Sivut

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Vielä tämä aika tähtiin kirjoitetaan


Haluan tehdä sielustani kuolemattoman,
rakentaa tarinastani sellaisen, joka muistetaan.
Tule mukaani, lähdetään katsomaan maailmaa,
vastataan kutsuun jota kadut meille kuiskaavat.
Nämä jalat on tehty vaeltavaan,
tämä sydän haluaa olla vapaa.
Vaikka jalkani väsyisivät, en pysähdy,
ennen kuin saavumme maailman toiselle laidalle.



PS. Olen aloittanut menneellä viikolla kokonaiset kaksi uutta blogia. Kupillinen liikaa keskittyy rakkauteeni kahvia kohtaan ja Reunalla -blogia pidän yhdessä rakkaan pyllyparini Roxxin kanssa. Käykää kurkistamassa molempia ja jos nappaa, liittykää ihmeessä lukijoiksi.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

So I'm gonna live my life as I choose until I fall

A/N: Hölmöt analyysini jatkuvat. Jos vähänkään on elämästäni perillä, niin tämän ei luulisi edes olevan kovinkaan vaikea...


Usein huomaan ajattelevani, mitä haluan sanoa hänelle kun seuraavan kerran kohtaamme. Tapaamiset ovat nopeita, ei ole aikaa ammentaa koko tarinaani hänelle vaan on muutamien lauseiden muotoon keksittävä jotain, mikä voisi saada hänet hymyilemään. Sanotaan, että yksi hymy voi tehdä toisen ihmisen päivästä paremman. Hänen hymynsä on se, joka valaisee oman maailmani ja tekee siitä taistelun arvoisen. Parasta on se, että on olemassa lukuisia kertoja joina minä olen saanut hänen kasvonsa hymyyn. Eikä se ole harhaa tai toiveajattelua, tiedän sen olevan totta. Teidän ei tarvitse uskoa sillä minulle riittää, että itse tiedän sen olevan totta. Mutta mitä tapahtuu kaikille niille asioille, jotka suunnittelin sanovani? Niistä tulee sotkua, yksinkertaisesti menetän kykyni puhua järkeviä asioita ja suustani tipahtelee sammakoita, jotka lätsähtävät väliimme maahan ja jäävät kurnuttamaan minulle pilkallisesti. Sanoja ei voi suunnitella etukäteen, jos yritän ne ottavat noiden pulskien rupisammakoiden muodon jotka ivailevat metsään rytisyttä puhettani. Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen hänen näkemisensä yllättää minut joka kerta ja menetän otteen siitä vähäisestä yhteydestä, joka minulla on älykkäiden ajatusten muodostamiseen. On vain minä ja suustani iloisesti hyppivät sammakot. Toivottavasti hän pitää sammakoistani.

Itse olen enimmäkseen todistanut hänen huikeaa yhteistyötään kitaran kanssa, mutta tiedän myös kertoa, että hänen lauluäänessä on kun sulaa suklaata korville. Kun katson, miten hän näppäilee ja pitelee kitaraansa, mieleeni on usein putkahtanut ehkä vähän kieroutunutkin ajatus: ”voi kunpa olisin tuo kitara”. Se tunne, kun huomaat olevasi kateellinen soittimelle. Voiko tässä vaiheessa enää edes puolustautua mitenkään?

Hänessä on uskomaton määrä karismaa. Musiikkivideoissa se tihkuu jokaisesta kuvasta, melkein kuin katsoisi oikeasti miten hän hellii kitaraansa, laulaa pehmeän rosoisella äänellään, iskee silmää ja tekee kaikkia niitä pieniä asioita, jotka ovat osa häntä. Tuskin huomaamatta vien hiiren nuolen repeat –nappulan kohdalle ja katson saman videon uudestaan. Vaikutus säilyy samana, jatkan toistoa niin kauan kunnes muistan kaiken ulkoa ja vielä sen jälkeenkin. Tuntuu kuin minulle olisi annettu tehtävä. Olen kuin lähetyssaarnaaja. Paasaan hänestä jokaiselle joka pysähtyy kuuntelemaan, kaikesta mitä hän on tehnyt ja sanonut. Täytän sosiaalisen median linkeillä jotka vievät hänen videoihinsa ja kuviinsa. En tiedä, olenko ylittänyt jonkin rajan. Minä kun en voi saada hänestä tarpeekseni, niin en tiedä milloin muiden sietokyky rysähtää, jonka jälkeen he alkavat toivomaan minulle kivuliasta kuolemaa. Luultavasti tulisin kuitenkin vielä haudan takaakin kummittelemaan ja jatkamaan julistustani.

Muistan erään tapauksen viime vuodelta, kun keikkaviikonlopun jälkeen palasin töihin typerällä naamallani niin leveä virne, että kasvolihakset saivat siitä luultavasti ikuisia vaurioita. Eräs työtoverini huomasi tämän ja kyseli, olenko rakastunut. Kuolaan tukehtuminen oli lähellä enkä oikein tiennyt, mitä olisin vastannut. Kiistäminen olisi tuntunut valheelta, mutta samalla muistutin itseäni, että hän on kunnioittamani bändin kitaristi joka on pähkinöinyt sen vähäisenkin aivotoiminnan, mitä minulla mahdollisesti joskus oli. Toisaalta tiedän saaneeni paljon. Pieniä eleitä, tekoja, hymyjä ja sanoja joista jotkut saattavat vain haaveilla. Kuinka väärin olisi sanoa, että kyllä, olen rakastunut tai ainakin ihastunut. Onko se mahdollista, vai onko mieleni harmaa rihmasto vain fanityttöilyn sekoittama?

Hän on lyhyt, vain aavistuksen itseäni pidempi. Sen takia kutsun häntä usein hobitiksi, en kuitenkaan koskaan hänen kuullensa vaikka sanani onkin tarkoitettu kaikella rakkaudella. Se on ensimmäinen asia joka hänessä pistää silmään ja sen synnyttämä aaaw –reaktio tuo siirapin ja irtokarkkien maut suuhun. Keikkaa edeltäviin hetkiin on jo ehtinyt muodostua rituaali, jonka aikana pyhitän hetken vain katsellakseni, miten matalaksi hänen mikkiständinsä on säädetty suhteessa muihin. Se on kuin esimakua tulevasta.

Hänen tummanruskeat hiuksensa ovat aina tyylikkäällä tavalla sotkussa. Toivoisin saavani jotain vastaavaa aikaan myös omilla hiuksillani, mutta ne onnistuvat muistuttamaan lähinnä viimevuotista harakanpesää. Hänen hiuksensa ovat täydelliset, kuin tummaa suklaata ja kahvipapuja. Ne suorastaan huutavat kädelleni kutsua pörröttämään niitä, mutta vielä toistaiseksi olen onnistunut pitämään näppini kurissa. Jää vain nähtäväksi kuinka pitkäksi aikaa.

Myös hänen silmänsä ovat ruskeat ja niiden katse on pehmeä ja lämmin, mutta samalla se myös tuntuu näkevän kaikki mieleen purkitetut ajatuksen joiden toivoisi pysyvän salassa. Kun hän katsoo silmiin, tuntuu kuin ruumiintoiminnot pettäisivät yksi kerrallaan ja keho sulaisi vähitellen muodottomaksi mössöksi, joka jää maahan tutisemaan. Olen valmis maksamaan siitä katsekontaktista mitä tahansa. Elän sillä, kaipaan sitä, tarvitsen sitä, olen siitä riippuvainen. Se katse on kuin nallekarhulla.

Hänen nenänsä on myös sellainen tapaus, jonka tulee väkisin huomioineeksi kun tarkastelee hänen kasvojaan. Se on iso ja vaikuttava, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se ei kuitenkaan ole paha asia, sillä siinä on elegantti muotoilu ja selkeä linja. Se ei todellakaan huomionkipeydestään huolimatta ole mikään rupinen, vino pottunenä vaan persoonallinen ja tyylikäs. Se sopii hänen ulkomuotoonsa kuin… No, nenä päähän. Hieno nenä hienoon päähän jos tarkkoja ollaan.

Hän rakastaa kaikkea makeaa, vaikka hän itse yrittääkin kiistää sen. Hän kuitenkin myös käy aktiivisesti kuntoilemassa, eikä hän suinkaan salaile tätä tietoa faneilta sen enempää kuin suihkussa käymisiäänkään. Voitte varmasti kuvitella millaisia mielikuvia näistä saan. Kun kuvittelen pikkumiehen juoksumatolla tai nostamassa puntteja ja sen jälkeen peseytymässä juoksevan veden alla, ei mikään voi estää veritulvaa purskahtelemasta ulos molemmista sieraimista. Paine on sitä luokkaa, että anemia vaivaa vielä viikonkin päästä. Pointtina tässä kuitenkin oli se, että vaikka nallekarhumme vetäisi mitä tahansa masuunsa niin mistään ylimääräisestä höllyvästä ei ole tietoakaan.

Ensimmäisillä keikoilla satunnaiset hymyt ja silmäniskut olivat kuin olisin saanut kuun taivaalta. Se lyhyt hetki, kun sain keikan aikana koskettaa hänen kitaraansa, tuntui suuremmalta kuin mikään mitä voisin milloinkaan saavuttaa. Muistan erään kylmän iltapäivän, jona istuin ystäväni kanssa kadulla keikkapaikan ulkopuolella odottamassa lupaa astua ovista sisälle. Silloin hän astui ulos ja oli kulkemassa ohitsemme, mutta pysähtyi, katsoi meihin ja sanoi ensimmäistä kertaa jotain, mikä osoitti hänen muistavan. Silloin tiesin löytäneeni paikan, johon voisin palata kerta toisensa jälkeen. Mille omistaa elämäni ja mikä tekisi siitä jatkamisen arvoista. Sen elämäntavan takia olen menettänyt suunnattomia summia rahaa, mutta en kadu yhtäkään menetettyä euroa sillä olen saanut vastineeksi muistoja ja kokemuksia, joiden arvoa ei voi rahassa mitata.

Minulle riittävät keikat. Se, että saan ystävieni kanssa riehua musiikin mukana ja kulkea kauas taivaanrantaan, kuulaksemme jälleen samat kappaleet, jotka tuovat mukanaan aina vain uusia muistoja ja tapahtumia, joita emme mistään muualta voisi milloinkaan saada. Siitä on jo melkein kaksi vuotta, kun elin elämäni parhaan kesän. Kaikki sen aikana matkustetut kilometrit, tuhlatut rahat, kärsityt ruumiinvaivat ja odotetut tunnit palkittiin useaan otteeseen. Kaikista palkinnoista ikimuistoisimman saimme kuitenkin syksyn ensimmäisellä keikalla, kun hän yllättäen encoren alussa kumartui lähemmäs ja antoi poskelle suudelman, jonka muisto on arvokkaampi kuin yksikään asuntooni varastoitu esine. Se oli kuin kiitos taakse jääneestä kesästä ja siitä, mihin kaikkeen olimme valmiita heidän puolestaan. Olemme edelleen, uusi kesä tekee jälleen tuloaan ja olen valmis kiduttamaan pankkitiliäni niin paljon kuin mahdollista.

Plektrojen ja pyyhkeiden lisäksi on muistoja, joista on jotain jäljellä ainoastaan omassa mielessäni. Rankkasateessa laulettu onnittelulaulu, lahja joka sai hänet nauramaan, lämpimät halaukset joista ei haluaisi päästää irti ja se, miten hän käyttää minusta ja ystävästäni sanaa nuts. Mikään lausuttu kohteliaisuus ei taatusti tunnu yhtä hyvältä kuin tuo termi hänen lausumanaan. Sitten ovat ne neljä viattomasti lausuttua sanaa, jotka ikään kuin vahingossa tiivistivät kokonaisen vuoden elämästäni. Vuoden, jota voisin sanoa yhdeksi elämäni parhaimmista. Nykyisin ne neljä sanaa tervehtivät minua vasemmasta ranteestani, eikä sitä muistoa voi mikään haalistaa. Kannan sitä mukanani aina, vaikka matkustaisin maailman toiselle laidalle enkä enää milloinkaan näkisi häntä. Vastaantulijat jäävät arvailemaan sanojen merkitystä, mutta minulle riittää yksi vilkaisu niihin ja voin kulkea takaisin menneisyyteen. Pystyn elämään uudelleen jokaisen hetken ja muistamaan selkeästi hänen ulkonäkönsä jokaisen yksityiskohdan ja kaikki pienimmätkin teot, jotka toisilta jäivät huomaamatta.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Kertooko yksi kuva enemmän kuin 1000 ja 2 sanaa?

A/N: Pyllyparini Roxx toivoi minulta tällaista tekstiä mentyäni ensin sanomaan ihan vitsillä, että pitäisi varmaan kirjoittaa aiheesta... Tämä on sulle mursunpapanani <3 Eli jonkinlainen analyysi / kuvaus / mikälie eräästä ihmisestä... Nimeä ei ole mainittu kertaakaan, mutta katsellaan josko joku arvaisi kenestä höpisen. Itselleni tämä teki kirjoittajana hyvää, sillä kuvailu itsessään on usein aika haasteellista ja se on myös todella tärkeä osa kirjoittamista. Tämän tekstin muotoilu kusi näköjään, mutta en nyt kerkeä sen kanssa säätämään enempää... Koittakaa kestää!


Katseen sanotaan olevan sielun peili. Ihmisen silmistä pystyy näkemään äänen lausumattomia tunteita ja ajatuksen pätkiä. Niitä on vaikea kätkeä, kaiken voi vakuuttaa olevan kunnossa, mutta silmät kertovat usein muuta. Katse herättää ajatuksia ja tunteita myös vastapuolessa. Vaikken olekaan kohdannut hänen katsettaan henkilökohtaisesti, pystyn päättelemään jotain niiden kuvien perusteella, joita olen itselleni haalinut. Hänen katseensa saa perhoset lepattamaan vatsassa sellaisella vauhdilla, että tuntuu kuin ne yrittäisivät kääntää kaikki ruumiintoiminnot umpusolmuun ja käymään takaperin. Hänen katseensa on kuin tulitikku, joka heitetään maahan valuneeseen bensiinilätäkköön ja joka synnyttää kuolemattoman tulen. Sen sammuttaminen on mahdotonta. Omituista, miten vain muutama hassu valokuva voi saada aikaan sellaista hekumaa, voin vain kuvitella millaista olisi kohdata hänen katseensa luonnossa. Pelkät valkokuvat saavat minut ujostelemaan kuin pikkutyttö, haluaisin haudata kasvoni kaulassani riippuvaan huiviin vain siksi, ettei hän näkisi hämmennystäni. Kasvoillani on punaisia läikkiä, aivan kuin olisin ryystänyt pullon punaviiniä johon kätketty alkoholi kiihdyttää verentoimintaa ja saa ihon punehtumaan. Samalla olo tuntuu hekumalliselta, katse on rietas ja se tuntuu repivän vaatteet päältä. Sieluni silmin voin nähdä, miten rakastuneiden ihmisten meri, sukupuoleen katsomatta, lakoaa maahan hänen katseensa alla.

Katseen irrottaminen hänen silmistään saattaa tuntua vaivalloiselta, mutta se kannattaa sillä hänessä on paljon muitakin piirteitä jotka ovat suoranaista karkkia silmille. Siirtykäämme hänen tummiin hiuksiinsa, jotka voi mitä ilmeisimmin laittaa miten tahansa ja hän onnistuu silti näyttämään hyvältä niiden kanssa. Ne voivat olla pitkät ja sotkuiset, lyhyet ja huolellisesti kammatut tai miten tahansa siltä väliltä. Tässä teille mies, jolla ei takuulla ikinä ole bad hairdayta tai kuten suomalainen junttikansa sanoisi, huonoa tukkapäivää.

Hänen kasvoissaan on tietty piirre, joka kiinnittää helposti kenen tahansa huomion. Se on majesteettinen, huomionkipeä ja linjakas. Tämä ruumiinosa on tärkeä jokaiselle ihmiselle pelkästään hengittämisenkin takia ja onnekkaita ovat ne, joilla se ei muistuta kasvimaan epämuodostuneinta perunaa. Aivan oikein, puhun nenästä. Joidenkin ihmisten kohdalla nenään ei kiinnitä mitään huomiota, joidenkin naamasta se puolestaan paistaa vinona ja muhkuraisena. Hän on selvästi ollut jonottamassa jo viikkoa etukäteen kun neniä jaettiin, sillä sellaisia neniä on todella harvassa. Sellaista nenää tulisi käsitellä silkkihansikkain ja säilyttää untuvatäytteisellä satiinityynyllä lasikuvun alla, etteivät nyrkiniskut, lentävät astiat tai mitkään muutkaan ikävät pikkutekijät pääsisi sitä vahingoittamaan. Mitkä tahansa ihmisen biologiaan perehtyneet laitokset museoista laboratorioihin olisivat varmasti valmiita maksamaan omaisuuksia, saadakseen tuon majesteettisia piirteitä omaavan nenän säilytettäväkseen.

Kasvojen piirteet ovat tyylikäslinjaiset. Leuka on jykevä, muttei tarpeettoman huomiota herättävä. Ei ole väliä onko parran annettu kasvaa vai onko se ajeltu viimeistä haiventa myöten, molemmat tyylit sopivat kasvoihin erinomaisesti. Kulmakarvojen linja on siisti ja ne ovat omiaan syventämään sitä tummaa, kiihkeää katsetta josta jo aikaisemmin kerroin. Jos olette nähneet hänet ilman paitaa, tiedätte varmasti mitä siitä seuraa. Nenästä lentää kaaressa verisuihkua ja ajatus ikkunasta ulos hyppäämisestä alkaa tuntua houkuttavalta. Kuka antoi luvan keski-iän tietämillä heiluvalle miehelle näyttää sellaiselta? Tämäkin on varmasti jonkin sortin katala juoni, jonka tarkoituksena on suistaa aina vain enemmän ihmisiä turmioon ja tuhota heidän elämänsä. Hänen käsivartensa ovat lihaksikkaat ja tuntuvat kutsuvan pideltäväkseen. Onnekkaita ovat ne, jotka saavat käpertyä niiden käsivarsien suojaan. Vatsa on litteä ja pehmeän ihon alta pystyy selkeästi erottamaan kiinteät lihakset, joita varmasti sinäkin haluaisit päästä hipelöimään. Minä ainakin. Älkääkä antako minun edes aloittaa hänen takapuolestaan. Sanon vain, että tähän kohtaan sopii mainiosti englanninkielinen termi the majestic buttline.

Siirtykäämme ulkoisista sekoista hänen persoonallisuuteensa. Valitettavasti minulla ei ole aineistona kuin haastatteluja ja videopätkiä, mutta nekin kertovat osansa. Hän pystyy muuttamaan ääntään lukuisilla eri tavoilla eikä sitä aina meinaa osata edes yhdistää hänen normaaliin äänenpainoonsa, joka on tumma ja kehräävä, pehmeää kuin suklaa ja väkevää kuin pippuri. Sitä kelpaisi kuunnella tuntitolkulla eikä ole väliä selostaisiko hän spermadokumenttia tai kertoisiko lapsille dinosauruskahvilaan perustuvaa iltasatua. Kyllä vain, hän on muutamaan otteeseen esiintynyt televisiossa lapsille suunnatussa iltasatuohjelmassa. Kuka neropatti senkin idean mahtoi saada? Miettikää kaikkia niitä vanhempia, jotka katsoivat ohjelmaa lastensa kanssa. Olen takuuvarma, että Britannian avioeroluvut lähtivät huimaan nousuun sinä aikana, kun kyseinen herra ohjelmassa esiintyi.

Sitten on vielä hänen naurunsa. Pelkästään sitä voisi kuunnella ikuisuuden ilman taukoja, siihen syntyy riippuvuus siinä missä tupakkaan ja kahviin. Koko elimistö suorastaan vaatii päivittäisen annoksen hänen nauruaan. Se vain on täysin omaa luokkaansa. Se on tarttuva ja piristää synkkääkin päivää. Toivon, että voisin herätä aamuisin hänen naurunsa synnyttämään kutkuttavaan tunteeseen korvanlehdelläni. Eikö se sinustakin kuulostaisi taivaalliselta?

Tässä kohtaa voimme tehdä sellaisen paljastuksen, että hän näyttelee työkseen. Sen perusteella, millaisia rooleja hän valitsee, voimme tehdä päätelmän, että karismaattisen ja miellyttävän ulkokuoren alla asuu pienoinen sadisti. Hänellä nimittäin vaikuttaisi olevan jonkinlainen fetissi siihen, että hänen näyttelemänsä hahmot kärsivät ja saavat ämpäritolkulla paskaa niskaansa. Huomattavan yleistä on myös se, että hänen hahmoillaan on tapana kuolla kupsahtaa jossain vaiheessa elokuvaa tai tv-sarjaa. Tämä aiheuttaa meissä viattomissa ihmisissä ja muissa otuksissa liiasta itkemisestä johtuvaa silmien turvotusta ja naaman punoitusta. Omasta elämästä lähtee maku ja ajatus kymmenen peiton alla ulisemisesta ja valittamisesta tuntuu erinomaiselta. Sosiaaliset suhteet kärsivät ja elämä on kaiken kaikkiaan pilalla. Ja kaikki tämä käydään läpi pelkästään sen takia, että hänen roolihahmonsa (joita näin by the way ei ole oikeasti edes olemassa) meni taas kerran kuolemaan. Perhe ja ystävät myös alkavat tässä vaiheessa olla huolissaan mielenterveydestäsi, sillä he kyseenalaistavat sen, onko normaalia ottaa fiktiivisen henkilön kärsimykset ja kuolema niin raskaasti.

Tällaiset reaktiot ovat kuitenkin varsin ymmärrettäviä. Hän nimittäin tekee suuren taustatyön jokaisen roolinsa kohdalla, oppiakseen tuntemaan hahmonsa perin pohjin, ymmärtämään tätä ja astumaan hahmon saappaisiin. Olemaan se henkilö, jota hänen halutaan näyttelevän. Eikä lopputuloksista todellakaan löydy valittamista. Huonoonkin elokuvaan voidaan saada muutama täydellisyyttä hipova minuutti, jos hänet otetaan mukaan näyttelijäkaartiin.

Löytyykö hänestä kerta kaikkiaan mitään valittamisen aihetta? Vastaus on ei, sellaisia asioita on turha edes etsiä. Joku voisi ehkä tässä vaiheessa mainita hänen tapansa jumittaa, sillä sankarimme on jokseenkin jälkijättöinen eikä aina ole täysin perillä siitä, mistä muut puhuvat tai mille nämä nauravat. Itse kuitenkin luokittelen tämänkin piirteen pelkästään hellyttäväksi.

Kyseessä on melkoinen monilahjakkuus siinäkin mielessä, että hänellä on myös erinomainen lauluääni. Hän pystyy vetämään lonkalta ilman minkäänlaista säestystä kappaleita, jotka herättävät ainakin meikäläisessä yllättävää mielihalua hakata päätä seinään. Tietäisittekin miten paljon ruumiinvammoja ja kolotuksia tämä mies on minussa aiheuttanut.

Tähän kohtaan on hyvä lopettaa. Olen nimittäin kuolannut niin tiiviisti koko sen ajan, mitä olen tätä kirjoittanut, että näppäimistö on paksun ja tahmea kuolakerrostuman peitossa. Se tekee naputtelun jokseenkin haasteelliseksi.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Mä en ole kuka vaan


Viime viikolla kuljin taakse jätetyillä kaduilla, oli kuin olisin astellut jäätyneen Helvetin poluilla. Askel horjui ja oli epävakaa, tuskin olin matkaa aloittanut kun jo syleilin jäätä. Tällä tavalla minut otti vastaan kaupunki, jota kerran kutsuin kodiksi. Enää se ei sitä ole. Olin kolmen vuorokauden vieras, jonka saapumista vain harva jaksoi odottaa. Siellä ei ole mitään, mikä voisi jatkaa tarinaani. Minua varten siellä on enää vain kourallinen ihmisiä. Ihmiset, jotka jättivät merkkinsä tähän tarinaan jo vuosia sitten. Ihmisiä, joiden luokse olen aina valmis palaamaan, vaikka aika ei meidän puolellamme olisikaan.

Pikku Willu ja sen veli

Kaipaan kylmiä katuja, jäisiä sormia ja odotusta. Typeriä ajatuksia, jotka vahingossa lausutaan ääneen. Pointti on kadoksissa, mutta ei se ketään haittaa. Hampaattomien eläimien yhteiskunnassa ymmärrämme toisiamme ja tunnemme lait, joita kukaan ei lausu ääneen. Älykkyys on yliarvostettua, järjettömyys tekee meistä perheen. Haluan hien virtaavan ihollani, tukehtua keskellä toistensa varpaille hyppivää ihmismassaa. Sieluni on levoton, se haluaa juosta ja huutaa, vapauttaa sen eläimen joka kolmen pitkän kuukauden ajan on ollut lukittuna. Siinä maailmassa en ole arka ja haavoittuva. Se maailma sytyttää minut eloon, pumppaa vereeni adrenaliinia ja tekee minusta räjähdysherkän. Olen väsynyt odottamaan ja teeskentelemään ihmistä, joka ei tiedä paratiisista, joka on kätketty rosoisiin sanoihin ja vahvoihin nuotteihin. Haluan takaisin tien päälle, olla se kulkuri joksi minut luotiin.

Päässäni vieraili ydinräjähdys
 
Välillä tuntuu kuin en löytäisi paikkaani muutoin eheässä kokonaisuudessa. En osaa lukea katseita ympärilläni, en tiedä olenko tervetullut vai halutaanko minun lähtevän. En tiedä mitä minulta odotetaan, en tiedä keneksi ihmiset minua luulevat. Tunteeko minua täällä edes kukaan? En enää piittaa, ottakaa tai jättäkää. Olen ylikierroksilla käyvä sähköjänis, lapsi joka unohti miten aikuistutaan. Olen löytänyt oman Mikä-mikä-maani, ettekä saa minua lähtemään sieltä. Häpeä on minulle vieras käsite, nauran pilkallisesti itselleni kun teen virheen. Olen ajattelematon idiootti, joka ei itsekään ymmärrä puheitaan. Teen mitä haluan, kuljen polkua jonka olen itse valinnut. En ehkä luota itseeni, mutta olen silti valmis yrittämään. Vaikka kaipaankin rakkautta, niin en kaipaa valheellisesti ansaittua hyväksyntää. Se kuuluisi jollekin toiselle, joka minä en oikeasti ole. Minua ette voi muuttaa, minua on liian myöhäistä parantaa, joten älkää edes yrittäkö. Jos ei kelpaa, teidän on aika vaihtaa suuntaa. Mutta jos hyväksytte minut sellaisena kuin olen, virhepainoksena ja muotopuolena, olette tervetulleita matkalle kanssani, sillä en halua kulkea yksin.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Elämä on pelikenttä ilman sääntöjä

Tiina oli pistänyt blogiinsa jälleen haastetta tarjolle ja koska vietän perinteistä löhösunnuntaita, niin tällainen pieni pohdiskelu tuntui ihan hyvältä idikseltä. Olen tehnyt saman haasteen ennenkin, mutta ei anneta sen haitata. Kysymykset ovat kuitenkin erit ja pyrin keksimään uusia faktoja. Sekaan vähän enemmän tai vähemmän kaunista kuvasaldoa meiksistä.

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, jolla on alle 200 lukijaa. 

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista


1. Tarkkaavaisimmat lukijat ovat ehkä huomanneet, että olen viime aikoina ollut erityisen innostunut runoudesta. Olen runoja kirjoittanut jo useamman vuoden, mutten milloinkaan niin ahkerasti ja paljon kuin nykyisin. Suurin osa mun runoista on erilaisten tunnetilojen purkua, mutta joukossa on myös täysin randomeita tekeleitä joiden sisällöllä ei ole mitään tekemistä mun oman elämän kanssa.

2. Mulla olisi aika liki valmis tatuointi-idea, mutta en saa aikaiseksi varattua aikaa sen ottamiselle.

3. Olen viime aikoina tutustunut paljon uuteen musiikkiin ja innostunut uusista bändeistä ja löytänyt uudelleen rakkauteni vanhoihin suosikkeihin.

4. Rakastan ruuanlaittoa ja sitä, että saan ruokkia ihmisiä luomuksillani.


Täs mä laittaas safkaa

5. En välitä vieraiden ihmisten mielipiteistä, mutta mulle on hirveän tärkeää, että kaverit ja muutenkin ihmiset joista itse pidän, pitää myös musta ja haluaa jatkossakin viettää aikaa mun kanssa. Saatan olla tämän asian suhteen ihan mielettömän vainoharhainen ja ajatella pienestäkin, että nyt toi ja toi ei enää jaksa mua ja mitähän olen tehnyt väärin. Yksi syy tähän on ehkä se, että mun ei ole kauhean helppo tutustua ihmisiin ja siksi haluan pitää kiinni niistä rakkaista, joita mulla on. Toinen syy on se, että tollaisia kyllästymisiä on mun menneisyydessä ollut eikä se ollut mitään kivaa kun ite ei tajunnut edes mitään tarpeeksi aikaisin.

6. Viikko sitten menetin sydämeni Les Misérables -leffalle. Yksikään elokuva ei ole tehnyt minuun pitkään aikaan niin syvää vaikutusta, ellei Hobittia lasketa. Innostuin leffasta niin paljon, että eilen kävin myös ostamassa hyllyyni romaanin, johon elokuva perustuu.

7. Olen surkea riitelijä. Monet sanovat riitelyn puhdistavan ilmaa, mutta mä tunnen itseni riitatilanteissa ahdistuneeksi. En osaa lähteä puolustuskannalle, otan vaan vastaan sen mitä vastapuoli suoltaa ja syytän itseäni. Jos joskus satunkin sanomaan pahasti, jälkeenpäin olo on paska ja mietin miksi mun piti mennä sanomaan jotain sellaista ihmiselle, josta välitän. Vältän konfliktitilanteita viimeiseen asti ja jos joku purkaa huonoa oloaan muhun, otan sen vastaan passiivisesti.

Täs mun eväät

8. Olen alkanut jo kyllästyä talveen ja olisin täysin valmis kevääseen. En vihaa talvea, mutta kiintiö sen osalta on alkanut toistaiseksi täyttyä. Haluan lähteä ulos vähemmissä vaatteissa ilman, että jäädyn ja suunnitella kivoja keväisiä asukokonaisuuksia joissa painella menemään pitkin katuja.

9. Kaipaan pitkiä ajomatkoja kesäyössä, jolloin tiet ovat lähes autioita ja musiikki pauhaa täysillä. Se on vain jotain täydellistä.

10. Mulla on nälkä.

11. Jos olen jotain iänikuisesta Makkosten perässä rundaamisesta oppinut niin sen, että elämässä pitää mennä eikä meinata. Ei ole olemassa kysymystä kyllä vai ei vaan kysymys on se, mitä pitää tehdä ja järjestellä, että päätös voi toteutua.

Täs mä ja Dregen Pollyt

1. Mikä on suosikkisuklaasi, jos saat valita vain yhden?
Mulla ei ole mitään vakituista suosikkia. Paitsi ehkä Dregen Pollyt, kelpaako ne? Suklaatahan ne on. Muutkin Pollyt on nam. Mutta jos ei niin, niin ehkä valkosuklaa turkinpippuricrushilla maustettuna. 

2. Jos saisit juuri nyt tasan 100 euroa käteen, mitä ostaisit?
Tuhlaisin sen kai levyihin, keikkoihin, vaatteisiin... Kyllä jos meikäläinen saisi satkun tassuun, niin se menisi aika nopiaan. En varmaan edes tajuaisi sitä.

3. Mitä teet ensi viikon viikonloppuna?
Olen lähdössä Turkkuseen moikkaamaan vanhoja kavereita ja syömään safkat porukoiden jääkaapista. Siinä sivussa jotain nostalgisointia ja perushäröilyä. Näkeepi sitten.

4. Minkä asiat haluaisit muuttaa tästä päivästä?
Hmm. Mun Aamukahvit olisivat voineet onnistua ekalla yrityksellä, mutta kahvinkeitin meni taas haihduttamaan hitosti vettä jolloin sumpit maistui ihan kuralta. Siinä meni hukkaan arvokkaita kahvinpuruja ja piti odottaa aamukahvia vielä kauemmin.

Täs mä Laajasalon kirjastossa lukemassa jotain

5. Mikä on romanttisinta, mitä sinulle on koskaan sanottu
Jaa-a. Enpä nyt mitään tiettyä osaa sanoa, mutta kyllä nuo Roxxin antamat hellittelynimet ties mistä paskarumpaleista paatuneeseen pussikaljapapanaan ovat aina yhtä sydäntä lämmittäviä.

6. Miten juot kahvisi? Sokerilla? Maidolla? Mustana?
Kuppi täyteen piri pintaan mustaa kahvia ja sitten tungetaan vielä kaksi palaa/pikkulusikallista sokeria sinne joukkoon.

7. Onko olemassa ihmistä, joka tietää sinusta kaiken?
Nope.

8. Mitä suunnitelmia kesää varten?
Jotain töitä jos saisi ja sitten jokuset festarit.

9. Valehteletko?
Joitakin valkoisia valheita tulee toisinaan ladeltua, mutta ei mulla ole mitään erityistä syytä valehdella. Saatan kyllä jättää asioita kertomatta.

10. Missä näet itsesi kymmenen vuoden päästä?
Kaukana taivaanrannassa.

11. Mikä asia on tällä hetkellä tärkeintä elämässäsi?
Kaikki ihanat kakkapyllyt, keikat ja musiikki yleensä, kirjoittaminen... kahvi.

Täs mä ja pyllyparini leffassa

Ja uudet kysymykset vielä loppuun... Tehkööt kuka vaan, joka kokee kiinnostavaksi. En jaksa haastaa.

1. Jos voisit matkustaa minne tahansa ilman huolia matkakustannuksista, minne lähtisit?
2. Kuka fiktiivinen hahmo olisi sinulle ihanteellisin kumppani?
3. Kuolemasi jälkeen, mistä haluaisit ihmisten muistavan sinut?
4. Millä kirjalla/elokuvalla on ollut suurin vaikutus elämääsi?
5. Mikä mielestäsi on maailman kaunein biisi?
6. Mikä on mielestäsi paras aika vuorokaudesta ja miten se näkyy sinusta?
7. Onko sinulla tällä hetkellä jotain suuria suunnitelmia?
8. Minkä elokuvan kävit viimeksi katsomassa teatterissa?
9. Paras muisto viime kesästä?
10. Mikä vituttaa juuri nyt?
11. Mitä odotat?