Sivut

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Hän tahtoi nimensä tähtiin, hän halusi olla kuolematon

Olen uupunut. Jatkuva varpaillaan olo on ajanut minut loppuun ja haluaisin vain nukkua useita vuorokausia putkeen. Unohtaa kokonaan, miten aika kuluu. Astun tutun kynnyksen yli ja käperryn matolle. Vaikka alustani on kova, koko kehoni tuntuu olevan kiitollinen pelkästä sikiöasennosta johon se keriytyy tunteja kestäneen rasituksen päätteeksi. Uni saapuu luokseni, se sulkee minut syleilyynsä ja laskee vapaaksi maailmaan, jossa tähdet loistavat kirkkaammin kuin missään muualla.

Ilma tuoksuu sateelta, se tuo mieleeni syksyn joka ei ole enää kaukana. Kaipaan sitä, lämminsävyisiä lehtiä, viileneviä iltoja ja sadepisaroiden ropinaa peltikatolla. Haluan istun ikkunan ääressä katselemassa sitä, kääriytyä peittoon ja tuntea kahvin mauan kielelläni. Unohtua siihen, ilman kiirettä minnekään. Pian olen valmis pysähtymään, kesäjuhlani lähestyvät jo loppuaan.


Kelloni on lyönyt viisikymmentä kertaa. Takanani on kauniita iltoja, monia auringossa kuljettuja kilometrejä. Niin paljon hyviä muistoja. Ne ovat kalleimpia aarteitani ja vain osallisilla on lupa katsella niitä. Ulkopuoliset eivät ymmärtäisi, he näkisivät vain pinnan. Hulluuden, jonka olemassa oloa en kiistä. On kuitenkin niin paljon muutakin. Muistan miten vaikuttunut olin ensimmäisenä iltana, sisälläni heräsi kunnioitus josta kasvoi rakkaus. Se rakkaus on kasvanut niin suureksi, etten pysty enää pitelemään sitä otteessani. Se on suuri ja lämmin, niin tärkeä osa minua että voisi luulla sen kasvattaneen juuret sydämeeni. Se on kauneinta mitä olen koskaan omistanut enkä tiedä, tulenko milloinkaan samaan mitään sen kaltaista. Täytän kaappini materialla, joka on tarttunut mukaan matkoiltani. Jokaisella esineellä on oma tarinansa kerrottavanaan ja vaalin niistä jokaista kuin kruunun jalokiviä. Ne ovat palapelin palat, sen palapelin joka piirtää kuvan siitä kaikesta mitä olen nähnyt näiden kolmen vuoden aikana.

Kerran oli alku ja nyt siitä on tullut jotain suurenmoista. Kaikkien kerrottujen tarinoiden myötä olen itsevarmempi ja positiivisempi, uskallan antaa itsestäni enemmän kuin ennen. Olen kasvanut, nähnyt paikkoja joihin en koskaan uskonut meneväni. Olen tutustunut ihmisiin, joita en olisi muuten koskaan kohdannut. Olen uhrannut aikaani, omaisuuttani, jopa sosiaallista elämääni heidän puolestaan. Enkä kadu sitä, vaikka joskus pysähdynkin miettimään mitä muuta olisin sillä ajalla voinut tehdä. Kuitenkin kaikki uhraukseni on maksettu monin kertaisena takaisin, eikä minulla ole syytä esittää valituksen sanaa.

Minä olen sinun silmissäni joku. En tiedä tarkalleen, mitä se tarkoittaa, mutta se on minulle riittävästi. Sinä erotat minut muiden kasvojen joukosta. Sinä hymyilet ja isket silmää. Parasta, mitä voin kuvitella, ovat ne hetket, joina saan sinut nauramaan. Sinä muistat minut. Mutta kuinka kauan?


Toivoisin, että edessäni olisi vielä yhtä monta tarinaa kuin olen jättänyt taakseni. Vielä vuosi sitten jaksoin uskoa, että se maaginen kolminumeroinen rajapyykki ylitetään ja kuljen vielä kauas sen yläpuolelle. Nyt kuitenkin pelkään, ettei aika riitä. Tavoitteeni jää kesken ja joudun valitsemaan sen toisen suunnan. Sen, jonka kuulen jo kutsuvan. Vaikka juhlia tuleekin vielä, sydämeni tietää niiden käyneen vähiin. Olen jo ylittänyt puolenmatkan viitan, vielä hetki niin voin nähdä edessäni uuden polun. Se on vieras, ehkä hieman pelottavakin, mutta olen onnellinen voidessani kertoa minne se johtaa. Se polku johtaa minut kotiin, jota olen niin kauan etsinyt.

Ennen sille polulle astumista minulla on kuitenkin vielä muutama tarina kerrottavani. Osa niistä on vasta tulossa. Nämä eivät ole loppusanat. Vain hetki, jona vihdoin ymmärrän totuuden. Lentoni tulee päättymään ja kohta on aika valmistautua kohtaamaan uusi maailma.

Tiedän jo tämän aikakauden viimeisen sanan. Voin paljastaa sen sinulle.

Kiitos.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Ilta pimenee, psykoosi syvenee

Kompassini hakee suuntaa, en ymmärrä sen ohjeita. Katse on väsynyt, jalat uupuneet. Kuin kulkisin loputonta labyrinttia, löytäen vain umpikujan toisensa jälkeen. Ilmassa soi musiikki, olen jo lähellä. Viimeinen portti on kuitenkin edelleen kadoksissa. Palaan jo läpikäymiini paikkoihin, etsin uudelleen. Lopulta portit avataan ja lasken taakan harteiltani. Sydän kevenee ja savun kosketus on kuin lämmin suudelma.

Niin paljon kauniita kasvoja. Eräs on tuttu vuosien takaa, en muistanut miten karimaattinen hän onkaan. Odotin häntä jo etukäteen, mutta kun tiimalasi on laskenut tunnin loppuun, voin vasta sanoa ihastuneeni.


Selkäni takana aalto nousee. Joku puolet suurempi tuntuu olevan kiinnostunut nousemaan reppuselkääni. Kiitos ei. En voi olla hymyilemättä vahingoniloisesti kun sama tapaus hetkeä myöhemmin syleilee maata. Kaikki ne minuutit jotka minulle annettiin on tarkoitettu sinulle. En kaipaa häiriötekijöitä viemään pois yhtäkään sekuntia. Olen liian tietoinen siitä, että kesä vetää kohta viimeiset henkäyksensä. Kalenteriini merkityt päivät kuluvat ohitse, enkä kohta enää tiedä milloin saan seuraavan kerran katsoa sinua silmiin.

Rakastan ajomatkoja yön halki. Sokeria hampaille ja naurua korville. Olemme melkein kotona, kun vauhti hidastuu pienen yökulkijan takia. Ei kai sitäkään ole älyllä siunattu, koska ei ymmärrä väistää tien turvallisemmalle puolelle.

Yhden päivän välilasku. Onko se sitten armoa vai kidutusta. Minulle annetaan aikaa levätä, mutta sieluni vapisee ja ikävöi.

Keltaiseen paperinpalaan on kirjoitettu kaupungin nimi. Tämä on se tarina, jota en koskaan uskonut kirjoittavani. Sirkus saapuu keskelle betonihelvettiä ja loputtomia peltoja. No, tänne on tultu eikä ole tietä takaisin. Minä en ole niitä, jotka poistuvat kesken juhlien.

© Lahden Öiden fabosivu
Tiedättekö ne tarinat sotureista, jotka seisovat yksin taistelukentällä ja ottavat vastaan jokaisen vihollisen lyömän iskun odottaen ja uskoen, että heidän tärkein taistelukumppaninsa vielä saapuu? Siltä minusta tuntuu. Maahan lyödyltä sotilaalta, joka ottaa vastaan kaiken. Sydämessään usko paremmasta. Kun näen vihreiden tennareiden pujottelevan ihmismassan seassa tiedän, ettei odotukseni ole ollut turhaa. Tuntuu, kuin minuun virtaisi uutta voimaa. Nousen seisomaan ja olen valmis jatkamaan taistelua.

Itkeviä kasvoja. Lapsia, jotka ovat vihdoin saavuttaneet yhden unelmansa. Se tuntuu oudolta. Minä olen ollut osa tätä jo niin kauan, että tuntuu enemmän siltä kuin tulisin tapaamaan vanhoja ystäviä. Melkein kadehdin sitä uutuuden viehätystä, joka heijastuu näiden lasten kyyneleissä.

Hiuksiini lentää pala valkoista muovia ja putoaa sitä kautta maahan. Räpyttelen silmiäni, katseeni on hämmästynyt ja kysyvä. Kestää hetken päästä takaisin kartalle. Sinä naurat avoimesti. En piittaa nauratko kanssani vai minun kustannuksellani. Molemmat ovat hyviä vaihtoehtoja. Sinun hymysi puolesta olen valmis tekemään mitä tahansa, vaikka se tekisikin minusta houkan.

© Lahden Öiden fabosivu
Olenko unohtanut joitain vuosia elämästä? Milloin kadotin sen energian, jonka saa nuoruudesta? Uusi aamu on kylmä, minua huimaa ja tuntuu kuin olisin niellyt orjantappuraa. Mielessäni on haavekuvia lämpimästä ruuasta, kahvin tuoksusta ja suihkusta, joka pesisi hien ja hiekan iholtani. En muista milloin lähteminen olisi viimeksi ollut näin vaikeaa. Pakotan itseni kuitenkin liikkeelle, eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa. Voitte vaivuttaa minut Ruususen satavuotiseen uneen, mutta ette vielä. Antakaa minulle vielä tämä ilta.

Lasketaan yhdessä takaperin vielä kerran. On tämän luvun viimeisen lähtölaskennan aika. Viimeisen kerran saan nähdä jotain kaunista, sitten minun on unohdettava pitkäksi aikaa. Kaipaan jo nyt, vaikka odotukseni on vasta puolessa.

Sinä loistat tänä iltana tavallistakin kirkkaammin. En jaksa laskea jokaista hymyä ja silmäniskua, et anna minulle tilaisuutta katsoa muualle. Yritän lukea vihjeitä, mutten löydä salaisuuden avainta.

Nauran itselleni, rakastunut hölmö. Mitä jos minä kuvittelenkin vain kaiken? Olenko vain hullu joka kirjoittaa hiekkaan sanoja rakkaudesta? Mitä jos tämä kaikki onkin vain mielikuvitusta? Mitä jos herään aamuun ja huomaan kaiken sen olleen vain unta?


Tämä yö on kaunis. Täytetty italialaisella ruualla ja uusilla elämyksillä. Tuntuu kuin voisin rakastua jokaiseen vastaantulijaan. Ystävällisiä sanoja, mukavia keskusteluja. Ei huomautuksia repeytyneistä sukkahousuista tai sateenkaarenväreistä hiuksissa.

Aamu nousee jo ylleni, kun käperryn takapenkille nukkumaan. Uni on katkonaista, herään vähän väliä keskellä uutta maisemaa. Kuitenkin jokin menee pieleen ja avatessani silmäni viimeisen kerran, tuttujen rakennusten sijaan minua tervehtivät merelle lipuvat laivat.

Kun lopulta pääsen kotiin, minua tuijottavat katosta roikkuvat lepakot.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

En syytä sua vaikka hulluksi mut ajoitkin

Vain muutamien kilometrien päässä minusta on ilmassa räjähdysvaara. Mitä minä teen? Nousen pohjoiseen vievään junaan, jätän sen illan juhlat väliin ja suunnistan vieraalle maalle.

Ilma tuoksuu seikkailulta. Kerron yölle tarinoita rakkaudestani ja lausun kiitoksen luvasta kulkea sen rinnalla.

Ikkunan takana yö vaeltaa ohitseni, vaikkei vuorokauden aikaa taivaan väreistä pystykään lukemaan. Etsin mukavaa asentoa, kaupunkien nimet soivat korvissa ja rikkovat uneni tasaisin välein. Kellon lyödessä neljä niskaa jomottaa. Vahdin viimeisiä minuutteja, ne kulkevat jälleen ohi lasketun ajan. Tätä sopikin odottaa.

Syökää näkkärii!
Saavun neidon lantiolle, paikkaan joka muistuttaa aavekaupunkia. Kadut ovat autioita, eikä grillille ole jonoa. Sen luona vain muutama kaltaiseni hevimies lepuuttaa silmiään ennen uutta nousua.

Rikomme kirjoittamatonta lakia. Pistämme järjestyksen pelkällä istumisella niin pahasti kieroon, että kaupunki tuskin toipuu siitä hetkeen. Kuolleen kaupungin rauha on rikottu.

Vaikka suunta on eri, perinne on sama. Valvottuja tunteja kylmällä asfaltilla. Tarinatuokioita ja täydellinen aamiainen. Joku pysähtyy hämmästelemään näkemääsä.

"Kato, goottipesä!"

Huuhdomme väsymyksen alas purkitetulla energialla, kätkemme sen merkit piiloon kasvoilta. Kohta portit aukeavat ja tie hohtaa kultaa askeltemme alla.

© MM Street Teamin fabosivu
Tanssin auringossa, kasvoni valtaa hymy. Rakkauteni uuteen ystävään syvenee. Sanat pyörivät päässäni vieläkin, enkä halua niiden lähtevän sieltä. Suljen lukon ja ja jätän ne sen taakse kolisemaan, julistamaan samaa tehtävää jota sydämenikin huutaa.

Katson maailmaa uudesta kulmasta. Maa liikkuu jalkojen alla ja pöly nousee ilmaan. Suojelen reviiriäni raivolla ja väkivallalla, ihoni sykkii ja etsii uusia värejä. Samaan aikaan yritän painaa jokaisen hetken mieleeni, osaksi sitä loputtomien muistojen kuvavirtaa jota kelpaa myöhemmin katsella. Haluan piirtää mieleeni jokaisen hymyn ja katseen, pienetkin käsien liikkeet ja askelkuviot. Jokin muuttuu aina, nämä hetket ovat todellisia eivätkä pelkkiä kopioita toisistaan. Tämä rakkaus kestää ja se tuo minut takaisin vaikka maailman toiselta puolelta.

Olen kai kaavojeni orja, koska niiden rikkominen saa maailmani horjumaan. Jotain puuttuu. Yritän tavoittaa katsettasi, melkein kuin anteeksi pyydellen, mutta käännyt liian nopeasti katsomaan toisaalle. Vaikka maailma on kaunis täältäkin katsottuna, kaipaan siihen tiettyyn pisteeseen, johon sinä eniten katsot. Se on niin pitkään ollut minulle merkitty paikka ja nyt joku toinen seisoo siellä. Katsoo sinuun ja löytää katseestasi ne samat tähtikartat, joissa minä tavallisesti seikkailen. Vielä kaksi päivää ja palaan takaisin, paikkaan johon sinun hymysi tuo kirkkaimman valon ja ilman, jota hengittää.

© MM Street Teamin fabosivu
Taas yksi luku lähestyy loppuaan. Yön viimeinen juna vie meidät takaisin alkuun, jokaisen eri suuntaan. Käperryn kerälle lemmikkivaunun lattialle, sillä hetkellä se on maailman täydellisin lepopaikka.

Aurinko luo kylmään aamuun illuusion lämmöstä. Askeleeni kulkevat sen osoittamaa reittiä, annan sen olla oppaanani. Kääntäessäni avainta lukossa on jälleen yksi seikkailu viety loppuun.

Liikaa ajatuksia, liian vähän sanoja. Elämäni kauneimpia tarinoita.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Pohjakosketus suuntamme näyttää

Mustat kissat juoksevat tien yli. Peilit särkyvät, tiet kulkevat tikapuiden alta. Ehkä joku kiroaa minua jossain. Olen elävä esimerkki huonosta onnesta. Yritän rukoilla jumaliltani armoa. Ei tänään, ei nyt. Onnellisuuteni riippuu heikoissa langoissa, olkaa kilttejä ja jättäkää ne rauhaan tai ne katkeavat. Milloin tahansa muulloin saatte riepotella minua, mutta pyydän, jättäkää tieni tänään avoimeksi ja esteettömäksi. Pyyntöni kaikuvat tyhjyydelle.


Yksi raajoistani käy läpi mutaatiota. Ensin arvelin kolmatta jalkaa, mutta nyt veikkaan silikonitissiä. Lihahyytelöäkin siitä varmaan saisi. Ehkä sittenkin vain revin sen irti ja heitän räppäriä päähän.

Painakaa se saatanan slogan niiden peltilehmien kylkeen viattomia varoittamaan: "On ihan ok olla tunnin tai pari myöhässä".

Jätätte minut yksin kuolleeseen kaupunkiin odottamaan pelastusta. Istun asfaltilla ja aurinko polttaa niskaa. Istun täällä enkä voi tehdä mitään, olen lyöty ja hyödytön. Tieni on katkaistu, täällä ei ole ketään joka auttaisi minut perille. En voi kuin tuijottaa horisonttiin ja odottaa merkkiä. Rohkaisen sydäntäni ja yritän vakuuttaa itselleni, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Saan vielä mahdollisuuden näyttää, että minusta on voittajaksi.

Palaan kaupunkiin, joka kaksi vuotta sitten käynnisti kunnolla sen, mistä ei paluuta näy. Ihmismäärät ahdistavat, olen liian kaukana omakseni merkkaamaltani paikalta. Se tuntuu väärältä, enkä löydä oikeaa virettä. Täältä katsottuna kidustuskin iskee kovempaa. Ympärilläni kansa tanssii polkkaa ja minä olen vieras heidän keskuudessaan.

© Dregenin fabosivu
Olen rakentanut polkuja ennenkin, onnistun siinä jälleen. Tahti tahdilta kuljen lähemmäs tukikohtaani. Mikään ei saa jäädä väliimme, minun paikkani on jalkojesi juuressa. Siinä kohdassa, johon sinä varmasti katsot heti ensimmäisenä. Kun sormeni vihdoin löytävät tutun, viileän raudan muistan taas, miten hengitetään. Sydän on keveämpi ja jalkani sykkivät halusta päästä tanssimaan.

Kipu kuolee huutamalla. Ehkä olen ulvonut jo niin paljon, että olen unohtanut mitä on tuska. Tämä ei ole se päivä, joka kaataa minut maahan. Käyn tämän taistelun loppuun vaikka hampaat irvessä ja kyyneliä pidätellen. Minun ei kuitenkaan tarvitse, kun kohotan katseeni ja katson sinuun unohdan kaiken sen, mikä tuntuu pahalta. Maailma on jälleen täydellinen, kokonainen. Kaikkien voitettujen esteiden kautta olen lopultakin saapunut palkintoni luokse. Enkä ole lähdössä mihinkään.

© Riihimäki Rock
Neljä ihmistä puristaa sormiaan hikisen kankaan ympärille. He eivät edes tiedä keneltä se tuoksuu, kenen muisto siinä lepää. Heille se on pelkkä sotasaalis, osoitus voitosta ja kunniasta. He katsovat meitä pilkallisesti, kohottavat olkiaan ja päästävät vähätteleviä tuhahduksia. Meidän välillämme ei ole ymmärrystä. Minuun sattuu katsoa, miten he vievät jotain sinusta muistuttavaa pois, vain hajoittaakseen sen palasiksi. Kauanko sitä muistoa jaksetaan säilyttää? Löytyykö roskalavoilta seuraavan joulusiivouksen yhteydessä kankaanpaloja, joilla ei ollutkaan heille suurempaa tarkoitusta?