Sivut

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Once upon a time the world made sense

Olen yleensä pyrkinyt siihen, että näillä mun postauksilla olisi jonkinlaista sisältöä, mutta tällä kertaa ei ole. Tai mitä nyt päätin tulla tänne jotain randomia lässyttämään ja kertomaan taas kuinka idiootteja Roxxin kanssa ollaan. Nyaha, kärsikää!

Sanotaan vaikka nyt ihan ensi alkuun, etten ole vieläkään toipunut noista parin viime viikonlopun rundeista. Ne olivat vaan jotain niin käsittämättömän hienoa, ettei vaan tajua. Töissä olen koko viikon vain virnistellyt itsekseni ja viikonloppu on mennyt kotona lagatessa, saamatta sitten yhtään mitään aikaiseksi. Eilen illalla sitä vasta riemu repesi kun Roxx ilmoitti voittaneensa YleX:n Äärimmäinen tekosi idolin takia -kilpailun johon oli viime viikolla osallistunut. Koska en itse jaksanut alkaa vääntää samaa sepustusta toimin lähinnä Roxxin taustajoukkona ja naureskelin miten mahdollisesti traumatisoidaan YleX:n henkilökunta. En oikeastaan odottanut voittoa, koska ajattelin isompien bändien keikoille telttoineen jonottavien ihmisten vievän kisan. No... Jännästi oma idiotismimme nyt komeilee netissä julkisesti ja kaikki voivat käydä lukemassa sen täältä, siinä mukavasti kolmantena. Jee, nyt koko Suomi tietää miten tyhmiä ollaan. Tai no... Onhan sitä jo levitetty ties missä aina Tuuri-ohjelmasta Turun Sanomiin, mutta tuossa nyt taitaa olla kaikki aika mukavasti tiivistettynä.

Hassua, etten itse ole kokenut mitenkään tehneeni mitään äärimmäistä. Kaiken tekemäni olen tehnyt puhtaasta rakkaudesta upeaa bändiä kohtaan ja mikäs siinä ollessa kun samanhenkinen hyypiö mukana. Jossain vaiheessa puhuttiin, ettei tänä kesänä tehtäisi niin kattavaa festarirundia kuin viime kesänä koska molemmat tarvitsemme kasan rahaa syksyllä joten täytyisi vähän katsoa mihin ne hynät tunkee. Jotenkin se ajatus sitten hukkui matkan varrella kun tajusin taas, miten hienoa rundaaminen on kun on sitä oikeaa seuraa. Odotan jo tämän kesän trippiä Ouluun josta kaiketi selvitään hieman paremmin kuin viime vuonna koska ei tarvitse ajaa Kotkasta asti yhdessä yössä.

Perjantai-iltana rupesin hieman siirappiseksi ja innostuin koostamaan vanhoista yhteiskuvistamme pientä videon pätkää. Videon taustalla kuultava äänipätkä on vanhasta teinisarjasta Dawson's Creek (ei naureta siellä). En oikeastaan itse sarjaa koskaan seurannut, mitä nyt muutamia jaksoja tuli sarjan vielä televisiossa pyöriessä silloin tällöin vilkaistua. YouTubessa vain satuin katsomaan eräästä omasta suosikkisarjastani tehdyn videon, johon tuo ääniklippi oli liitetty. Siitä se ajatus sitten lähti. Minun ei aluksi pitänyt jakaa tätä missään julkisesti koska tämä tuntui aika ylisiirappiselta jopa omaan makuuni, mutta sitten sekosin.

Voisin tuon klipin liittää toki useisiin muihinkin ystäviini, mutta en ole kenenkään muun kuin Roxxin kanssa valvonut keikkojen takia 39 tuntia putkeen, ajanut yhdessä yössä Kotkasta Ouluun, hankkinut samanlaisia tatuointeja, levittänyt itsetehtyjä julisteita tai ravannut pitkin Suomea keikoilla. Noiden kaikkien kokemusten myötä on kertynyt läjä hyviä muistoja, jotka ovat jo nyt jotain todella spesiaalia. Jos aika todella kultaa muistot, niin minkä arvoisia ne mahtavat olla vaikkapa 30 vuoden päästä?

P.S. Jos joku haluaa kuulla tarinoita noiden kauheiden kuvien takaa niin kysyy vain rohkeasti. xD

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Kivat lapaset

The Third Part
Turku, Klubi 9.3.2012

Herätessäni tuona harmaana, maaliskuisena aamuna minulla ei vielä ollut aavistustakaan mitä tuleva viikonloppu toisi tullessaan. Alkuperäisen suunnitelman mukaan lähtisimme yöllä Turun keikan jälkeen painamaan kohti Helsinkiä, jossa ehtisimme hyvin ottaa parin tunnin nokkaunet ennen Tavastian keikkoja. Vähänpä tiesin, sillä edessä oleva viikonloppu veti friikkeydessään melkein vertoja jopa taannoiselle 'yhdessä yössä Kotkasta Ouluun' -tripille.

Roxx oli ilmoittanut olevansa hieman ennen kuutta Turun juna-asemalla, joten puolen aikoihin tungin itseni autoon ja lähdin kohti asemaa, poiketen matkan varrella vanhempien luona hakemassa katkarapupiirakkaa ja toscakakkua, jotka olin kerjännyt äitiä tekemään meille rundia varten koska muuten oltaisiin luultavasti kuoltu vielä nälkäänkin.


Odotettuani jonkin aikaa Roxx sitten lopulta saapuikin, jokseenkin järkyttyneenä sillä ensimmäinen asia mitä kuulin oli, että neiti oli sitten mennyt ja unohtanut Tavastian iltakeikan lipun kotiinsa Tampereelle. Yritettiin pohtia ensin muita vaihtoehtoja, mutta lopulta kaikista toimivin ja oikeastaan ainutkin vaihtoehto oli, että poikkeaisimme Tampereelle ennen kuin lähtisimme Helsinkiin. Heti perään päätimme, että koska nukkumisaika jäisi lähes tuskaisen olemattomaksi tekisimme Helsinkiin selvittyämme vain nopean kierroksen kämpillä, jonka aikana keittäisimme vain kahvia termarin täydeltä ja luopuisimme ylimääräisistä rojuistamme jonka jälkeen painuisimme suoraan Tavastialle. Oikea kuningasideoiden kuningas, vieläpä erehdyimme luulemaan että kykenisimme nukkumaan pari tuntia Tavastian edustalla.

Ennen siirtymistämme räjähdyspaikalle kipaisimme kauppaan ostamaan läjän batterya sekä mässyä yöllistä seikkailuamme ajatellen sekä keitimme vajaan pannullisen kahvia The Willu Housessa. Koska olimme ihan sekaisin jo tuossa vaiheessa eikä ollut mitään muutakaan tekemistä niin lähdimme jo seitsemän jälkeen talsimaan kohti Klubia vain havaitaksemme, ettei jonosta ole tietoakaan. Eipä tuo meitä oikeastaan haitannut, sillä saatoimme tehdä olomme mukavaksi ja jos eturivin paikoista olisi ylipäänsä ollut minkäänlaista stressiä niin se olisi kadonnut viimeistään tuossa vaiheessa. Istuimme siis jäiseen maahan ja pälisimme kaikkea äärimmäisen typerää mikä nyt oli meiltä ihan odotettavissa. Samikin siitä jossain vaiheessa käveli ohi ja tiedusteli naureskellen onko kylmä. Eihän meillä vielä siinä vaiheessa ollut, mutta tuskinpa herra meitä uskoi. Luojan kiitos Sami ei (luultavasti) ehtinyt kuulla idiotismimme parhaita paloja kun keskustelimme yllemme ängetyn krääsän hintaluokasta ja siitä miten pikkuhousujeni hinta nousi yli tonniin, koska mokomat oli hankittu New Yorkista viime syksynä. Uutta vuotta muistellen en voi kuin ihmetellä, miten Sami sattuu aina pyörimään jossain lähistöllä kun soitamme suutamme ja luulemme, ettei kukaan kuule?


 Koska olemme idiootteja, olimme tietenkin kykkineet väärän oven luona emmekä olisi luultavasti tuota koskaan tajunneet ellei joku Klubin henkilökunnasta olisi meitä ystävällisesti opastanut oikealle ovelle. Sinne sitten siirryttiin, jatkoimme vammaamistamme ja varottiin katolta tippuvia jätkiä. Eikunmitä. No ei sen väliä. Dregen ja Karl painelivat siitä aika pian vauhdilla ohi, mitä nyt moikkaamaan kerkesivät. Se pituusero <3. Jotain niin suloista. Tosin itsekin yletyn nipin napin Roxxyn napaan joten...

Olimme saaneet jonkin perinteisen härön jutun liikkeelle Roxxyn kanssa kun sitten Stevekin tassutteli ovesta pihalle. Jos jutuissamme olisi ylipäänsä mitään punaista lankaa, se olisi ollut mennyttä kun Steve tuli moikkaamaan oikein kädestä pitäen. Olipa virallista. Joskin virallisuus katosi sen myötä kun Steve repesi Roxxyn valtaville karvalapasille ja omille possulapasilleni. Taisin itsekin hirnua siinä jokseenkin mielenvikaisesti. Stevekään ei valitettavasti pidemmäksi aikaa jäänyt, koska herralla oli kiire suihkuun. Pikku miehen kadottua lagasin hetken silkasta euforiasta, kunnes rihmastoni alkoi rekisteröidä sanaa suihku. Kyllä, sain mielikuvan. Kyllä, sain nenäverenvuodon. Luultavasti se oli tässä tarkoituksenakin. Kieroa.

Yhdeksältä sitten ovet avattiin ja oltiin Roxxyn kanssa täysin pähkinöinä. En muista mitä tyhmää taas örisimme, mutta ainakin portsarilla oli hauskaa meidän kustannuksella. Eipä ole ensimmäinen, joka saa todeta meidät täysiksi palikoiksi. Eturivin paikoista ei tosiaan tarvinnut tapella vaan jokainen sellaisesta haaveileva ehti ja mahtui oikein mukavasti, vaikka lava ja sen edusta olivatkin pienet kuin mikä. Löysimme itsemme lopulta Steven puolelta, vaikka taisimme jossain vaiheessa suunnitella jotain muuta, mutta joku muu kai oli sitten päättänyt toisin ja tuo jäi pelkäksi ajatusleikiksi.


Siinä odotellessa meininki oli leppoisa, mutta perusturkulaisjuoppous iski ja vaikka piti pysyä ilta batterylinjalla niin en voinut sanoa ei hanasta pulppuavalle lonkulle. Heitin siis lupaukset romukoppaan ja kirmasin tiskiltä noutamaan greippilimuni. Roxxylle tarjosin batteryn, joten ei tuon köyhän opiskelijankaan tarvinnut kuivin suin istuskella.

Keikka alkoi siinä puolilta öin, joskin hieman myöhässä. Sitä kärpäsenpaskan kokoista lavaa on mahdoton olla rakastamatta, vaikka siellä saakin varoa ettei ota osumaa lavalla heiluvista jaloista tai kitaroista. Klubin keikka oli ihan mahtava, meininki oli seko ja energinen vaikka kännisiä ihmisiä puskikin päälle, mutta nuo taitavat olla välttämätön paha K18 keikkojen yhteydessä. Michael oli oma rakastettavan ylienerginen itsensä ja kiipeili pitkin seiniä. Innostuipa herra myös taiteilemaan sellaisen kapoisen lavan reunasta alkavan pöydän tai mikä olikaan päällä, kapeudessaan tuo muistutti enemmän kyllä jonkinlaista puomia. Tämä oli tuttua jo edelliseltä Klubin keikalta ja sitä oli osattu odottaa, mutta silloin ei Dregen vielä ollut kuvioissa mukana ja siinäkös leuat loksahtivat kun Dregen painoi kitaroineen menemään Makken perässä tuolla pöydällä ja jäikin sinne hetkeksi jammailemaan. Takaisin tulessaan Dregen hyppäsi kevyesti kuin kauris parin metrin matkan lavalle aina kaiken maailman kajareiden yli. Itse en tuohon kitara kaulassa kykenis. Ei sen puoleen, olisin ilman kitaraakin levähtänyt sinne piskuiselle järkkärialueelle lärvi edellä. Makke tuolla keikalla tosiaan julisti Dregenin itseäänkin hullummaksi ja kai se täytyy sanoa, ettei tuo väite ihan tyhjästä puske.

Ja mihinkäs keikkamerkinnästä ilman Steveä pääsis. Keikan loppupuolella mies meni ja iski plekun suoraan Roxxyn ojennettuun kätöseen. Olin ensin vaan lähinnä 'aaaw' ukkoni puolesta, mutta sitten tajusin et hitto Steve hilpasee hakemaan plekutelineestään vielä toisen jonka sitten iskee omaan kouraani. Tuleehan niitä plekuja jokaiselle joskus suoraan käteen, mutta ajatus siitä että Steve kävi iskemässä meille molemmille peräkkäin omat plektrat kouraan sai vain rihmaston solmuun. Lilluttiin siel yleisös loppu keikka kuin mitkäkin urpot tähdet silmissä. Keikan päätteeksi Steve vielä tyhjensi viinipullonsa pohjaaman kautta. Sokea materialismi iski ja päässä soi vain "minunminunminun". Sit menin ja omin sen. On se jännä miten kaikesta huolimatta se mielipuolinen materianjano iskee keikoilla.



Materialismista mieleen... Keikan jälkeen huomattiin, että sinne minikokoiselle järkkärialueelle on eksynyt useampikin pleku. Roxx sitten antoi vauhtia ja pujahdin sinne pimeään kapoiseen rakoon plekujahtiin, jonka saaliina oli yksi plektra Samilta, kaksi Dregeniltä ja yksi Steveltä. Aikaisemmat plekusaldomme huomioiden molemmille jäi käteen Dregenin plekut, sekä itselleni Steven ja Roxxylle Samin. Roxx tosin löysi vielä Klubin pihalta yhden yksinäisen Dregenin plekun ja pakkohan se oli mukaan ottaa, eihän pikkuista voinut ypöyksin räntäsateeseenkaan jättää. Tätä ennen tosin onnistuimme aiheuttamaan traumat jollekin jätkälle narikkajonossa kun innostuimme selittämään sille takanamme olevista Makkoskeikoista sekä edessä odottavista Tavastian keikoista. Tulipa myös jälleen yksi ihminen lisää listaan niistä, jotka pitävät meitä hulluina. Näin jaamme sitä idiotismin ilosanomaa kaikille!


The Fourth Part
Turku-Tampere-Helsinki

Klubilta lähdettiin muikeissa tunnelmissa takaisin The Willu Houseen, jossa ei kuitenkaan poikettu kuin rakot tyhjentämässä kun jo survoimme itsemme autoon kaiken rojun sekaan. Lähdimme painamaan kohti Tamperetta ja päästyämme rauhallisemmille ajourille kaivoimme eväskassista ensimmäiset batteryt sekä aiemmin mainittua katkarapupiirakkaa. Oli muuten aika helvetin paljon parempaa kuin ne helvetin patongit joilla elettiin koko viime vuosi. Kyllä meidän äiti osaa! Tosin täytyy varoa, ettei tule aina vetäneeksi samaa piirakkaa. En tahdo kyllästyä tuohon katkispiirakkaan, se on liian hyvää ja rasvaista uhrattavaksi. Musiikkipuolesta vastasivat perinteiset Another Night In The Sun ja Sensory Overdrive sekä Demolition 23 jonka olin älynnyt jo viikolla lisätä auton levyvalikoimaan. Hammersmith paukkui siinä missä yleensäkin ja myös Same Shit sai kokea repeatnappulan voiman.

Alkumatka meni ihan hyvin, mutta sitten jossain vaiheessa taivaalta alkoi sataa paskaa ja tie oli loskaa tulvillaan. Kahvinikin pääsi jäähtymään kun yritin pitää auton oikeilla urilla, mutta hyvä että siellä sonnassa eteensä näki. Tampereelle kuitenkin päästiin ilman suurempia ongelmia ja Roxx pääsi noutamaan kelkasta jääneen lippunsa. Lisäksi mukaan lähti sateenvarjo, parit fleecehuovat sekä tyhjä vesipullo kahvimaidon uudelleen säilömistä varten. Lähtiessämme painamaan kohti Stadia Roxx lahjakkaasti kaatoi maidon pahvitetrasta tuohon vesiputeliin, joka oli helpommin sanottu kuin tehty koska liikkuva auto ei muutenkaan ole sopivin paikka moiselle ja kaiken lisäksi oli Willu ratissa. Kuitenkin ikkunasta ulos heitetty tetra jäi kauniisti pystyyn nököttämään loskan valtaamalle kadulle.

Puolet matkasta sujui mitä parhaimmin, vaikka keli olikin edelleen suolesta. Orastavan väsymyksen puitteissa syntyi läjä tavallistakin härömpiä juttuja, räkätimme niin että auto heilui ja vaivuimme sokerihumalaan karkkien voimalla. Tosiaan puolen välin jälkeen alkoi kuitenkin olla sellainen olo, että silmät turpoaa ulos kuopistaan. Asiaa eivät helpottaneet liikenteessä olevat Penat, Keijot ja Jormat eikä myöskään jo edellä nuristu kevättalven loskapaska.

Helsinkiin rantauduimme siinä puoli seitsemän aikoihin ja oli muuten siinä mielen- ja väsymyksentilassa aika tuskaa tähdätä auto ensin kapoisesta porttikongista sisäpihalle ja sitten vielä parkkiin lievässä ylämäessä olevaan kapeaan koloon kahden muun auton väliin, joka on vieläpä liukas kuin synti kiitokset vain parkkiruudun kohdalla olevalle vesirännille. Selvisin kuitenkin vekslaamalla, vaikkei sitä nopeaksi parkkeeraukseksi voinut sanoa millään mittapuulla. Ryömittiin sitten sisälle sen verran, että heivattiin ylimääräiset tavarat ja keitettiin uusi sangollinen kahvia. Sänkyjä ei olisi sopinut vilkaistakaan, mutta sieltä ne kuitenkin avonaisten ovien takaa ah-niin-kutsuvasti kurkistelivat. Oli oikeaa tuskaa jättää ne sinne, mutta minkäs teet.


The Fifth Part
Helsinki, Tavastia, Limukeikka 10.3.2012

Kovalla tahdonvoimalla saimme itsemme uudelleen liikkeelle ja lähdimme maleksien kohti Tavastiaa, jonne saavuimme kai joskus puoli kahdeksalta. En ole enää täysin selvillä näistä kellonajoista, joten arviolla mennään. Kuten olimme odottaneetkin, siellä oli muutama tuttu naama jo pitämässä jonotushenkeä yllä. Meidän tosiaan piti nukkua, mutta se ajatus katosi jonnekin hornan tuuttiin kun ruvettiin pälisemään näitten kanssa ja mussuttamaan pähkinöitä jotka olivat lähtöisin Makkosten keikkabussin herkkujen ylijäämistä, joita jo aamuyöllä Helsinkiin saapuneen bändin jätkät olivat lahjoittaneet jonottajille. Olisin kuitenkin mieluusti nähnyt Dregenin pomppimassa kadulla boksereissa, pitää ensi kerralla varmaan tulla vielä aikaisemmin. Ei se yhden yön unien skippaaminen kuitenkaan niin paha asia ole.


 Se koko seitsemäntuntinen mitä siinä kadulla istuskeltiin kului tosi nopeasti ja rennossa ilmapiirissä, vessaakaan ei tarvinnut kaukaa etsiä mikä oli ylisuorittavan rakkoni kannalta oikein hyvä asia. Ukotkin siinä päivän mittaan saapuivat Tavastialle omaan tahtiinsa. Steve oli perinteiseen tapaansa jokseenkin hukassa oikean oven sijainnista, mutta kyllä sekin pienen opastuksen myötä löytyi. Ennen kuin Steve katosi ovesta sisälle mies vielä jakoi muutamalle pisimpään kadulla kykkineelle jonottajalle halit. Meidän kohdalla Steve nauroi ja sanoi "You little nuts!" ennen rutistuksia. Oltiin silmät kierossa, vanhat meikit naamaan paakkuuntuneina, hiukset harakanperseinä ja olimme paskaisia aina yllemme kiedottuja huopia myöten enkä halua edes ajatella, mikä tuoksahdus meistä mahtoi lähteä, mutta mitäs pienistä. Olen sanonut satoja kertoja, että olemme täyspähkinöitä ja nyt se on vahvistettu. Kaikki mitä Steve sanoo on totta eikä sitä käy kenenkään kiistäminen. Ettäs tiedätte.

No kello sitten tuli kaksi ja päästiin sisälle. Mikä oli perin hämmentävää niin se, että tällä keikalla kaikki sujui aika mallikkaasti eikä ollut sitä perinteistä tappelua ja tönimistä mitä limukeikalla yleensä on. Joskin sillä saattoi olla osuutta asiaan, että Roxx uhkaili pienempiään ja lupasi ikuistaa sormustensa jäljet jokaisen jonossa etuilevan poskeen. Itse olen monia nuorempiani tapimpi joten ei juuri auta uhkailla, joten tyydyin vain kannustamaan Roxxya. Toinen hämmentävä asia oli se, että monet vakiopärstät puuttuivat massasta ja sen sijaan joukossa oli tyyppejä, joista ei ole minkäänlaista aikaisempaa muistikuvaa. Myös muksuja oli paikalla kuin sieniä sateella. Mmmm... sieniä. Ja niin siis joo. Päästiin eturiviin (ylläri) sinne catwalkin viereen Steven puolelle (toinen ylläri).


Keikka oli ehkä kovin Tavastian limukeikka jolla olen ollut. Keikka puski eteenpäin kuin höyryveturi ja väsymys unohtui sen siliän tien heti kun keikka alkoi. Ja voi autuutta, vihdoinkin se alun tajunnanposauttava valoshow! Ensimmäistä kertaa tällä rundilla! Vaikka väsyneet silmäni meinasivatkin räjähtää niin mitäs niistä, valoshow on aina yhtä nannaa ja olen sokea jo valmiiksi. En tiedä missä vika, mutten nyt muista mitään erikoisempia asioita tältä keikalta... Kai olin sen verran koomassa että yksityiskohdat hukkuivat jonnekin. Dregenin seinää pitkin valumiset tällä ja Tavan myöhemmällä keikalla olivat kuitenkin jotain söpöintä ikinä ja myöhemmällä keikalla sain tuosta jonkin sortin kuvaakin, joskin laatu ei ihan mistään parhaasta päästä ole. Limukeikalla kameraa en edes muistanut, ei muutenkaan enää jaksa heilua sen kameran kanssa niin paljon kuin joskus. Sen verran, että jotain todistusaineistoa jää käteen, mutta ennemmin sitä seuraa mitä lavalla tapahtuu kuin heiluu kameran kanssa. Encore oli muuten samaa settiä kuin mitä Pakkahuoneella ja Klubilla, mutta alkuun tuli vähän extraa jossa Makke pääsi hakkaamaan rumpuja. Karl taisi sillä aikaa olla tupakalla tai jotain, josta sitten palasi banaanin kanssa. Olen varmaan jotenkin kieroutunut, mutta löysin siitä Karlin banaaninmussutuksesta jotain ihan sairaan söpöä.

Aivan über keikka etten sanoisi. Kuolema korjasi jälleen satoa.


The Sixth Part
Helsinki, Tavastia, Viinakeikka 10.3.2012

Poistuimme limukeikalta ilman päitä ja olimme vaipuneet zombiasteelle. Väsytti, mutta se ei ollut enää normaalia väsymystä vaan jotain... ihan sairasta. Valvokaa se 32 tuntia putkeen mitä tuossa vaiheessa oli takana niin tiedätte. Kuitenkin ulos päästyämme valloitimme paikkamme Tavastien ovien edustalta, tankkasimme itseemme keinotekoista energiaa batterysta ja söimme loput katkispiirakastamme, jonka jälkeen aloimme viihdyttää kanssaihmisiä idiotismillamme joka alkoi kaiken sen valvomisen ja keikkailun myötä saavuttaa tähtitieteellisiä tasoja. Loistava jonotus siis jatkui loistavalla jonotuksella, vaikka lössiä olikin niin vähän, että ihan sattui.


Jossain vaiheessa äkättiin, että sisällä tapahtuu vielä jotain ja että ainakin Dregen ja Karl hyppii siellä ja lisäksi siellä oli lauma niitä pikkusia, joille oltiin kai järjestetty jonkinlainen tapaaminen tai jotain. Sisälle ei kehdattu enää ängetä, joten tyydyimme vain kurkkimaan ikkunoista sisälle ja ölisemaan kuorossa aina kun joku tuli ovesta pihalle. Paikalla oli myös pari limukeikan jälkeen paikalle jäänyttä alaikäistä fania, jotka halusivat nähdä edes vilahduksen Dregenistä ennen kotia päin lähtöä. Turistiin siinä aikamme kuluksi ja jossain vaiheessa toinen näistä kaivoi kassistaan jotain. Rihmastoni toimi niin nopeasti, että hämmästytän itseänikin. Mustansävyinen pussi, jossa lukee Polly... ja sen alapuolella rocks. Olin tuohon asti löhönnyt spurgumaisesti Roxxyn olkaa vasten, mutta tajutessani Pollyt nousin siitä aavistuksen ja ulvoin jotain tämän tapaista: "Omagaad! Dregen-pollyja!".
Saatiin sitten niitäkin maistaa ja olivat kyllä taivaallisia. Kiitos näistä. Toinen näistä nuorista naisista myös halusi kuvat possulapasista, jotka siis taisi viedä pisteet kotiin koko tältä viikonlopulta.

Ne pikkuset onnistuivat myös tavoittamaan Dregenin ja saivat nimmarit. Vaikka itse Dregenin missasinkin niin ei se mitään, nämä kaksi oli kohtaamisensa todellakin ansainneet. Siinä ennen kuin lähtivät toinen vielä sanoi meille "tuutteks te mun kans sit jonottaa ikärajallisil keikoil ku oon 18? :3"
Totta kai lupauduttiin jonotusseuraksi, vaikka saadaan vielä pari kolme vuotta odotella. Mutta oli kyllä aika täydellisen aaawww ja vanhan sydäntä lämmittävää. Hitto nyt olen oikeesti tulossa vanhaksi. Ehkä mun paikkani näillä keikoilla ja jonotuksissa on olla se vanhapatu joka ravaa kaikki keikat läpi, leikkii kanaemoa kaikille itseään nuoremmille ja kertoo kaistapäisiä juttuja.
Mutta eteenpäin sanoi mummo lumessa!

Jälkimmäinen jonotus ei tosiaan kestänyt kuin kolme tuntia ja siinä vähän ennen ovien avausta kasattiin roinat. Oli myös pakko riisua takki valmiiksi ja kaivaa kaikki tarpeellinen esille, sama se oliko jonoa paljon vai ei. Tosiaan päästiin painaa sisälle ja en tiedä minkä piikkiin laittaisin tämän, mutta stressasin ihan sikana siinä väliovilla vaikka oltiin siinä Roxxyn kanssa ensimmäisinä. Ajateltiin, että jos väliovi aukeaa sinne "oikeaan" suuntaan niin mennään Samin ja Dregenin puolelle vaihtelun vuoksi, mutta jos taas "väärään" suuntaan niin mennään sinne tuttuun kulmaan Steven eteen. No, ovi liu'utettiin väärään suuntaan ja meidän "täytyi" iskeä perseemme jälleen Steven puolelle. Eipä tuo haitanne, siellä oli oikein mukavaa. Ehkä vielä joskus näen Tavastian keikan sieltä toiseltakin puolelta.


Tämä keikka oli sinänsä hämmentävä, että siinä missä iltakeikka yleensä painaa rytisten tappavuudessaan limukeikan ohi niin nyt en sanoisi näin. Tosin vika oli lähinnä yleisössä, tuntui et jengistä suurin osa oli vaan tullut tsiigaamaan mistä tässä bändissä oikein on kyse. Sellaisia mun isän tapaisia ukkoja joiden kersat selittää Makkosista 24/7 ja sitten ne ukot haluaa olla nuorekkaita ja perillä asioista niin tulevat sitten keikalle, mutteivät osaa käyttäytyä. Sitten oli tietysti se pakollinen kännisten iloinen joukko, etunenässä joku keski-ikäinen täti-ihminen joka vilautteli puolet keikasta ja pyöri siinä meidän takana tissit mun niskassa. Jeeeee! Mut onneksi oltiin siellä Roxxyn kanssa täysin pähkinöinä eikä hyydytty edes siitä utopisen pisteen saavuttaneesta valvomisesta huolimatta. Rock like fuck!

En tiedä mitä Stevestä enää edes viitsii sanoa, tämä alkaa jo olla kaikin puolin liian häröä mun käsiteltäväksi. Ei oikeastaan mitään tavallisesta poikkeavaa keikalla sattunut, mitä nyt ainakin mulla oli vähän turhankin hauskaa Steve-paran kustannuksella kun tuo joutui katsomaan meitä jo kolmannen puolitoistatuntisen saman vuorokauden sisään. Plus jonotuskohtaamiset päälle. Steve oli kyllä ihanan ylienergisenä tällä keikalla ja selitti koko ajan jotain. Yhdessä vaiheessa puhuttiin nukkumisesta ja Steve siinä totesi heränneensä just ennen keikkaa ehtien sille kaiketi juuri ja juuri. Ihmettelinkin keikan alussa missä se luuhas. Mutta siis sain tässä vaiheessa jonkun mielikuvan Stevestä nukkumassa ja kuolasin paidalleni. Sen jälkeen alkoi tuntua, että ehkä se vaan vittuili meille koska tietää ettei me oltu nukuttu puoleentoista vuorokauteen. Tai siis näkihän sen naamastakin, ainakin meikäläisen silmät seisoivat päässä ja pullottivat tuossa vaiheessa vähintäänkin psykoottisesti. Meikkien ja hiusten kunnosta en edes puhu. Keikan päätteeksi Steve tuli vielä tervehtimään yleisöä kädestä pitäen ja ei se mitään isoa ole, mutta aloitti kunniakierroksensa joka tapauksessa meistä. Pientähän tuo, mutta riittää pitämään hullun onnellisena.


Ne kaikki nopeasti vilkkuvat valot oli tällä keikalla jotain täysin skitsofreenista ja tästäkin siis kiitos kaikelle valvomiselle. Tuli ekana mieleen, että saan varmaan jonkun kohtauksen enkä ollut täysin perillä missä olen tai mitä tapahtuu. Silmät tosiaan oli tipahtaa päästää ja vaaleanpunaiset pupujussit tanssi ripaskaa pääkopassa, en oikein osaa siitä tuntemuksesta muuta sanoa. Jos kiinnostaa enemmän, niin valvokaapa se puolitoista vuorokautta yhtä soittoa ja menkää sitten keikalle. Jos mahdollista, käykää siinä välissä vielä parilla muullakin keikalla ja ravatkaa ympäriämpäri eteläistä Suomea.

Encore oli aika samaa settiä mitä limulla, alkaen aina Makken rumpujen paukutuksesta ja päättyen Same Shitiin. Ainoa poikkeus tuli Taxi Driverin aikana jolloin lavalle nousi Makkosten seuraksi Jussi69. En voi sanoa olevani The 69 Eyes -fani millään muotoa, mutta Jussi on ihan cool ja vakavasti otettava rockari joten mikäs siinä. Hienosti jätkä joka tapauksessa veti ja ylläripyllärivieraat on aina kivoja.

Keikan jälkeen fiilis oli mitä koomaisin ja päässä jyskytti vain ajatus päästä suihkun kautta nukkumaan. Jossain vaiheessa oli tarkoitus jäädä Tavastialle norkoilemaan tai mennä Ilvekseen väijymään viattomia ihmisiä, mutta kaikki alkoi tuntua ja näyttää silkalta puurolta joten oli pakko todetta ettei pysty. Maleksittiin siis zombeina kotipesälle ja siinä missä yleensä sinkoillaan se reitti kuin sähköjänikset niin nyt muistutettiin enemmänkin suolattuja etanoita. Voi luoja se tunne kun sai paskaiset kledjut pois niskasta, pääsi suihkuun, pesemään hampaat ja lopulta sai vain kaatua sänkyyn. Se oli kuulkaa gutaa se.

Sellainen oli siis viikonloppu joka nousi kevyesti yhdeksi friikeimmistä keikkaviikonlopuista ikinä. Willy McCrow kiittää Roxx Deckeriä, Makkosia sekä niitä kanssajonottajia, jotka joutuivat kärsimään mittavasta määrästä idiotismia.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Ain't nuffin

The First Part
Seinäjoki, Rytmikorjaamo 2.3.2012

Perjantai 2.3.2012 oli päivä, jota olin jaksanut odotella intohimoisesti tammikuun alusta asti. Tuona päivänä nimittäin Makkoset aloittivat perinteisen kevättalvirundinsa, joka tänä vuonna aloitettiin Seinäjoen Rytmikorjaamolta. Minun oli hilpaistava vielä samana päivä töihin ja ajaa sieltä samantien Tampereen kautta Seinäjoelle jolloin kilsoja kertyi auton matkamittariin pelkästään menomatkalla reilut 354, mutta kesän ajoreissuja muistellessa eipä tuo juuri missään tuntunut. Pikku pyrähdys.

Töistä tuli karattua siinä puoli kolmen pintaan ja lähdin tosiaan suoraan painamaan kohti Nääsvilleä ja kerrankin ajokelit suosivat. Hieman jälkeen puoli viiden kurvasin Roxxin pihaan ja poikkesimme kaupassa ostamassa evästä reissullemme sekä joimme ansaitut iltapäiväkahvit. Jauhoimme myös kilotolkulla paskaa ennen kuin lötystelimme The Willu Cariin ja lähdimme painamaan kohti Seinäjokea. Alkumatka oli yhtä tuskaa, kun liikenne jumitti kuin etana kevätloskassa eikä siinä hurmiossa oikein meinannut sisu riittää siihen, että olisi istunut rauhallisin mielin keskellä matelevaa autoletkaa. Onneksi sieltä päästiin ja suurin osa muista autoista oli vastaantulevaa liikennettä. What's wrong with you people? Makkoset soittaa Seinäjoella ja te olette tulossa pois päin sieltä? So sad.


Keikkapaikalla oltiin vasta reilut parikymmentä minsaa ennen ovien aukaisua. Lol, harvinaista meiltä, että uskalletaan edes näille k-18 keikoille mennä niin viime tipassa. Eihän sitä jonoa tosiaan ollut edes nimeksikään, mitä nyt pari jotain muuta fania siihen tuli suht samaan aikaan meidän kanssa chillailemaan. Viimeiset minuutin kuluivat ihan mukavasti, varsinkin kuin äkättiin Makkoset sisällä hengaamassa. Hetken ikkunasta noita stalkattiin, kunnes alettiin taas vaihteeksi häpeämään itseämme. Vaikka ketä se nyt enää yllättää, että rundataan bändin perässä vaikka Suomen päästä päähän?

Saimmepa jälleen todeta, että myös parhaat järkkärit löytyvät täysin randomeista paikoista keskeltä ei mitään. Rytmiksellä järkkärit olivat leppoisia ja jopa hauskoja ja suhtautuivat kaikkeen rennosti ja hyvillä mielin. Oikea asenne! Johan niitä kyrpäotsaisia järkkäreitä näkee tarpeeksi aina kaikissa isoissa tapahtumissa. Eikä narikasta tarvinnut pulittaa kuin yksi hassu euro, mikä oli Turun ja Helsingin seutujen hintoihin tottuneelle örriäiselle todella positiivinen yllätys.

Lavan eteen pääsi helposti rauhallista kävelytahtia ja siitä sitten saimme valita paikkamme rauhassa. Vaihteen vuoksi päätimme katsastaa miltä keikka näyttäisi lavan toiselta laidalta eli valitsimme paikkamme Dregenin ja Samin puolelta lavaa. Koska odotusaikaa oli reilut kaksi tuntia istahdimme perseillemme ja jauhoimme jälleen muutamat lisäkilot paskaa.


Perinteiseen tapaan keikka starttasi Trick of the Wristillä. Tuskin biisi oli ensimmäisen kertsin loppuun päässyt kun Steve jo bongasi typerät lärvimme yleisöstä ja... no... lekwfewhrgewlqdweö. En voi muuta sanoa. Oli se vaan hauska tunne kun Steve ensin ehti jo toivoa luulla, ettemme ole keikalle päässeet ja sitten löytääkin meidät lavan toiselta puolelta kuin missä on tottunut meidät näkemään. Vaikka täytyy myöntää, että itsellenikin tämä uusi näkökulma oli aika mielenkiintoinen. Vaikkei siis mitenkään huonolla tavalla, se on vain se kun Steve on osoittanut muistavansa meidät noin miljoonalla eri tavalla niin... Okei, lopetan tämän älyttömän fanityttöilyn saman tien kun ei se kuitenkaan mihinkään johda.

Settilista oli kokenut pikkuisia muutoksia mikä oli ihan piristävää vaihtelua. Itselleni positiivinen yllätys oli Demolition 23:n levyltä tuttu kappale You Crucified Me, joka on siis aivan älyttömän hieno kappale ja oli loistavaa kuulla se nyt livenä. Kaiken kaikkiaan aivan mielettömän kova keikka ja siitä kielivät myös Karl Rockfistin kädet, jotka olivat intohimoisen kannujen paukuttelun seurauksena totaalisen verillä. Mutta vielä mitä, Karlin naama loisti koko keikan kuin Naantalin aurinko eikä mokomat pikku nirhamat näyttäneet herraa juurikaan häiritsevän. That's the spirit! Ja mitäs muuta? Makke ja Dregen taas palloilivat ympäriinsä minkä kerkesivät, Sami ei ilmeisesti tajunnut mihin oli joutunut saatuaan meidän riesakseen lavan edustalle ja Steve oli hämmentävän kaukana. Parhaimmillaan kun se on syöksynyt jakamaan meille poskipusuja lavalta käsin niin... en tiedä osaanko toipua tästä. Odotetaan sitä ensi perjantain keikkaa Klubilla jonka lava on pieni kuin kanakoppi. Paikan henkilökunta saa mitä oletettavimmin korjata sulaneita jäännöksiäni lavanedustasta.

Plekuja sateli yleisöön roppakaupalla ja minä joka en yleensä haali keikoilta juuri mitään mukaani onnistuin omimaan itselleni kahdet plektrat sekä Dregeniltä että Samilta. Dregenin molemmat plekut taisivat tulla järkkärialueen kautta, kun taas ensimmäinen Samin plekuista kimposi josta kusta takanani olleesta tyypistä suoraan jalkoihini. Toinen puolestaan löysi tiensä yleisöön jo keikan päätyttyä ja lensi lähelle jotain takanani juoruamassa ollutta seuruetta josta yksikään ei kuitenkaan osoittanut kiinnostusta tuota kohtaa. Niinpä toimin vikkelästi ja poimin sen talteen. Nyt ovat pikkuiset kotiutuneet ja päässeet vitriinin Makkosalttarille Steven plekujen seuraksi.

Keikalta poistuimme Makkosenergiaa uhkuen ja kotimatka sujui leppoisissa tunnelmissa mennyttä keikkaa hehkuttaen ja kaikkea totaalisen älytöntä pälistessä. Saatoin ajaa ylinopeutta ja keskellä tietä, mutta en ainakaan tappanut ketään ja pääsimme verrattain turvallisesti takaisin Tampereelle jossa örisimme vielä hetken kilpaa ennen kuin sammuimme.


The Second Part
 Tampere, Pakkahuone 3.3.2012

Lauantaipäivä sujui oikeassa megaluokan jumituksessa. Väsytti aikasta simona koko päivän enkä päässyt Roxxin sohvaltakaan ylös ennen kuin joskus puoli yhden jälkeen. Piti lähteä jo ennen viittä jonottelemaan Pakkahuoneelle, mutta ei sitten saatu mitään tarpeeksi nopeasti aikaiseksi vaan onnistuimme missaaman peräti kahdet bussit. Eipä tuo kuitenkaan haitannut koska jonossa ei ollut paljonkaan porukkaa ennen meitä. Ilma oli ihan syntisen kylmä ja varpaat olivat nopeasti jäässä, kiitos kärjistään irvistävien bootsieni. Myös väsymys uhkasi käydä sietämättömäksi ja tossutin Roxxin kauppaan ostamaan batterya kun silmät meinasivat pullahtaa ulos kuopistaan.

Jonossa seistiin hieman alle puolitoistatuntia. Sormet olivat kylmästä kohmeessa ja lagasin täysin aina narikanmaksusta laukuntarkastukseen, mutta kaikesta huolimatta eturiviin mentiin jälleen kävellen. Kiitokset aidatulle K-18 alueelle, joka Pakkahuoneella on jaettu lavan edustasta kahtia siinä missä kyseinen alue yleensä on jossain keikkapaikan perukoilla. Olimme aika keskellä lavalla, hippasen enemmän Steven puolella. Se tuntui melkein kuin olisi kotiin palannut. Mukavaan kotiin mukavalta matkalta. Tai jotain. Eh...? Mitäköhän mahdan taas selittää.

Tuskaa seurasi hetken päästä kun jäätyneet varpaat alkoivat sulamaan ja kirkuivat kuin pistetty sika. Eivät ne tatuoinnit missään ole tuntuneet, mutta jumalllauta se tunne kun jäässä olevat varpaat sulavat. Aiaiaiaiai. Onneksi elintoimintoni palautuivat suht entiselleen yhdeksään mennessä, jolloin keikka alkoi ja pää saattoi taas räjähtää.

Jos Rytmikorjamoon keikka oli kova, niin Pakkahuoneen keikka oli silkkaa terästä. Settilistassa oli edellisiltaan verrattuna muutama muutos, mikä oli aika positiivista vaikkei saman settilistankaan kertaamisessa uudelleen ja uudelleen ole koskaan mitään vikaa ollut. Pienet settimuutokset vain tuovat oman lisävärinsä kuhunkin keikkaan eikä voi vannoa tietävänsä satavarmasti, mikä biisi pärähtää ilmoille seuraavana. Ja kiviäkin kiinnostaa, että Steve bongasi meidät jälleen yleisöstä. Pitäisi varmaan hävettää kun terrorisoimme miesparan elämää näin, muttei nyt jaksa. Perjantaina ehtii oikein hyvin.


Juuri edellisiltana olimme Roxxin kanssa pälisseet, miten plekukokoelma voisi olla täydellinen jos saisimme haltuumme Dregenin yleisöön sylkäisemän plektran. Tuo hetki oli niin lähellä lauantaina kun pikku mies kävi hengaamassa Steven puolella lavaa ja viskasi suunsa kautta yleisöön yhden plekun mittavasta varastostaan. Siinä silmät lautasen kokoisina hapuilimme sitä, mutta pleku pääsi kuitenkin livahtamaan kaikkien käsien ohi järkkärialueelle. Ainakaan minun ja Roxxin mielestä kukaan ei ollut tuota onnistunut pyydystämään itselleen, mutta siitä huolimatta järkkärialueella ei näkynyt jälkeäkään tuosta oranssista kaunottaresta. Leuat loksahtaneina pällistelimme aikamme järkkärialuetta kuin odottaen, että pleku putkahtaisi jostain takaisin esiin, mutta ei. Maa tuntui nielleen sen eikä sitä sen jälkeen enää nähty tai kuultu.

Encoren aikana lavalle saatiin myös legendaarinen Lacu, joka tuli vetämään yleisölle Taxi Driverin. Kun on kahtena iltana peräkkäin huutanut keikoilla joilla molemmilla on soitettu tuo kyseinen kappale, ei ole ihme jos ääni on vähän riiparallaa seuraavan viikon. Lauantaina Taxin aikana oikein tunsin miten veriset kurkunpalaset sinkoilivat suustani pitkin lavaa ja järkkärialuetta. Mutta en ole lauantain jälkeen juurikaan tarvinnut ääntäni kun olen vain jumittanut idioottivirne typerällä naamallani niin eipä tämä mikään suuri menetys ole.

Keikka päättyi upeissa merkeissä ja lähdimme tsuippailemaan Roxxin luo mainioissa tunnelmissa ja muisto keikasta riitti pitämään meidät lämpiminä koko matkan. Nyt ajatukset ovat kohdistuneet ensi perjantaihin, jolloin iskemme Turun Klubille. Hieman kauhunsekaisin tuntein tuota odotan, sillä Klubin lava on tosiaan pieni kuin käpy joten siellä ottaa kaikenlaista osumaa erittäin helposti. Sehän nähtiin viimeksi Naantalissa, mitä voi tapahtua kun lavan ja yleisön välissä on tuskin mitään. Olisi varmasti ollut helpompaa jos Turun keikka olisi ollut rundin ensimmäinen, mutta nyt kun on takana jo kaksi keikka niin... Oh my Gandalf. Sitten pitäisi vielä selvitä yöllä Stadiin ja lauantaina kahdelle Tavastian keikalle nauttimaan mahdollisesta jälkihäpeästä. Jää sitten nähtäväksi olenko ensi viikolla enää elossa, jotta voisin koostaa jonkinlaista blogimerkintää noista keikoista.