Sivut

lauantai 24. toukokuuta 2014

Päämääristä ja päämäärättömyydestä

Tässä sitä nyt ollaan, menossa kaikkialle ja samalla jumissa paikoillani. Ulkona paistaa aurinko, mutten tunne kaipuuta sen luokse. Tuntuu kuin pitäisi sanoa jotain, vaikkei minulla oikeastaan mitään sanottavaa olekaan.

Eilen päättyi upea lukuvuosi, jonka aika opin, kasvoin ja otin myös takapakkia joissain asioissa. Osa näistä asioista liittyy tietysti kirjoittamiseen, siihen mitä haluan sillä ilmaista ja mihin suuntaan haluan kehittyä. Toisaalta tunnen olevani entistä enemmän pyörällä päästäni, miten edes on mahdollista olla samaan aikaan täynnä hämmennystä, mutta myös täynnä uusia tietoja ja päämääriä? Sitten on se puoli, joka vaikuttaa pintaa syvemmällä. Olen saanut hieman enemmän kosketuspintaa siihen, millainen ihminen kaikkien tarpeiden ja unelmien alla on. Kaikkia asioita en ehkä haluaisi tunnistaa, kaikkea sitä epävarmuutta, yksinäisyyttä ja heikkoutta. Siellä ne kuitenkin ovat ja ehkä jonain päivänä voin jättää niistä edes osan johonkin, mistä en enää saa niitä takaisin. En uskalla unelmoida, että pääsisin eroon kaikesta, mutta pienetkin hukkapalat keventävät lastia hieman.

Eilen istuin myöhäisessä kesäyössä ihmisten kanssa, joiden kanssa olin viettänyt useamman kuukauden, mutten ennen tuota hetkeä ollut todella ollut heidän kanssaan. Se oli niitä harvoja hetkiä, kun todella tunsin antavani itsestä jotain. Se tuntui hyvältä, eikä siitä ollut kiire pois.

Seuraavat kuusi kuukautta ovat yhtä kysymysmerkkiä. Pitäisi kai iloita siitä, että voin hetkeksi pysähtyä ja keskittyä ajattelemaan, mitä todella haluan, mutta liika epätietoisuus tekee minusta hermostuneen. En kuitenkaan tiedä mitä sille pitäisi tehdä, aloitteen tekeminen tuntuu hirveän vaikealta ja pelkään, että epäonnistun. Olen tuomittu siihen ja sitä vastaan on hankala taistella, kun olen itse itseäni ensimmäisenä tuomitsemassa.

Kuitenkin, näiden epävarmojen kuukausien joukossa on myös kirkkaampia hetkiä, asioita joita jaksan odottaa. Ja niiden päässä on uusi maali, hetki jonne kaipaan kipeästi. En halua sanoa siitä vielä paljon, asiat ovat vasta selkiytymässä ja asettumassa paikoilleen. Se piste kuitenkin lupailee seikkailua, jotain mistä olen haaveillut puolitoista vuotta on lopultakin toteutumassa. Kun tälle pallonpuoliskolle laskeutuu ensilumi, lähden kauemmas kuin olen koskaan ennen ollut. Kun täällä syksy vaihtuu talveen, minä muutan sen kesäksi jossain toisaalla.


"And when it was clear, they’d park her in the middle of nowhere, sit on the hood, and watch the stars, for hours, without saying a word. It never occurred to them that, sure, maybe they never really had a roof and four walls, but they were never, in fact, homeless."
- Supernatural / S05E22 - Swan Song

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Murenevat liitoskohdat

Horisontti on lempeän violetti, usvainen ja epäselvä kuin sitä katsoisi maitolasin läpi. Maa on pehmeää, tummalaikkuista ja niljakasta, ilma tuoksuu makealta ja siinä korostuvat jokaisen ruohonkorren ja lehtipuun kaikki hajuvivahteet, kaikki pienetkin polveilevat erot. Kuva luontoa, viimeisiä jälkiä hiipuneesta sateesta. Vaikka päivinä joina ilma kuristaa kurkkua, kiertelee ohimoita ja kiduttaa ihoa, ei seuraava sade ole kaukana. Ilma on kuin raskas huopa, tukahduttava ja täynnä sähinää. Jossain kaukana on ukkosta ja se on tulossa tänne päin.

Haluan tervehtiä sitä, sillä tiedän millaista se on. Kun kukaan ei katso kohti vaan jonnekin toisaalle toivoen katoamista. Ja miten paljon olisi näytettävää, mistä kukaan ei ole kiinnostunut. Kuinka lopulta raahaa sen kaiken pois raskaana, perässä laahaavana taakkana. Riepotelkaa ja huuhtokaa minua, myrskypilvet horisontin rajoissa. Minä haluan tietää.

Jossain niiden pilvien takana on tähtikarttoja, galakseja, universumien rajoja. Niin paljon nähtävää, jonka luokse en koskaan pääse. Jalkani ovat sidotut tähän maahan, juuret työntyvät maasta ja estävät minua lähtemästä. Mikään ei tarjoaisi vapautta niin kuin tunne pudotessa tähtipölyyn, siihen avaruuden halki paenneiden komeettojen varistamaan polkuun. Haluan selvittää, minne se johtaa ja löytää, löytää, löytää. En tiedä mitä, se siinä niin kiehtoo. Uusia maailmoja, jotain mitä ei tähän maailmaan kirjoitettu. Jotain, jonka happi surkastuttaa ja jolle hiilimonoksidi on jumalten juomaa.

Jos vain. Jos saisin mahdollisuuden.
Jos vain taivas repeäisi, jos vain aika ja tila natisisivat liitoskohdistaan ja toisivat luokseni jotain sinistä. Olisin valmis tarttumaan tuntemattomaan käteen ja juoksemaan.

lauantai 3. toukokuuta 2014

Huutoja euforiahelvetistä

Aurinko paistaa lasin takana, luo illuusion lämmöstä joka leviää varpaisiin asti ja tuntuu vaatekerroksella kuumalta kuin hehkuva pätsi.
Tuuli kuitenkin pyörii kaiken yllä, kyyristelee puiden latvoissa, puree niin lujaa että sormet muuttuvat sinisiksi.
Ostan menolipun Paratiisiin, viisi piste kymmenen tutisevasta penkistä. Viimeiset kymmenen senttiä ovat siellä vain vittuillakseen.

Eksyminen, pientä ympäristön tunnustelua ja tuntosarvien värähtelyä ennen kuin osaan laskea itseni kartalle.
Kylmä sivaltaa ja leviää ihon alle, tasaisesti jokaiselle tuumalle.
Kierrän puistoa ja juon lonkeroa tölkistä, hassua miten kylmä juoma lämmittää ja saa veren potkimaan.
Riemuvoitto, portit Nirvanaan aukeavat viisarin kierroksen aikaisemmin.
Nopeasti loput kuplivaa juomaa vatsaan, se kihelmöi ohimoissa kuin jokin paljon vahvempi.

Siellä se on lattiassa, punainen ruksi jonka vain minä näen.
Siinä, siinä kohta minua varten. Jos olisin puu, minut voisi istuttaa siihen.
Ja odotan. Tunnustelen pyörremyrskyä sisälläni, se on napannut mukaansa kourallisen erilaisia tunteita ja heittelee niitä edestakaisin.
Niitä on vaikea tavoittaa, hipaisen jokaista vuorollaan mutten saa mistään pysyvää otetta.


Tuttuja kasvoja, naurua ja mielenvapautta. Ilta näyttää kauniilta jo nyt.
Lopulta ensimmäiset tahdit vyöryvät tsunamin lailla ylitseni.
Kaiuttimien soittamat äänitteet pakenevat elevän musiikin alta, niillä ei ole mahdollisuuksia sitä vastaan.
Tapailen askelia lattiassa, tunnustelen hyvää rytmiä.
Tuttua, hapuilun jälkeen tiedän mitä pitää tehdä.
Punainen tussaus bassorummun luona toivottaa hauskaa työväen juhlaa.

Väliaika. Hengen tasaus, lasken uusia minuutteja. Kuiskailen niille kannustuksia, juoskaa minkä jaksatte. Nopeammin, nopeammin. Kuin kannustaisi kilpajuoksijaa.
Ja vihdoin, liian monen tyhjän kuukauden jälkeen portit Paratiisiin ovat jälleen auki.

Rytmi. Sanat. Katseet. Nauru. Ja varovaisesti suunpieltä ylös hiipivät suunpielet.
Ahdistus, stressi, yksinäisyys. Kaikki se petollinen sydäntäni jauhanut lasipöly on poissa.
Tuntuu kodilta. Lämpimältä ja tervetulleelta.
Otan vastaan hymyn, en välitä vaikka minusta ei tule Hullua Hatuntekijää. Vaikka sitä titteliä kai minulle kaavailtiin.
Joku huutaa: "Ota koppi!"
Rakastan jokaista laulua, niissä on menneisyys ja tulevaisuus.
Asioita jotka nostavat suolaisia aaltoja silmiin ja repivät arastelevan naurun kurkusta.
Kuinka hyvältä se kaikki tuntuu.
Jos vain voisin tallentaa sen kaiken lasipurkkiin, tarkasteltavaksi tulevaisuutta varten.
Kun piste lyödään iltaan, haluaisin tarttua johonkin ja estää sitä karkaamasta.
Kuin rakastaja, joka kiihkeän yön jälkeen kääntää selkäänsä ja lähtee pois.
Vaikka minä haluaisin enemmän.


Kiireellä poltettua tupakkaa, nikotiini tärisee ja hakkaa kurkussa, kutittaa aina vatsanpohjassa asti.
Myrsky suonissani tyyntyy, kuohuva veri asettuu rauhalliseksi virraksi.
Kylmä sivelee ihoa kuin humalaisen kosketus, kerjää huomiota jota en sille anna.
Joku käski elää ja pitkästä aikaa tiedän, miltä se tuntuu.

Haluan vielä annoksen lämmintä, suklaanruskeaa katsetta.
Vain lyhyen hetken, hymyn ja yhden sanaparin vaihtokaupan.
Se riittäisi.
Mutta ei.
Ehkä vain toivon, mutta kuulen tervehdyksessä erityistä iloa.
Jälleennäkemisen riemua.
Kysyy jotain, taustalla kuollut musiikki pauhaa ja raatelee tärykalvoja.
Joudun takertumaan jokaiseen sanaan ja yhdistelemään ne kokonaisuudeksi.
Käsi korostaa puhetta liikkeellä, kipuaa pään yläpuolelle.
Jotain puuttuu. Pöyheitä vaaleita hiuksia, kunnioitettavaa pituutta.
Tapailen sanoja kielelleni, joka tuntuu paksulta ja kuivalta.
Ajatus ei juokse, jokin muu kuin minä työntää sanoja kurkustani.

Jossain sydämen pohjolassa viiltää.
Samalla niin onnellinen, mutta myös äärettömän surullinen.
Ja tiedän.
Niin kauan kuin aika on puolellani, tämä tunne saa minut juoksemaan.

Se tunne ennen keikkaa...