja alettiin roudata lavalle. Aika tuntui ikuisuudelta, mutta lopulta puoli yhdentoista paikkeilla alkoivat ukkosen suloiset sävyt jyristä ja W.A.S.P. nousi lauteille.

Kuva  © KaaosZine
Keikka oli aivan mieletön. Screeneiltä nähtiin vanhoja musavideoita ja viimeistään Wild Childin aikana yleisö muuttui totaalisen pähkinöiksi. Yleisö riehui sielunsa kyllyydestä, hiki lensi ja runnouduin ihan mukavasti aidan ja takaani puskevan ihmismassan väliin. Muistoksi tuosta jäi jokunen mustelma tai muistelma, miten haluakaan asian mieltää. Ei se kuitenkaan mitään haittaa, nuohan kertovat vain loistavasta keikasta. Rauhallisempien biisien aikana meinasi vähän puhti loppua, joten tyydyin lähinnä virnuilemaan typerästi ja jammailemalla päälläni musiikin tahdissa. Jaksoi sitten taas energisempien biisien aikana riehua päätään irti. Mukana oli myös mikkiständikuningas Elvis, joka saatiin lavalle keikan loppupuoliskolla. Illan kokonaisuus oli mitä loistavin ja setistä löytyivät lähes kaikki suurimmat W.A.S.P -helmet. Jäin itse kaipaamaan Fuck Like The Beastia, mutta aina ei voi voittaa.

Keikan jälkeen valuimme Roxxin kanssa vessan kautta pihalle, jonne jäimme toviksi odottelemaan naperoita jotka vielä jumittivat sisällä. Tuosta kuitenkin aika nopeasti erkanimme eri suuntiin pikkuisten suunnatessa busseille, kun taas itse lähdin Roxxin seuraksi kohti Stadikan parkkipaikkaa jonne pyllyparini oli hylännyt autonsa. Häröilimme siinä matkan varrella kaikkea mahdollista, levitimme idiotismin ilosanomaa ja itse kävin riehumassa eduskuntatalon pihalla. Tuosta sekoilusta löytyy videota, joka ei ole vielä toistaiseksi vuotanut nettiin. Sekin lienee kaiketi vain ajan kysymys.

Päästyämme autoon Roxx heitti minut kotiin, jossa nukkumiseni koki lisäviivystyksen kun jäin ihmettelemään selkeästi jostain seinien sisältä kuuluvia I Wanna Be Somebodyn lyrikoita. Aikani ihmeteltyäni tulin siihen tulokseen, ettei se voi olla muuta kuin jälkikaikua keikalta. Näin käy kun on tarpeeksi tyhmä ollakseen käyttämättä korvatulppia keikoilla.

Tästä merkinnästä tuli muuten ihan älyttömän hämärä.

Huojuva lelupalikkatorni

Tiinalta tuli pari päivää sitten jälleen uusi haaste. Kirjoitettu aika zombeissa tunnelmissa, joten älkää välittäkö yleisestä sekavuudesta.

This little award is all about discovering new blogs and helping those with less than 200 followers to get recognised."
1. Each person tagged must post 11 things about themselves.
2. They must also answer the 11 questions the "tagger" has sent for them.
3. They must also create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.
4.They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.
5. These lucky bloggers must be told.
6. There's no tag backs.

1. Kerään Muumimukeja, joskaan en ole nyt pitkän pitkään aikaan kasvattanut kokoelmaani eikä se oikeastaan ole edes kovinkaan suuri. Arvokkaimman kupin tämän hetkinen hinta on n. 56 euroa, joskin vanhempien luona on myös eräs ikivanha malli, josta on nassikkana tullut lipitettyä ties mitä, joka on 90 euron arvoinen. En keräile päteäkseni kalleilla astioilla, vaan yksinkertaisesta rakkaudesta Muumeja ja Tove Janssonia kohtaan. Mukit eivät pölyty hyllyn koristeena vaan ovat aktiivisessa käytössä. Pitäisi ehkä olla fiksu ja sijoittaa ne arvokkaimmat kupit jonnekin peremmälle, ei oikein olisi kiva siivota 56:n eukon sirpaleita lattialta.


2. Olen keikkariippuvainen. Jos hyvä bändi tulee kaupunkiin, sinne mennään. Jos erinomainen bändi on kiertueella pitkin Suomea, mennään jokaiselle tai ainakin niin monelle kuin suinkin kyetään. Rahan kanssa voi aina pihdata muiden asioiden suhteen, mutta ei keikkojen.

3. Olen ihan helkkarin tyhmä, täys palikka. Olen aina pihalla, en tajua mistä muut puhuu, teen omituisia kirjoitusvirheitä, en osaa laskea, selitän ihan käsittämättömiä asioita jne.

4. Mulla on aivan käsittämättömän huono itsetunto. Mietin aina uusia ihmisiä kohdatessa, että niiden täytyy pitää mua rasittavana idioottina. Myös avautuminen on hankalaa enkä osaa puhua omista asioistani. Kuten nyt en halua avautua tästä aiheesta enää yhtään enempää.

5. Ihastun melko helposti, mutta nämä tapaukset ei ole yleensäkkään kovinkaan syvällisiä. Mulla ei ole kiinnostusta tehdä mitään niiden suhteen ja usein ne menevät myös nopeasti ohi. Sen sijaan rakastunut en ole ollut koskaan ja vakavampaakin ihastumista on ollut vain muutamaan otteeseen.

6. Äiti toi mulle laivalta litran pullon Jack Daniel'sia. Namnam.


7. Kun innostun jostain asiata, olen kuin lapsi jouluna. Olen into pyllyssä, hypin ja pompin ympäri ämpäri, jauhan kyseisestä asiasta loputtomiin ja olen muutenkin kuin Hangon keksi. Oikeastaan käyttäydyn muutenkin kuin pahainen kakara, mutta eipä tuo haitanne.

8. En usko Jumalaan enkä Raamatun sanaan, mutta koen silti kristinuskon (kuten useat muutkin uskonnot) mielenkiintoiseksi ja Raamatusta löytyy ihan mielettömiä ja oikeasti kiinnostavia juttuja.

9. "Opiskelen" Laajasalon opistossa kirjailijalinjalla. Oikeastaan en edes koe tuota opiskeluksi, teen sitä mitä rakastan ja osaan paremmin kuin mitään muuta, meillä on mahtava ryhmä ja jokainen saa avautua ja olla äänessä niin paljon kuin haluaa. Oikeasti mua pelottaa ajatella ensi kevättä, jolloin kurssi loppuu.

10. Kämpässäni on mallinukke, joka tottelee nimeä Anita. Haaveilin moisesta varmaan jostain yläasteesta asti ja vuosi sitten sain lopultakin hommattua sellaisen. Nykyisin olen tottunut Anitan läsnäoloon, mutta ensimmäisinä öinä oli vähällä pullahtaa paska housuihin kun heräsin kesken unien ja huomasin jonkun seistä nököttävän jalkopäässä.

11. Tällä hetkellä mulla on vasemmassa jalassa violetti sukka ja oikeassa oranssi. Eikä tämä tapahtunut vahingossa.


1. Oletko tottunut saamaan, mitä haluat? Teetkö paljon sen eteen, että saisit sen?
Hmm... helppo kysymys, vaikea vastaus. Mä olen saanut nuorena valtavan paljon, osa asioista on näin jälkeenpäin ajateltuna tullut saavutettua ehkä vähän turhankin helposti. Vanhetessa olen kuitenkin oppinut, että kaikkea ei voi saada ja usein ne tärkeimmät asiat on niitä, joiden eteen täytyy tehdä paljon töitä.

2. Haluaisitko tulevaisuudessa lapsia?
En halua. Mä en usko, että pystyn ottamaan vastuuta toisesta ihmisestä joka on useiden vuosien ajan täysin riippuvainen musta. Eikä kyse ole vain pystymisestä, en edes halua ottaa niin valtavaa vastuuta toisesta ihmisestä. Itsessäni on ihan tarpeeksi lasta täyttämään oma kiintiöni.

3. Jos saisit valita, minkä taikavoiman haluaisit itsellesi? Miksi valitsisit juuri sen?Aikamatkustus, voisi matkustaa menneisyyten ja selvittää, millaista on ollut joskus miljoonia vuosia sitten ja mitkä kaikki historiankirjoihin kirjoitetut asiat ovat totta. Niin ja toki kävisin kaikilla niillä keikoilla, jotka on tullut missattua. Toisaalta voisin myös haluta osata telekinesiaa ja ryhtyä superrikolliseksi.

4. Millainen on sun herätysääni?
Kohta 01:22 - 01:34


5. Mistä asiasta olet viimeksi ollut todella innoissasi?
W.A.S.Pin keikasta, ensi viikon kirjamessuista ja erinäisistä suunnitelmista tuohon loppuvuodelle.

6. Jos pitäisi valita 1 ruoka, mitä sinun pitäisi syödä koko loppuelämäsi, mikä se olisi?
No voi hattivatti... Ehkä jokin valtaisa salaatti, jossa on kaikkea viinirypäleistä kurkkuun ja lisukkeena vuohenjuustoa ja grillattua broiskua.

7. Mille asialle viimeksi nauroit?
Luultavasti naureskelin jollekin eilen illallakin, mutta tuli nyt mieleen eiliset kehittävät ruokapöytäkeskustelut koulussa. Siinä pastassa oli jotain merkillisiä juustoklimppejä jotka näytti ihan siltä, kuin joku olisi räkäissyt sinne vuokaan... Oli se hauskaa!

8. Mitkä on suurimmat pelkosi?
Läheisille tapahtuvat kauheudet, se etten onnistu saavuttamaan päämääriäni sekä tietyt sosiaaliset tilanteet.

9. Tiedätkö jo, mitä teet ensi kesänä?
Toivon mukaan mulla on jotain duunia joka kuitenkin antaa mulle myös tilaa harrastaa roadtrippailua.

10. Mitä teit eilen?
Kävin koulussa moikkaas jengiä ja vähän kirjottelemassa, sitten pyörin äidin kanssa kaupungilla ennen kuin se lähti takasin Turkkuseen ja illalla kävin saunassa ja harrastin yleistä häröilyä kotioloissa.

11. Jos sinulla olisi 2 vuorokautta elinaikaa jäljellä, mitä asioita haluaisit tehdä?
Kirjoittaisin testamentin, jossa perusjuttujen lisäksi pohtisin elämää yleisesti ja sekä selittäisin, että haluan polttohautauksen ja kertoisin minne tuhkat kuuluu sitten ripotella. Toisaalta mulla ei ole ainakaan nyt tiedossa mitään erityistä paikkaa jonne haluan muruseni ripoteltavaksi, joten toinen vaihtoehto voisi olla se, että tuhkat kääritään sätkiksi ja poltellaan sitten muistotilaisuuden yhteydessä. Tämän lisäksi... En tiedä. Luultavasti eristäytyisin jonnekin.


En jaksa tagata ketään tai keksiä uusia kysymyksiä, tässä oli ihan kylliksi rutistusta mulle. Tehkööt siis kuka vain joka haluaa.

torstai 18. lokakuuta 2012

Varjo

A/N: Helloooo people! It's time for random shit again!

Kulutin vuosia etsien omaa polkuani,
pakotietä synkistä ajatuksista ja raskaasta sydämestä.
Nyt löydän matkaltani mahdollisuuksia,
ne ovat rikkaruohoja ojanpientareella.
Ratkaisut ovat paikoissa joista en niitä osannut etsiä,
peltipurkissa kahvinpurujen seassa.
Olen saavuttamassa ikuisen unelmani,
se tulee minua vastaan samalla kun itse kuljen eteenpäin.
Miten lähellä elämäni lepääkään täydellisyyttä,
mutta kaipuu on muodostanut kahleet jalkoihini.
Maailmani on huutava kuoro,
yksinäisten päivien kutomaa verkkoa.
Kiellän itseäni laskemasta väliimme jääviä kilometrejä,
kätken kuvasi jotta voisin edes hetkeksi unohtaa.
Haluan muuttua varjoksesi,
seurata kintereilläsi maailman ääriin.
Jos haluat, olen vain hiljaa,
pujotan käteni kainaloosi tietämättä,
kumpi meistä on tukipilarin roolissa.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Elämäni on rappio

Koska olen säädytön porsas ja himoitsen herkkuja 24/7, jäin haasteen hampaisiin Tiinan blogissa. En jaksa keksiä uusia kysymyksiä tai haastaa ketään, varsinkin kun íso osa lukijoistani taitaa olla jo vastannut tähän. Tehkööt siis kuka vain haluaa.

Suklaamoussekakkua tiistaisesta tyttöjenillasta. Oli muuten namnam.

1. Mitä suunnitelmia viikonlopuksi?
Eilen korkkasin viikonlopun leffalla, kirjalla ja baari-illalla kurssikavereiden seurassa. Jatkosta en tiedä. Lukemista, kirjoittamista, nöräämistä ja leffojen katselua kotisohvalta käsin ainakin. Jos jaksan voisin lähteä myös nuuskimaan millaisia kirppiksiä lähinurkilta löytyy. Vanhalle vakikirppikselle kun on jotain 166 kilsaa enkä pääse sinne julkisen liikenteen paikalliskortillani niin pitäisi keksiä uusi.

2. Milloin sulla on syysloma ja mitä aiot tehdä silloin?
Mulla ei ole syyslomaa ja kaikki varmaan saa nyt slaagin, mutta se ei oikeastaan haittaa. Ensi viikolla kyllä on nuo torstai ja perjantai, joina saa itse päättää meneekö koululle kirjoittamaan vai tekeekö töitä kotona. Äiskä tulee silloin kyläilemään, niin luultavasti ainakin perjantaina hengaan kotioloissa tai pyörin jossain keskustan tuntumassa.

3. Tykkäätkö talvesta?
Tykkään, jos on kunnon lumivallit ja sopivasti pakkasta. Lumiset maisemat ovat jotain tavattoman kaunista, rauhoittavaa ja inspiroivaa. Varsinkin Lapin talvesta tulee ihan älyttömän upea fiilis, se on vain jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Jotkut järjettömän 30 asteen pakkaset on kyllä jo liikaa ja räntäpaskatalvesta en edes aloita.

4. Mistä ostat yleensä vaatteesi?
Mulla ei taida olla mitään vakikauppaa. Suurin osa mun vaatteista taitaa olla kertynyt ulkomaan matkoilta joko itse ostettuina tai tuliaisiksi saatuina. Suomessa suosin yleensä kuitenkin CyberShopia ja bändikuteiden suhteen Backstagea, joskus hemmottelen itseäni joillakin Backstreetin ihanuuksilla. Fiorellasta tulee myös tehtyä aika paljon kivoja löytöjä, varsinkin korut ovat siellä ihania ja aika edullisiakin. Näistä tusinaketjuista tulee joskus ostettua jotain, mutta aika harvoin koska koen kaiken maailman henkkamaukat ahdistaviksi. Yleensä vain löydän kivat vaatteet sattumalta ja toisinaan yllättävistäkin paikoista.

Taiteilijaelämää?

5. Millainen fiilis sulla useimmiten on? Oletko iloinen vai surullinen ihminen?
Mä kuljen niin äärirajalta toiselle tämän suhteen. Olen välillä tosi energinen, iloinen ja selitän ihan pimeitä asioita. Yleensä näin on ollessani rakkaiden ihmisten keskellä. Välillä kutienkin olen täynnä tavatonta ahdistusta, surua, itseinhoa ja tuntuu kuin olisin erilläni koko muusta maailmasta. Tällä hetkellä koen kuitenkin olevani onnelisempi kuin vuosiin. Syynä on ehkä se, että olen lopultakin oikealla polulla. Mutta vaikka elämä itsessään tuntuu nyt melkein täydelliseltä, niin en mä pysty estämään ajottaista pahaa oloa.

6. Jos voisit päästä minne vain, missä haluaisit olla juuri nyt?
New Yorkissa, Lontoossa, keikalla... missä vain missä tunnen oloni hyväksi. Toisaalta tässäkin on ihan hyvä.

7. Mitä kadut?
Kuten sanottua, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mulla on kuitenkin muutamia asioita, joita toivon, ettei olisi koskaan tapahtunut. Kokemukset kuitenkin vahvistaa ja opettaa elämästä. Vaikka osa noista asioista painaa edelleen aina välillä, niin niihin on sopeuduttava. Ne on osana sitä kaarta, joka on johdattanut mut siihen mitä nyt olen.

8. Oletko sama ihminen, kuin vuosi sitten?
En ole. Olen nyt onnellisempi ja mun kaveripiiri on kasvanut paljon suuremmaksi. Mulla on vähemmän ennakkoluuloja kuin vuosi sitten ja olen kiitollisempi niistä asioista joita mulla on, vaikka monia asioita haluankin edelleen muuttaa.

9. Oletko valmis tekemään mitä vain, jonkun tietyn ihmisen takia/puolesta?
Olisin, toki riippuu vähän siitäkin mistä asiasta on kyse. Mulla on vahva empatiataso ja jos en tekisi mitään, niin luultavasti vihaisin itseäni koko loppuelämän. Mä koen saaneeni niin paljon, että mulla on varaa myös antaa ja tavallaan velvollisuus uhrata itseni rakastamieni ihmisten puolesta. Alkuun mua kyllä pelottaisi ja epäröisin, mutta kunnon sysäyksen jälkeen olisin valmis melkein mihin tahansa.



10. Mikä on elämän tarkoitus?
Ei ole olemassa yhtä tarkoitusta, jokaisella on omat tavoitteensa ja päämääränsä, joista muodostuu se oman elämän tarkoitus. Itse olen etsimässä paikkaa, jonne voin tuntea kuuluvani. Haluan kirjoittaa ja kertoa tarinoita. Se on tavattoman tärkeää, vaikka välillä on hankalaa päästä alkuun ja löytää oikeaa suuntaa niin mun on pakko puristaa se itsestäni, muuten mun elämä tuntuu kulkevan tyhjän päällä. Mulla meni 2-3 vuotta niin, etten kirjoittanut paljon mitään. Olisin väsynyt, turhautunut ja tarkoitukseton. Nyt kun olen palannut rytmiin, tuntuu kuin olisin saanut jotain tärkeää takaisin. Sitten on keikat, se täydellinen vapauden ja yhteenkuuluvuuden tunne joka niistä syntyy. Silloin en tunne oloani turhaksi tai irralliseksi. Mä haluan pitää myös kiinni niistä ihmissuhteista, joita mulla on. Välillä niitä katkeaa, eikä sille voi mitään. Elämä vie joskus eri suuntiin. Mutta se sattuu ja tulee mietittyä, miksi asiat kulkeutuivat siihen pisteeseen. Haluan elää elämää, jota itse rakastan ja joka täytetty itselleni tärkeistä asioista. Kun elää tällaisen elämän, voi lopulta kohdata lopun hymyillen ja ottaa sen vastaan kuin kauan kaivatun vieraan.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Sisäistä sadistia etsimässä

A/N: Saatiin koulussa todella mielenkiintoinen  ja tavallaan myös aika raju/rankka/pelottava/synkkä/etc. tehtävänanto tänään. Olen tehnyt sen tiimoilta taustatyötä ja psyykannut itseäni henkisesti, ettei lopputulos mene turhan liipadaapaksi. Siinä psyykkailessa tein pienen proosaharjoituksen ja tarjoilen sen tänne teidän nassuteltavaksi. Muaha.

 
Pimeys on suljettu sisälleni pieneen purkkiin
Ihmisten keskellä suljen sen kannen,
ja kätken piiloon katseilta,
olen kuin sitä ei olisikaan.
Yksin ollessani uskallan raottaa sen kantta,
tarkistella sen sisältöä.
Se on mustaa, brutaalia, sadistista.
Se on kätkettyjen halujen mikstuura,
asioita joita en koskaan tule tekemään.
Sukellan purkin mustaan kitaan.
Nautin silmilleni piirtyvistä kauhukuvista,
nautin asioista jotka yleensä saavat minut kavahtamaan.
Hetken katson maailmaa vierain silmin,
raiskaajien, murhaajien, kannibaalien.
Tuskanhuudot ovat ylistyslauluni,
vuodatettu veri on viinini,
tirisevä liha uhrilahjani.
Ahdistus ja pelko ovat kilpeni ja valtikkani,
suru miekka joka pysättää sydämen lepatuksen.
Ja kun taas suljen sen kannen,
katson maailmaa puhtain sydämin
ja kaikki on taas hetken paremmin.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Tassunjäljet näytille

Jee, kokeilin vihdoin tehdä blogin ulkoasusta vähän mielenkiintoisempaa, mutta enpä oikein tiedä onnistuiko tuo. Olen jotenkin liian ylpeä käyttämään noita valmisprofiileita, kun kenellä tahansa voi olla samanlainen. Toisaalta olen itse täys käpy tietokoneiden kanssa ja patalaiska, niin en oikein osaa tehdä mitään itse... Yritin kuitenkin ja kai tuo nyt ihan jees on aikani tapeltua. En koe olevani mikään superpiirtäjä, mutta selailin kansiosta muutaman kuvasen joihin olen erityisen tyytyväinen ja iskin tuohon sivulle rullailemaan. Ei ehkä mikään palkinnon arvoinen suoritus, mutta ainakin persoonallisempi ja mieleenjäävempi kuin vanha kokomusta. Tällä mennään ainakin toistaiseksi.

Pitäisikö tässä merkinnässä olla jotain asiaakin? Ei mulla mitään kehittävää oikeastaan tähän hätään ole, joten tarjoilen teille 15 random Willu-faktaa.

1. Rakastan persoonallisia ja erikoisia nauruja. Jos ihmisellä on tällainen nauru, sitä vain jää kuuntelemaan ja hyvä mieli tarttuu helposti itseenkin.

2. Rakastan outoja ja rumia tapetteja. Asuntoa etsiessä tuli aina välillä törmänneeksi ties minkälaisiin kammotuksiin ja aina kun sellainen sattui kohdalle koin rakkauden ja henkisen orgasmin makoisan yhdistelmän.

3. Olen helposti tossutettava. Vähän koiranpentukatseita ja suunsupisteluja niin leivon sulle vaikka kakun ja hieron jalkoja siihen päälle.

4. Otan tv-sarjat ja elokuvat piirun verran liian vakavasti. Lukemattomia ovat kerrat, kun olen surullisten kohtausten jälkimainingeissa eristäytynyt nurkkaan itkemään ja kiduttamaan itseäni surullisella musiikilla, joka palauttaa mieleeni nuo karvaat ruudulla nähdyt hetket.

5. Kammoan sosiaalisia tilanteita. Kaverit eivät tätä välttämättä allekirjoita koska läheisten mukanaolosta ammennan voimaa myös itseeni eikä tämä piirre pääse juurikaan esille, mutta annas kun pitäisi tehdä jotain yksin. Hikoilen ja vapisen ja toisinaan jopa jätän jotain tekemättä, koska kammoan niin perkeleesti. On sitten niitä parempiakin päiviä kun osaan käyttäytyä ihan normaalisti, mutta vastapainoksi on taas päiviä kun en haluaisi edes poistua omasta kolostani ihmisten ilmoille.

6. Ainoan poikkeuksen edelliseen tarinaan tekevät keikat. Keikoille jonottaessa puhun ventovieraiden ihmisten kanssa ja olen kuin kotonani ihmispaljoudessa, jossa normaalisti tuntisin oloni ahdistuneeksi ja turvattomaksi.

7. Ehkä n. 6 vuotta sitten aloin käyttää netissä taiteilijanimeä Willy McCrow. En oikeastaan koskaan ajatellut juurruttaa nimeä netin ulkopuolelle, mutta pyllyparini Roxx väänsi Willyn muotoon Willu ja käyttää sitä edelleen jatkuvasti ja yrittää myös parhaansa mukaan pitää huolen, että kaikki yhteiset tuttumme käyttävät sitä myös.

8. Olen huono riitelemään. Monet ovat sitä mieltä, että riitely puhdistaa ilmaa ja olen osittain samaa mieltä, mutta en vain kykene siihen. Riidoista jää aivan törkeän paha mieli enkä edes suuttuneena halua loukata läheisiäni. Saatan kuitenkin välillä möläyttää typeryyksiä ilman konfliktitilanteitakin, joita sitten kadun myöhemmin.

9. Olen aivan käsittämätön urpo mitä liikuntaan tulee. Ainoastaan uimisessa voin sanoa olevani kohtalaisen hyvä.

10. Rakastan kirjoittamista, mutta olen myös hirveän itsekriittinen enkä luota omiin teksteihini enkä niistä saamaani palautteeseen.

11. Aamuni ei lähde kunnolla käyntiin ilman kahvia. Jos väkisin yritän olen pohjattoman väsynyt ja jossain vaiheessa voi tulla myös päänsärkyä tai muutoin huono olo.

12. Vihaan puhelimessa puhumista enkä koskaan soita kenellekään ellei sitten ole jotain tärkeää asiaa. Läheistenkään kanssa en mielelläni puhelimessa juorua, mutta annas kun pitäisi soittaa jokin virallisempi puhelu niin se se vasta hirveää onkin.

13. Ensimmäiset korvalävistykset sain ollessani 2-vuotias. Kyseessä ei ole tapaus "äiti päätti hankkia tytölleen korvikset" vaan päätin asiasta itse ja jotenkin ihmeessä sain myös äidin suostumaan.

14. Tykkään käpertyä mahdollisimman pieneen asentoon ja vetää peiton leukaan asti nukkuessani.

15. Olette ehkä huomanneetkin, että puhuttaessa Michael Monroe -bändistä käytän sanaa "Makkoset". Juttu lähti joskus kauan sitten jostain mun ja Roxxin spekulaatiosta Michaelin lempinimemä käytetystä Makkonen -termistä joka on yleisessä käytössä myös suomalaisena sukunimenä. Jompi kumpi sitten lähti vitsillä heittelemään Steve Makkonen, Sami Makkonen jne settiä. Got it? No ei sitten.

torstai 4. lokakuuta 2012

Ennen kuin voit kulkea omaa polkuasi, sinun on löydettävä sen alku

Arki on saapunut kaupunkiin. Kadut ovat lämminsävyisten lehtien valtaamat, päivät ovat kylmiä. On niin paljon sanottavaa, mutta en löydä oikeita sanoja. Valkoisiksi jäävistä papereista tulee painjaisiani. En löydä polkuni alkua. Miten voin kulkea polkuni loppuun, jos en edes pääse astumaan sille? Itsevarmuus on katoava luonnonvara, tällä alueella se on jo sukupuuttoon kuollut. Elämä ei ole enää auringon juhlaa. Tanssi on vaihtunut raskaisiin askeliin. Pelottaa, en halua ajatella niitä asioita, jotka ovat järsineet kotikolon ajatusteni nurkkaan. Jos epäonnistun siinä mikä tässä maailmassa on minulle yksi tärkeimmistä asioista, mitä minulle jää? Se on rakentanut ison osan elämästäni, löysin sen jo tavatessani yksinkertaisia sanoja vanhassa Aapisessa. En ole koskaan satuttanut ketään fyysisesti, ajatukseni kuitenkin ovat raiskanneet ja riepotelleet ihmisiä. Ihmisiä, joita ei oikeasti ole. Ihmisiä, jotka elävät vain omassa pikku leikkimaailmassani. Aloitin sen jo ensimmäisen luokan tarinavihoissa, sadistinen pikku paska. Se avaa minulle portteja, pääsen kokemaan asioita jotka ovat mahdottomia harmaassa todellisuudessa. Pääsen tekemään asioita, joihin minulla ei oikeasti olisi rohkeutta. Tämä on elämäntapa, ainut työhön rinnastettava asia josta osaan nauttia. Etsi sana ja toinen, yhdistä ne lauseeksi. Täydennä, etsi sopivia koristeita, somita ne tarinan joukkoon. Mitä muuta voisin tehdä? Hajottaa tehtaiden koneet? Kaataa kahvit asiakkaan prässätyille housuille? Antaa väärän summan vaihtorahoja? Olen kävelevä räjähdysvaara. Minun on onnistuttava. Sanojen muodossa voin luoda haluamaani kaaosta, haaveilla, unohtaa, suututtaa, tappaa. Sekavia ajatuksia.

Vanha kotikaupunki. En muistanut sen olevan niin pieni. Jokainen katu on tuttu, rakennukset pieniä ja harmaita. Tunnen sen kuin omat taskuni, se on täynnä kauniita muistoja. Side on kuitenkin katkaistu, eikä leikkauskohta edes kirvele. Vain harvoin sana koti eksyy enää mukaan ajatuksiin ja sanoihin. Olen jättänyt sen taakseni, siellä ei ole minua varten enää muuta kuin muistot ja rakkaat ihmiset. Oli ihanaa istua pitkästä aikaa näiden ihmisten kanssa, jotka on tuntenut jo monien vuosien ajan. Puhuminen oli helppoa, kerrottavaa oli paljon. Palasimme menneeseen, mietimme mitä meistä on tullut. Nauroin vatsani kipeäksi, ikävä on kuitattu taas hetkeksi. Voisinpa tällaiset hetket tallentaa ja kokea myöhemmin uudelleen. Kuitenkin lähtiessäni, kun katselin junan ikkunan takana juoksevia maisemia, tiesin olevani matkalla kotiin.

Kaipaan väsyneitä jalkoja ja jäisiä sormia. Niitä tunteja, jotka vietämme istuen kylmässä maassa virtsaputkentulehdusta kerjäten. Sitä, miten unenpuute saa pään sumeaksi ja täyttää sen värien ilotulituksella. Kaipaan sitä odotuksen sykettä rinnassa, joka on ladattu jännityksellä josta huokuva voima on niin vahva, että melkein oksettaa. Kaipaan niitä tuttuja kasvoja, jotka ovat osa seikkailujeni satukirjaa. Kaipaan sitä, miten väsymys puree jutuilta poikki päät ja hännät. Haluan istua kuraisella viltillä, syödä kohmeisia eväitä ja hengittää tupakan savua. Kuin kodittomien juoppojen eväsretki. Mustalaisleiri. Surrealistinen seikkailu omassa abtraktissa ympäristössämme, jossa tapahtuu absurdeja asioita. Samalla laskemme minuutteja, jotka venyttävät itsensä ikuisuudeksi. Eleganssi on seuraava hitti ja seiskan pihtaaminen kuuluu kuvioon. Kuinka monta perhettä yksi ihminen voikaan omistaa?

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Hetken kauemmin

A/N: Ööö... Pitäisi olla jo nukkumassa, mutta tulin kyhäilleeksi taas jotain. Aika samaa settiä kuin paria merkintää aikaisemmin tänne iskemäni sokerisiirappihöttö. Hitto oikeasti millaisiksi nämä merkinnät on menossa, pitäisi kai käydä päälääkärillä. Tai en mä jaksa. Jee, ei täs muuta. Öitä.

Tennarini uppoavat märkään maahan, vesi sukeltaa kenkiini.
Otan juoksuaskelia, on päästävä lähemmäs.
Katseeni on valossa, keskityn vain siihen.
Rintaa pistelee, pelkään jalkojeni pettävän.
Ympärilläni juoksee summeita hahmoja, en katso heihin.
En huomaa raskaita sadepisaroita jotka nuolevat kasvojani.
Pysähdyn liukuen, takerrun seinään kuin hukkuva.
Hetken vain seison siinä, uskaltamatta liikahtaa.
Pelkään jonkun sysäävän minut kauemmas, astuvan väliimme.
Opettelen hengittämään, rauhoitan ajatusten kaaosta.
Olen perillä, turvassa jalkojesi juuressa.
En usko sinun tietävän, miten paljon se minulle merkitsee.
Katson ylöspäin, yritän tavoittaa katsettasi.
Katso tänne edes hetki, anna katseesi vain minulle.
Voin erottaa jokaisen sävyn silmissäsi,
löydän niistä liekehtivät tuikkeen ja naurun.
Kohotan käteni, suljen sävelen kämmenteni suojiin.
Se on kaunis, sydämeni etsii samaa rytmiä sen kanssa.
Sade jää pisaroiksi ihollesi, liimaa hiukset otsalle.
Isket silmää, sotket hiuksiasi, hymyilet.
Painan jokaisen eleen mieleeni, solmin ne yhteen.
Niistä muodostuu kaunis muisto, jonka syliin voin hautautua.
En halua lähteä pois, en halua takaisin todellisuuteen.
En, vaikka uupumuksen hampaat järsivät kantapäitäni
ja taivas itkee niskaani.
Jos en voi olla osa ikuisuuttasi,
niin anna minun olla siinä edes hetken kauemmin.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Purkkapalloperhe monsuunimetsässä

Heps kukkuu ja hurlumhei, kaikenkarvaiset lukijat ja ohikulkijat! Nyt olisi pitkästä aikaa uuden keikkapostauksen vuoro, ottakaa siis mukava asento ja laittakaa popparit valmiiksi. Tällä kertaa jorailtiin Espan lavalla viime viikon torstaina ja keitäs muitakaan oltaisiin oltu katsomassa kuin Makkosia. Kyseessä oli DNA:n kyhäilemä ulkoilmakonsertti uuden iPhonen kunniaksi, joskin minulla ja rakkailla turvenuijillani oli ihan omat juhlimisenaiheemme joten paskat mistään uusista luureista. Niin, kyseessä siis todella oli ulkoilmakonsertti... keskellä syyskuuta. Ja tietysti Pekka Pouta lupasi mukavat mustat pilvet torstain kohdalle.

Torstaina lähdin koulusta suoraan keskustaan rautsikalle, jossa Roxx jo odotteli. Kävimme pikaisesti täyttämässä kahvivarastomme ennen kuin lähdimme talsimaan kohti Esplanadin puistoa. Siinä sivussa jauhoimme kaikkea paskaa ja pupulini lahjoi minua Jenkkilän tuliaisilla. Aikamme öristyä totesimme, että paskaako siinä sisätiloissa pyörimään. Tuli siis aika laahautua kohti vaaravyöhykettä.

Selvisimme Espalle aika hyvin siihen nähden, ettemme osaa yleensä suunnistaa yhtikäs mihinkään. Lavan luota löysimme muutaman tutun kakkapyllyn, joiden seuraan sitten jäimme turisemaan. Kauhuksemme saimme tietää, että lavan edessä oleva aidattu alue penkkeineen kaikkineen oli varattu kermaperseisille VIP-vieraille ja koska meillä ei sattunut roikkumaan kaulassa nimeltä mainitsemattoman yrityksen lahjoittamia muoviläpyskiä, joutuisimme seuraamaan keikan aidan toiselta puolelta. Helvetin kaukaa lavasta toisin sanoen samalla kun herrasmiehet rouvineen istuvat penkeillä juomassa pontikkaa taskumatista ja seuraavat show'ta, josta eivät tajua rotan pierun vertaa. Ei tuntunut reilulta ei. Ei ehditty turhan kauan siellä karsinassa edes istua, kun joku täti-ihminen tuli ajamaan meidät helvettiin sieltä. Ei siinä muukaan auttanut kuin rakentaa uusi leiri aidan sille puolelle, jossa ruoho oli vähemmän vihreää. Funtsimme aluksi, että menisimme aidan sivulle jotta olisimme lähellä lavan reunaa, mutta jäimme sitten kuitenkin portin viereen josta oli suora näköyhteys kaukaisuudessa häämöttävälle lavalle. Mikä oli loppujen lopuksi vain hyvä, kun otetaan huomioon myöhemmät tapahtumat.

Angstasimme jonkin aikaa tihkusateessa (oikeasti en enää muista satoiko tuossa vaiheessa vielä mitään, tihkusade vain sopii hyvin yhteen tuon angstaamisen kanssa), mutta mieli nousi kuin koiran häntä kun huomasimme bändin ukkojen käppäilevän meitä kohti. Steve oli viettänyt muutamaa päivää aikaisemmin synttäreitään ja tunnollisina pikku fanityttöinä olimme muistaneet herraa pienellä lahjapaketilla ja tässä olikin oiva tilaisuus antaa lahja itse sankarille.

Roxx kaivoi lahjan laukkunsa uumenista ja kirmasimme hippulat vinkuen hobittimme luo. Oli aika huvittavaa kun Makke tuli siinä meitä vastaan ja teimme taktisen väistöliikkeen ja kiersimme herran eri puolilta. Sentään viitsimme huikata nopeat tervehdykset olkamme yli... Voi jumpe, mahtoi olla kehvon näköistä. Steve kuitenkin oli synttärisankari, joten sanoisin hänen ansainneen jakamattoman huomiomme tällä kertaa täysin perustellusti. Eli juups, saimme iskettyä taidokkaasti muovipussiin paketoidun lahjamme oikeisiin kätösiin ja mieltä lämmitti nähdä, että lahja ainakin huvitti pikkumiestä suuresti. Siinä tuijottaessani Steveä sydämen kuvat silmissä tajusin, että joku koputtelee minua olkapäähän. Käänsin päätäni kukamitähäh -fiiliksillä ja kappas keppanaa, Dregenhän se siinä seisoi minua taputtelemassa. Tervehti ja kyseli kuulumisia. Olin niin hölmistynyt, etten ole edes varma mitä pirua tulin vastanneeksi. Seriously, what the actual fuck? Luulisi jokaisen kyllin fiksun tässä vaiheessa yrittävän vain hipsiä vähin äänin ohi... Mutta en valita, en todellakaan. Oli oikein huomaavaista, suloista, ihanaa jajaja... Oksennan sydämiä.

Kuva © DNA
Ukkojen kadottua palasimme takaisin leiriimme ja angstimme oli kadonnut kuin juoppo Alkoon. Aloimme säätää kaikkea omaa, örisimme typeriä, leikimme kameroilla ja aiheutimme joko ikuiset traumat tai päivän naurut jollekin järkkärille. Luultavasti molemmat. Ainakin kun se sanoi meille, ettei soundcheckin aikana saa kuvata niin selitettiin, ettei me toki mitään sellaista vaan ennemminkin voitaisin ottaa ämpärit joihin voisimme kuolata kaikessa rauhassa. Järkkäri-setä oli aivan ihana ja lähti juttuun mukaan ja demonstroi aiheuttamaamme mielikuvaa pitelemällä näkymätöntä saavia käsissään ja oli kuolaavinaan sinne. Oikein hilpeää.

Kuten sanottu, seuraavaksi oli luvassa soundcheck. Roxxia lainatakseni tuntui siltä, että oltaisiin sen yhden ilmaisen keikan sijaan saatu puolitoista. Seottiin soundcheckin aikana kuin kirpun puremat apinat. Hypimme ja pompimme ylös alas ja itse innostuin lopulta loikkaamaan Roxxin selkään ja seuraamaan maailma sieltä ylhäältä käsin. Siinä sitten Roxx painoi menemään samalla kun itse keskityin kailottamaan sulosointuisella äänelläni:
"I believe I can flyyyyyyyy...."
Eikä kukaan tietenkään katsonut meitä oudosti.

Joo, soundcheckin loputtua suvaittiin vähän rauhoittua. Pikku hiljaa loputkin rakkaat nilviäiset alkoivat valumaan paikalle ja sadekin yltyi mukavasti kunnon monsuuniksi siinä illan edetessä ja pimeyden laskeutuessa. Oli DNA:sta sentään jotain hyötyä ja jaoin oman käden oikeudella ihmisille sadetakkeja pahvilootasta, jonka joku oli jättänyt käteni ulottuville. Näytettiin niissä koltuissa ihan vaaleanpunaisilta purkkapalloilta. Kuis sattukin meikällä oli myös vaaleanpunainen sateenvarjo joka sopi mainiosti illan kuosiin. Kieltämättä jossain vaiheessa sade, kylmä, nälkä ja kusihätä alkoivat hieman vituttamaan, mutta ennemmin olisin selkääni ottanut kuin poistunut mihinkään muutamaa metriä kauemmas. Eli tulppa rakkoon ja valitus roskiin.

Kuva © DNA
Vähän ennen kymmentä keikka korkattiin tutulla introlla, joka kuulosti entistäkin rakkaamalta kun sitä ei ollut taaskaan vähään aikaan kuullut. Sadekin osoittautui lopulta ihan hyväksi jutuksi, sillä sen ansiosta hienommat ihmiset eivät viitsineet tulla Kappelista ulos VIP-alueelle. Niinpä portti avattiin ja todelliset fanit laskettiin irti. Ennätysvauhtia siepasin roinat mukaani ja syöksyin vesimutasorahiekkapaskasotkun halki lavan luo Steven puolelle. Koska olen itsekin hobitin mitoissa, en normaalissa asennossa nähnyt mitään lavan tapahtumista. Siispä kallistin pääni takakenoon ja hypin koko keikan ajan kuin vieteriukko. Pää takakenossa ollessa oli se paska juttu, että kaikki sadevesi iskeytyi vasten rillejä jolloin en nähnyt yhtikäs mitään. Siispä rillit oli pakko feidata, vaikka olenkin sokea kuin kaihinen myyrä. Onneksi olin niin kiinni lavassa, ettei kamalasti tarvinut tihrustaa ja ihmetellä mitä siellä tapahtuu. Joku voisi kuitenkin kehittää ne lasinpyyhkijät kakkuloihin.

Keikka oli aivan uskomaton ja hyvässä mielessä uudenlainen kokemus. Vettä ropisi niskaan kuin Esterin perseestä ja niskaa jomotti, mutta makkosenergian raivolla jaksoin riehua ja huutaa keikan viimeiseen hetkeen asti. Aivan loistavaa! Tällä bändillä on takuulla maailman upein ja teräksisin fanikunta. Hajotkaa te, jotka istuitte siellä sisällä kahvikuppostenne äärellä.

Kun bändi oli kadonnut takahuoneen puolelle, kirmasimme vettä valuvina ja märiltä nakeilta haisten lavan toiselle puolelle kärkkymään josko joku jätkistä uskaltautuisi vielä ulos sateeeseen. Meitä oli siinä pikkuinen joukkue ja kun ketään ei näkynyt muuten kuin oven raosta, päätimme laulaa kauniissa enkelikuorossa Happy Birthdayn Stevelle. Oli surullista, ettei Steveä muistettu mitenkään keikan aikana, muttaaa... Tämä oli jotain spesiaalia kun jäljellä oli vain kourallinen uskollisimpia faneja. Lallattelustamme selvästi otettu Steve uhmasi sadetta ja tuli henkilökohtaisesti tervehtimään meitä.

"I love you guys!"


Kuva © DNA
Ah. Jotain niin täydellista. Tönötettiin siellä kuin tatit paskassa, mutta ei sillä väliä. Tämän bändin takia mitä vain, milloin vain, mihin vain ja näin päin pois. Olen ehkä hullu kun jaksan ravata pitkin Suomea ja tulevaisuudessa ehkä myös Suomen ulkopuolella katsomassa samaa bändiä, mutta eikös rakkaus ole hulluutta? Harva asia antaa mun elämään niin paljon sisältöä kuin tämä bändi. Hienoja muistoja, uusia paikkoja, seikkailuja, rakkautta, hulluutta ja mikä tärkeintä - paljon uusia kavereita. Miten moni loistava öttiäinen multa olisikaan jäänyt tapaamatta, ellen olisi päättänyt alkaa raavaamaan Makkosten keikoilla. Meitä yhdistää rakkaus suurenmoista bändiä kohtaan, mutta ollaan kuitenkin kaikki erilaisia omia persooniamme joilla on omat unelmansa ja rakkautensa, joista yksi meitä kuitenkin yhdistää. Itselleni tämä sekalainen seurakunta on kuin toinen perhe.
Mutta hempeilystä takaisin syystulvaan. Pian tuon viimeisimmän episodin päätteeksi päätettiin Roxxin kanssa hilautua juna-asemalle ja sieltä kohti Pasilaa joka nykyisin myös Willulana tunnetaan. Emme ehtineet kauas tarpoa, kun jokin musta kirmasi ohitsemme. Se oli Tiina. Kertoo varmaan jotain mun ja Roxxin rupuisuusasteesta, kun lähdettiin mestoilta ennen sitä duracellpupua, muttei sitten edes ehditty samaan junaan kuin se. Selvisimme kuitenkin hukkumatta.

Kämpillä kuoriuduimme ulos märistä kledjuistamme ja ripustimme ne kuivumaan pitkin vessaa, joka oli oikeastaan aika venkan näköistä. Nälkä kuitattiin terveellisesti isoilla paloilla omenapiirakkaa, jonka olin hätäpäissäni edellisenä iltana vääntänyt koska totesin, että kuollaan nälkään ellei kämpiltä löydy yöllä mitään mutustettavaa. Samalla suunniteltiin marras-joulukuussa edessä olevaa rundia ja muisteltiin menneitä kuvien tsekkailun muodossa.

Hahha! Märät kledjut
Seuraavana aamuna herääminen oli helvetinmoista tuskaa. Unta oli pallossa liian vähän, olo oli paskainen ja koko raatoni huusi niskan johdolla hoosiannaa. Panadol, kahvi ja omenapiirakka kuitenkin paransivat suurimmat vaivat.

Kiitos kaikille ihanille papanaisille keikkaseurasta. Kiitos myös DNA ja Makkoset tästä masokistisesta ulkoilmakeikasta kaatosateessa syksyn keskellä. Kuka mahtoi olla se sadistinen paskiainen joka tämänkin keksi?