Sivut

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Ei mitään joululauluja

Kävin Ärpällä jälleen kähveltämässä itselleni haasteen, kun tässä jouluisessa koomassa ei oikein muutakaan huvita tehdä.


1. Kappale, jonka kuuntelit viimeksi toistolla.


2. Kappale, jonka olet kuullut livenä jonkun esittämänä.


3. Kappale, joka saa iloiseksi.


  4. Kappale, joka saa surulliseksi.


5. Kappale, joka muistuttaa jostain henkilöstä.

 
 6. Kappale, joka muistuttaa jostain paikasta.


 7. Kappale, joka muistuttaa jostain tietystä jutusta.


8. Kappale, jota kuunnellessa tekee mieli tanssia.


 9. Kappale, jonka voisit laulaa jollekkin henkilölle.

 
10. Kappale yhdeltä lempiartistilta.
 
11. Kappale yhdeltä lempiyhtyeeltä.


 12. Kappale, josta moni ei uskoisi sinun pitävän.

 
  13. Kappale, joka kuvaa sinua jollain lailla.


14. Kappale, joka ei ole enää niin hyvä kuin ennen.

Ei niin hyvä kuin muutama vuosi sitten... mut ihan jees.

 15. Kappale, jota kuuntelin eniten viime kesänä.


16. Kappale, joka sopii hyvin johonkin elämäsi vaiheeseen.

17. Kappale joltain lempialbumiltasi.
  

18. Kappale, jota kuuntelet kun tunnet itsesi vihaiseksi


  19. Kappale, jota kuuntelet kun tunnet itsesi iloiseksi

 
  20. Kappale, mitä kuuntelet kun tunnet itsesi surulliseksi.

 
   21. Kappale, joka saa nauramaan

 
  22. Kappale, johon liittyy paljon hyviä muistoja.


  23. Kappale, joka ärsyttää sinua.


 24. Kappale, jota kuuntelit paljon vuosi sitten.


  25. Kappale, joka mieleesi ensimmäisenä nyt tulee.


 26. Kappale, joka muituttaa henkilöstä jota rakastat.


27. Kappale lapsuudestasi.

torstai 19. joulukuuta 2013

Nakilla silmään

Koska yritän vältellä esseiden kirjoittamisesta ja itsestään on aina kiva puhua, päätin tarttua Ärpän blogissa olleeseen haasteeseen. Rykäisin myös uudet kysymykset jatkoksi, tehkööt joku jos kinostaa.


1. Voitat lotossa. Mihin/kenelle tekisit hyväntekeväisyys lahjoituksen jos olisi pakko?
Random Actsille ihan vaan koska Misha Collins.

2. Paras jouluruoka?
En oikeastaan ole jouluruuan suuri ystävä. Riittää se kerta vuoteen vallan mainiosti. Mutta joo paras... Graavilohi ja savustettu lohi, sekä meidän joulupöytään perinteisesti kuuluva, mamman tekemä kotijuusto. Bonuksena sanottakoon, etten voi sietää jouluruokien kunkkua eli kinkkua.

 3. Kolme asiaa joka sinua ärsyttää ihmiskunnassa yli kaiken. 
Tästä voisi kirjottaa pidemmänkin saarnan, mutta koska en jaksa eikä kukaan myöskään jaksaisi lukea sitä niin sanottakoon vaikka: itsekkyys, tekopyhyys ja julmuus heikompia kohtaan.

4. Mitä ostit viime kauppareissullasi?
Sipsiä, sokeria, tonnikalaa, juustoa, ruokakermaa ja tupakkaa. Terveysruokaa syö mä en!

5. Mitä teet yksin kotona, kun kukaan ei ole näkemässä?
Kaikkea mahdollista. Syön rumasti ja sotkuisesti, rapsuttelen itseäni ja olen kaikilla mahdollisilla tavoilla ällöttävä sen enempää tarkentamatta. Vastapainoksi myös tunteet pääsevät yksin ollessa helpommin pintaan ja ulos, koska en oikein osaa niitä ihmisille purkaa.

 6. Kuunteletko yhtyettä/artistia, jota kukaan ei ikinä uskoisi sinun kuuntelevan?
Hmm. En mä tiedä mitä ihmiset ei uskoisi mun kuuntelevan? Ei mulla taida olla mitään sellaisia erikoisuuksia, joita enemmänkin kuuntelisin. Yksittäisiä kivoja biisejä löytää kuitenkin useilta artisteilta ja bändeiltä, jotka eivät kaikki välttämättä sovi siihen musiikkilajiin, mitä ihmiset mun odottaa kuuntelevan. En tiedä, vaikea analysoida muiden näkökulmaa tästä aiheesta.

 7. Suosikki asusteesi?
Asusteet on ihania ja suosikit vaihtuu meiksillä aika usein. Tällä hetkellä tykkään kuitenkin kovasti mun pitkästä, vihreästä kaulaliinasta jonka päissä on sellaiset pörröpallotmitkälie.

 8. Kahvi, kaakao vai tee?
Kahvi ja paljon sitä.

9. Mitä toivoit joululahjaksi?
 Kahvinkeitintä, for real! Vanha kuolee ihan kohta.

10. Oletko taikauskoinen? 
 En silleen, että uskoisin kaiken mahdollisen tikapuiden alta kävelyn ja rikkinäisten peilien aiheuttavan epäonnea, mutta kyllä mä kuiskaan tähdenlennolle toiveen jos sellaisen näen.

11. Paras koskaan näkemäsi keikka?
Scorpions Saimaa open airissa vuonna 2011? Twisted Sister Oulun Qstockissa 2011? Jokin Monroesin keikka? Ehkä uuden vuoden keikka Nosturissa vuosien 2011 ja 2012 vaihteessa? Levi joulukuussa 2012? Tai sittenkin pari päivää myöhemmin ollut kiertueen vika keikka Tavastialla? Tai sittenkin tämä viimeisin? En tiedä. LIIKAA.


Tässä nakit seuraaville:
 1. Mitä on heikkoutesi? Tarkoittaen jotain luonteenpiirrettä tai ominaisuutta.
2. Entä vahvuutesi?
3. Mikä on viimeisin kiva teko, jonka joku on sinulle tehnyt?
 4. Mikä on paras tapa viettää synttäreitä?
5. Suunnitelmia vuodelle 2014?
6. Mitä kappaleita olet kuunnellut paljon viime aikoina?
7. Mitkä asiat saavat sinut itkemään?
8. Entä mitkä tekevät iloisiksi?
9. Miten vietät joulua?
10. Entä miten haluaisit viettää joulua? Tai olla kokonaan viettämättä?
11. Anna jokin elämänohje tai -filosofia.

Estradi on teidän, vinkatkaa myös jos tulitte rustanneeksi vastauksia. Olisi kivaa lukea niitä.

I know my kingdom awaits

Se oli pelkkä unelma.

Unelma siitä, että tämä syyllisyys jonain päivänä lakkaisi ja voisin tehdä jotain hyvää, jotain millä on oikeasti merkitystä. Lopettaa sen ajatuksen, jota olen kyllästynyt pyörittämään mielessäni.

Entä jos?

On tullut aika etsiä sille vastaus.

En tiedä mikä minua odottaa tien päässä. Joudun etsimään itsestäni kaiken rohkeuden ja kunnian, että saan tarpeeksi voimaa ottaa ensimmäisen askeleen.

Lopulta sanon sen ääneen. Eikä se enää tunnu niin mahdottomalta, aivan kuin sanat olisivat antaneet sille hyväksynnän. Se voi toteutua. Vaikka se on edelleen kaukana, se on tullut hieman lähemmäs. Kuin kaikkein ihmeellisimmät tarinat olisivat muuttuneet todeksi.

Tärkeintä on, että joku uskoo. Katsoo minuun ja lupaa kulkea kanssani perille asti, vaikkei kukaan muu uskoisi, että minusta on tähän.

Haluan unohtaa surun joka pitää minua hereillä öisin ja jota olen kantanut mukanani liian kauan. Haluan haudata sen polkuni varrelle niin, ettei se enää milloinkaan saa minua kiinni. Haluan lopultakin elää ja olla sellainen, mitä en koskaan maailman tällä laidalla osannut olla.

Kun aurinko nousee ja sumuverhot hälvenevät, voin nähdä sen. Vaikka muille se on vain yksityiskohta taivaanrannassa, minulle se on kaikkea mitä olen kaivannut. Se on paikka, joka on olemassa juuri minua varten. Minä kuulun tänne.

Vihdoin voin tuntea itseni kokonaiseksi. Minua ei enää pelota, sydämeni tuntee tämän maailman. Vuosia olen elänyt vain tätä hetkeä varten. Olen löytämässä jotain, minkä kadotin kauan sitten.

Koko sen ajan se on ollut täällä odottamassa, että sen lapset palaavat vihdoin kotiin.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

These are days of celebration

Olen tullut kauas. Muistan alun selkeästi, naurattaa kuinka vähän silloin tiesin. Kirjoitin kuitenkin jo silloin sanomattoman sopimuksen, jossa luovuin sydämestäni. Enkä ole sitä milloinkaan katunut.

Minun ei pitänyt rakastua. Loppujen lopuksi kukaan ei kysynyt minulta lupaa, niin vain tapahtui.

Kolme kaunista iltaa joulukuussa. Lumisateessa vietettyjä öitä, matkoja aamun varhaisilla tunneilla, loputon ketju väsyneitä ajatuksia ja naurua. Teen mitä vain, etten joudu katumaan myöhemmin. Kuinka hyvältä tuntuu taas olla siellä, minne kuuluu. Hyppiä valoissa ja huutaa kovempaa kuin aikoihin. Tanssin pois suruni ja pelkoni, tartun kiinni onnesta. Olin unohtanut, miltä se tuntuu. Suloiselta ja kauniilta, aina syvällä vatsanpohjassa asti. Muistan miten paljon hyvää olen saanut vain siksi, että uskalsin rakastua.

Olenko koskaan kertonut, miten tärkeää minulle on pelkästään se, että tiedät minun olevan olemassa?

Lupauksia tulevasta, naurua ja läheisyyttä. Jalat ovat tulessa ja katse väsynyt, jaksan ainoastaan hymyillä. Ehkä joskus löydän sanat kertomaan, miten paljon tämä kaikki minulle merkitsee. Mikä tekee elämästä maapallon kylmällä puolella kaiken arvoista.

Pitäisi löytää uusia sanoja, mutta olen jo käyttänyt kaikki superlatiivit. Ylistyslauluni ovat vain sekavia ajatusketjuja. Huutoja, jotka joku ehkä kuulee.

Luulin olevani liian väsynyt, mutta oikeasti haluaisin vielä jatkaa. Tulevaisuus on vielä arvoitus, mutta toivon sen antavan paljon hyvää.

Hengitän talviyötä ja katson kaikkoavien valojen perään. Olen onnellinen.

torstai 5. joulukuuta 2013

If this is to end in fire

Herään varhain aamuyöllä. Tunnilla, joka on näin talvella pimeä ja kylmä. Koko kehoni tuntee, että aamu on vielä kaukana ja olen yksin yössä, jossa pimeys on vierasta ja uhkaavaa.

Hengitä. Rauhoitu.

En uskalla siirtää jalkoja sängyn ulkopuolelle. Se sama vainoharhainen ajatus kuin joskus lapsena, ihan kuin sängyn alla lymyilevä hirviö voisi tarttua nilkkoihin ja kiskoa mukaansa. En ole vieläkään kasvanut irti vanhoista peloistani, vaikka niin monet kerrat olen sitä uskotellut. Silti ne palaavat aina.

En haluaisi jäädä paikallenikaan. Olo on levoton, ajatukset liian lähellä. Olen liian tietoinen avuttomuudesta ja yksinäisyydestä, joihin en halua uskoa. Tarvitsen jotain muuta. Rutiinia. Järjestelyä. Hetken tarkoitusta. Vanhan kahvinkeittimen vaikerrusta.

Tee mitä täytyy. Keskity. Sydän kevenee.

Aamu on edelleen pimeä. Jokin on edelleen pielessä, kuin ilmassa olisi muutos. Lusikka pyörii kahvikupissa, etsii sieltä syytä tähän kaikkeen. Tekisi mieli jäädä tähän, etsimään sanoja joita ei ehkä ole edes olemassa. En tiedä. Juuri nyt kaikki on epävarmaa, selitykset puuttuvat. Tulevaisuus on jossain usvan takana.

Ehkä pelkään lähtemistä. Kun suljen oven takanani, jätän sen taakse jotain. Tänään kaikki on erilaista, tunnistamatonta. Oli jotain, mitä en halunnut huomata.

Ja nyt minun pitää kohdata se.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Ehkä lohikäärmeetkin itkevät

Täällä on hyvin pimeää. En tiedä kuinka kauan olen nukkunut kultaisen peittoni alla. En muista miltä auringon kosketus tuntuu tai miten taivas vaihtaa väriä. Ne ovat kuin tarinoita menneiltä ajoilta. Tarinoita, joista ei voi olla varma ovatko ne totta vai pelkkiä kauniita sanoja, joiden juuria kukaan ei enää muista.

Ilma tuoksuu savulta, hengitys kipunoi. Olen ollut niin kauan yksin, etten edes muista miltä toisen olennon puhe tuntuu korvissa. Vain oma ääneni kaikuu kiviseinien keskellä. Se, mikä lähtee syvältä kurkusta, sieltä missä liekit syttyvät, ja tulee ulos matalina murahduksina, joita kansat kerran pakenivat. Siitäkin on hyvin kauan. Yksityiskohdat ovat kadonneet, mutta muistan pelon. Se on ainut asia, mitä olen milloinkaan saanut osakseni. En siis voi sanoa ymmärtäväni, miltä tuntuu kun saa pyytämättä jotain oikeasti arvokasta. Olen oppinut vain ottamaan, niin on ollut aina. Ymmärrätkö? Aina. Mieti, pieni olento, mieti. Se on tavattoman pitkä aika, pidempi kuin ne vuodet jotka Sinä olet täällä kulkenut.

Millaista se on, kun joku katsoo sinua ilman pelkoa ja vihaa? Osaatko kertoa? Kuulisin siitä mielelläni. Älä kuitenkaan edes kuvittele, että haaveilisin moisesta. Luonto antaa jokaiselle olennolle jotain, mutta myös jättää antamatta. Minä tiesin jo sinä päivänä, kun tein särön minua suojelleeseen kuoreen ja katsoin tekemästäni halkeamasta tätä maailmaa ensimmäisen kerran, etteivät ne olleet minua varten. Ei niitä anneta olennolle, joka jättää jälkeensa tuhkaksi poltettuja maita ja tuhottuja kansoja.

Uskoin aina, ettei kukaan uskaltaisi astua tämän vuoren sydämeen. Uskoin nukkuvani täällä rauhassa. Ikuisesti. Niin kauan kunnes kaikista mahtavimmatkin olisivat lähteneet ja maat autioituneet. Ja vielä kauan sen jälkeen, kunnes vuori lopulta vuosien kuluessa murentuisi ympäriltäni ja paljastaisi sammuneen auringon.

Sitten Sinä tulit. Kohdaten minut, jonka nimi lausutaan kauhulla ja jota kukaan ei ole uskaltanut kohdata pitkään aikaan. Se tekee minuun vaikutuksen. Sinä katsot minua ja puhut kuin kohtasit hirviöitä harvase päivä. Pelkäät, muttet läheskään niin paljon kuin pitäisi. Vaikka se tuntuu uskomattomalta, minusta tuntuu, että meillä on jotain yhteistä. Etkö sinäkin suojele sitä, mikä on sinulle kaikista rakkainta? Eikö sinustakin tunnu, ettei kukaan täysin ymmärrä sinua ja pidä tasavertaisena kumppanina?

Sinä olet nähnyt minut, mutta olet täällä yhä, vaikkakin varjoissa. Hengityksesi on rauhallinen, tasaista kuin aamuöinen kesätuuli. Ei sillä, että muistaisin kunnolla, millaista se on kun tuulee. Olenko jotenkin pettänyt odotuksesi? Odotitko julmaa, nopeaa kuolemaa? Etsitkö jopa sitä? Oletko hämmästynyt, etten ole vielä sylkenyt liekkejä yllesi tai lyönyt sinua maahan?

Mitä Sinä ajattelet? Oletko alkanut inhimillistää minua vain siksi, että annan Sinun yhä elää? Uskotko, että minussakin on jotain hyvää, rakastamisen arvoista? Olet hyväuskoinen, tuskin tiedät mitään pahuudesta. Voin kuulla kysymyksen, jonka esität itsellesi.

Niin, ehkä lohikäärmeetkin itkevät.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Hear this voice from deep inside

Elämäni on rakennettu huojuvaksi torniksi, sen merkitys on aina hakenut tasapainoa veitsen terällä. Nyt joku on vienyt pois palan, joka piti kaikkea pystyssä. Kaikki romahtaa, romahtaa, romahtaa ja minun on koottava palaset uudelleen, uuteen järjestykseen. Tarvitsen uuden kantavan palan, tukipilarin tälle kaikelle. Tiedän jo nyt, etten löydä sitä täältä. Minun täytyy lähteä pois ja antaa sydämelleni vihdoin lupa johdattaa.

Sisälläni kuohuu. On kylmä enkä löydä symbioosia muun maailman kanssa. He katsovat minua, mutta eivät näe. Pidän piilossa kokonaista avaruutta, omia pikku galaksejani ja tähdistöjäni. Ehkä kaukaisuuteen katsovat silmäni juoruavat niistä, antavat pieniä vihjeitä. En kuitenkaan pue sitä sanoiksi, se on liian nuori ja kaunis maailman riepoteltavaksi. Vielä pelkkää unelmaa, joka jonain päivänä muuttuu todeksi. Silloin voin jättää taakseni tämän kaiken.

Juoksen. Joku huutaa jälkeeni, käskee pysähtymään. En voi lopettaa, kaipaan perille paikkaan, mihin voin jäädä. Se on minua varten, se ottaa minut vastaa sellaisena kuin olen ja hyväksyy puutteeni. Joku katsoo silmiin ja toivottaa tervetulleeksi kotiin.



Kaunko minun täytyy vielä odottaa? Mitä pitäisi tehdä kun maailma tuntuu pysähtyneen, enkä pääse eteenpäin? Mistä löydän ne palat, joita kaipaan? Olen aina etsinyt jotain puuttuvaa osaa, jotain mikä saisi kaiken tuntumaan täydelliseltä. Jotain, mikä saisi maailmani näyttämään eheältä sen huojuvan tornin sijaan, mitä se on ollut liian kauan.

Räjähdyksiä ja kirkkaita valoja. Hetken maailma hipoo täydellisyyttä. Sisälläni nousee aalto, joka pyyhkäisee minut mukanaan. Se vie minut jonnekin kauas, irrottaa hetkeksi tästä vääristyneestä maailmansa ja antaa syyn olla onnellinen. Yö huutaa minua luokseen ja minä seuraan, minne ikinä se minut houkuttelee.

Tuntuu kuin kuuntelisin elämäni soundtrackia. Jokainen sana tuntuu kertovan tulevaisuudesta, ihan kuin joku tietäisi ja omistaisi tämän illan minulle. Olen vakuuttunut, uskon siihen mitä he minulle kertovat. Se, mitä meillä on nyt ei ole vielä mitään. Pelkkiä ensiaskeleita. Paras on vasta tulossa. Tämä ilta on täytetty lupauksilla ja hetken tuntuu siltä, kuin koko maailma uskoisi niihin.

© Roxx
Olen myrskynsilmässä. Rauhaton ja epävakaa sielu, joka ei osaa pysähtyä. Maa tärisee jalkojen alla ja syke nousee taivaisiin. Lipsun vaaravyöhykkeelle, tuntuu kuin putoaisin avaruuteen. Korvissa soi ja kädet tärisevät. Pyörremyrsky kulkee ylitseni ja koko maailma on epätasapainossa. Ja minä horjun sen kaiken huipulla.

Ilta vetää viimeisen kerran henkeä. Joku katsoo alaspäin ja tuntuu, kuin hän muistaisi. Näkisi, mitä silmieni takana liikkuu. Pysähdyn kuuntelemaan ja tavoitan äänen, joka tuntuu luissani asti. Suljen silmäni ja ymmärrän. Minun on löydettävä tie, joka vie täältä pois. Avattava ovi, jonka takaa voin löytää kaiken sen, mitä olen kaivannut.

Maailma näyttää erilaiselta. Tunnen sen maassa, tuulessa ja meressä. Kaikkialla. Se on jotain uutta, se kertoo muutoksesta.

Usko minua, rakkaani, vielä koittaa päivä jona muurit murtuvat. Ja silloin voimme mennä minne tahansa.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Illuusioiden kuvavirta

Päivästä toiseen kaaosta ja paniikkia, vähiin hupenevaa aikaa. Kello kiiruhtaa eteenpäin kysymättä lupaa, vieden mukanaan menetettyjä tunteja. Pelkään, että aika loppuu kesken ja palkinto jää saamatta. Tarvitsen sitä. Se on viisi litraa suonissani ja se mikä rinnassani rummuttaa.

Sateen liukastamat kadut, kylmyys sormenpäissä. Yö tulee taas hieman aikaisemmin. Liikaa valvottuja öitä, olisiko jo aika pysähtyä? Värivalot sattuvat silmiin ja askeleet ovat uupuneet. Silti on jatkettava, en halua takaisin tyhjien seinien vankilaan. Haluan syyn hymyillä, muistaa millainen elämä on kauneimmillaan.

Haluan tuntea kuinka askeleet lyövät kipinää ja katsoa, kuinka koko maailma on hetken onnellinen. Kun saan sen kiinni, tiedän, ettei mikään muu tule koskaan täyttämään minua samalla tavalla. Se lyö yhteistä säettä sydämeni kanssa tämän maailman loppuu asti, enkä tiedä voinko koskaan rakastaa mitään muuta samalla tavalla.

© Dregenin fabosivu
Tämä on pelkkä alkusoitto.

Siirryn pelilaudalla eteenpäin. Seuraava ruutu, seuraava kohde. Yö on pimeä, tunnen sen myös sydämessä joka alkaa kerätä itseensä myrskyävän taivaan värejä. Hetken tuntuu siltä kuin seisoisin yksin lasikuvun alla, johon on alkanut ilmaantua säröjä. Vähitellen lasikupu vuotaa tyhjäksi, enkä voi estää sitä kaikkea katoamasta tyhjyyteen. Kun se tapahtuu, en enää tiedä, minne katsoa.

Tänään en ole surullinen, hymyilen ja kohotan maljan nykyisyydelle. Tulevaisuuden vuoro on myöhemmin.

Yritän pysyä laskuissa, mutta ilta hämärtyy ennen kuin se edes alkaa. Kontrolli pettää, tajunta katoaa. Ei tässä näin pitänyt käydä. Muistot ovat varisseet matkan varrelle, enkä enää muista mihin ne jätin. En tiedä mikä on totta ja mikä illuusiota. Nauran enkä edes aina tiedä mille.


Etsin seiniin kirjoitetuista viesteistä tulevaisuuttani. Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun tämä kaikki on ohi. Se on ajatus, joka nostaa minut maasta ja johdattaa eteenpäin.

Kirkas valo saa meidät pakenemaan. Istumme katukivetyksellä ja parannamme maailmaa. Kaadumme rullakolla, uimme vesilammikoissa ja makaamme maassa. Katse taivaassa ja mieli niin sekava, että luulemme putoavamme.

Jalat hapuilevat maata alleen, askeleen horjuvat. Edessä on pitkä tie ennen kuin voin nukahtaa. Joku jota en enää odottanut näkeväni jää katsomaan peräämme, ehkä vähän huolissaan.

Surrealistista tajunnanvirtaa, kuin olisimme pudonneet kaninkolon kautta Ihmemaahan.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Lasin takana on syksy

Juoksen siinä tuulessa joka on sitä niin kutsuttua elämää. Seuraan viittoja, jotka opastavat sen, mitä pitäisi tehdä löytämättä sitä suuntaa, minne eniten kaipaan.

Sade koputtaa lasiin ja toivoo, että edes joku katsoisi sitä ja pysähtyisi kuuntelemaan sen surullista tarinaa. Avaan sille ikkunan ja annan myrskyn vyöryä kasvoille, koska tiedän miltä siitä tuntuu.

Joskus pysähdyn kadulle katsomaan harmaan sävyin maalattua taivasta ja kalpeiden puiden reunustamaa varjoista katua. Hengitän kylmyyttä ja imen sitä sydämeen toivoen, että se jäädyttäisi kaipauksen edes hetkeksi.

Milloin ilmasta tuli niin kylmä, että sen puraisu tuntuu syvällä ihon alla, luissa asti. Talvi tarkkailee jossain kulman takana ja kohta kai jättää valkeat tassunjälkensä maahan. Vain hetki ja routa nielaisee metsät alleen ja kuura kätkee elämän taakseen.

Taivas on tyhjä, kaipaan kultaista kehrää. Muistan värit, joilla se maalasi taivaan ja miten lämpimiä sen säteet olivat sylissä. Muistan kuinka mietin, miltä tuntuu kun vaeltaa ikuisesti yksin. Ajatus sattuu sydämessä, mutta silti tunnen kateutta. Toivon, että minäkin olisin vapaa vaeltamaan maapallon ympäri tuntematta ikävää.

Toivon, että olisin voinut lähteä Päivänkehrän mukaan.

torstai 31. lokakuuta 2013

Jos et astu askeltakaan, mitä sinä teet?

Rakastan tätä kaupunkia. Joskus uskon, että voisin jäädä. Rakentaa tänne tulevaisuuden, sovittaa sydämeni lyönnit yhteen sen rytmin kanssa ja hengittää sitä samaa ilmaa, kuin kaikki muutkin. Joskus unohdan, miksi haluan lähteä. Silloin kun joku hymyilee ja sanoo asioita, jotka saavat minut uskomaan, etten ole vain yksi kasvo näissä tuhansissa ikkunoissa vaan minulla on suurempikin merkitys.

Ja silti.

Joskus tuntuu siltä, että seinät ovat kasvaneet liian lähelle. Halkeamista happi valuu ulos, jonnekin rakenteiden väliin ja jää sinne loukkuun, humisemaan. Kadut ovat liian pitkiä ja tuntuu, etten koskaan saavuta päätepistettä. Se on aina yhtä kaukana, eikä tule milloinkaan tarpeeksi lähelle. Mieleeni hiipii ajatus, ettei siellä välttämättä ole mitään minua varten.

Sisälläni on tyhjä kohta, jonka haluan täyttää. Oikeastaan löydän niitä koko ajan lisää, reikiä sydämessä joita en edes tiennyt olevan. Haluan herätä sielu kokonaisena, enkä poimia sen palasia aamusta toiseen satunnaisista paikoista, löytämättä edes kaikkia paloja. Haluan katsoa miten auringon kultainen kieli lipoo taivaanrantaa, ilman kiirettä mihinkään. Haluan rakastaa, vaihtaa lämpöä jonkun kanssa ja oppia, ettei siinä ole mitään pelättävää.

Haluan pienen puutarhan, johon istuttaa ikiomat taimet. Pitää niitä lämpiminä talven yli, punaisiin huopiin kapaloituina. Kevään tullen ne nousevat esiin mullasta ja antavat sametinpehmeitä suudelmia.

Tunnen syvää kaipausta. En tiedä mihin se on minua viemässä, mutta aina välillä se muistuttaa, että jotain on vielä näkemättä. Jotain täytyy kokea. Että jossain on vielä ilmaa, jota en ole hengittänyt. En ole vielä kulkenut maailman laidalle ja katsonut, miltä taivas siellä näyttää. Vasta silloin tiedän, missä paikkani on, kun olen jättänyt jalanjälkeni tämän maailman jokaiselle rannalle.

En halua luopua tästä unelmasta, en halua vaihtaa sitä toiseen. Sen täytyy saada toteutua.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Sydän

Ihonalainen rytmi
              naarmuja rintalastassa
        punaiset kuohuvat purot

  Kiellän itseäni
              katsomasta sinne
                    missä sieluni on paljas

                Ja valehtelen itselleni
       etten huomaa
   naamioita kasvoillamme

      Tuuliajolla samassa myrskyssä
 mutta kumpikaan
              ei sano sitä ääneen

maanantai 28. lokakuuta 2013

Kirjoja, kirjoja, kirjoja!

En tiedä, onko blogin pikkuinen lukijakunta kovinkaan kiinnostunut kirjallisuudesta, mutta koska kyseessä on itselleni tärkeä alue, höpötän nyt muutamalla sanalla Helsingin kirjamessuista jotka järjestettiin 24-27. lokakuuta 2013 tuossa ihan kiven heiton päässä. Messuilla ravasin joka päivä ja samalla tuli myös törmättyä moniin kavereihin ja tuttuihin.

Torstaina messuilla tuli vietettyä "vain" kolmisen tuntia ihan päivän päätteeksi, koska en kerjennyt paikalle aikaisemmin koulun takia ja piti ennen messuja myös piipahtaa kotona murkinoimassa, koska moinen toiminta unohtui koulussa järjestämämme runopajan tiimellyksessä aivan kokonaan. Muutenkin tuo ensimmäinen päivä oli lähinnä pehmeä laskeutuminen, jonka vietin haistellen ja maistellen tunnelmaa sekä koluten läpi kirjakojuja yrittäen miettiä, mitä sitä raaskisi tulevina päivinä ostaa. Sanottakoon, että siitä alkuperäisestä budjetista mentiin metsään aika reippahasti eikä auttanut, vaikka miten yritin muistuttaa itseäni, että kotihyllyssä odottaa edelleen tolkuton pino lukemattomia kirjoja. No, eipä meikäläinen ole ennenkään sitä järjen ääntä pahemmin kuunnellut.

© Helsingin Kirjamessujen Facebook-sivu
Perjantaina tuli sitten suoritettua ensimmäiset törsäilyt sekä kuunneltua satunnaisia luentoja. Akateemisen kirjakaupan messutarjous poisti kirjojen hinnasta parikytä prossaa, joten sinne tieni vei. Ehdoton must -hankinta oli Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat, jota olikin tullut kirjakaupoissa himoittua ja lääpittyä jo pidemmän aikaa. Jokaista messuilta ostamaani kirjaa olen jo klähminyt ja pyöritellyt käsissä suorastaan häiritsevän paljon, mutta tätä kirjaa aloin ensimmäisenä kunnolla lukemaan. Olen useamman kuukauden kuvitellut lukuintoni laantuneen, koska lukeminen on tuntunut väkinäiseltä ja ajatus on usein harhaillut tavaamisen yhteydessä. Oikeasti minulta on vain puuttunut hyvä, oikeasti koukuttava kirja. Nyt kun olen Ja vuoret kaikuivat -teosta lukenut, niin on ihme, että sitä raaskii kädestään laskea. Jos en aina välillä istuisi koneella tekemässä kouluhommia tai miettimässä pitäisikö niitä tehdä, istuisin luultavasti nenä kiinni kirjassa niin kauan, että takakansi tulisi vastaan. Hosseinilla on äärettömän rikas tyyli kuvailla ympäristöä ja asioita, mutta hän myös onnistuu lataamaan hahmoihinsa niin paljon tunnetta, että se tuntuu lukijan sydänjuurissa asti.

Toinen Akateemisen pisteestä mukaan lähtenyt teos oli Tuula Karjalaisen kirjoittama elämänkerta eräästä toisesta suosikkikirjailijastani. Kyseessä on siis kirja nimeltään Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta. Tove on minulle yksi ehdottomista suunnannäyttäjistä ja hänellä on ihastuttava tyyli kuvata asioita, niin kuvataiteilijana kuin kirjailijana. Rakastan myös Muumi -kirjojen symboliikkaa. Vaikka Muumi -kirjat onkin kirjoitettu MYÖS lapsille, niin yleensä alan aina äristä ja murista jos joku mieltää ne pelkästään lapsille suunnatuksi hömpäksi. Jo yläasteella järkytyin pahasti, kun olin tekemässä äidinkielen esitelmää Tovesta ja opettaja kielsi minua lukemasta taustatyöksi Muumi -kirjoja, koska ne ovat kuulemma liian "lapsille suunnattuja" tai jotain. Kyse on siitä, miten niitä lukee. Okei, lopetan tämän paasauksen tähän. Jos joku erityisesti kiinnostui suhteestani Toveen ja Muumeihin, niin tulkoon nykimään hihasta. Voin luvata keskipitkän ja kuivahkon saarnan.

© Helsingin Kirjamessujen Facebook-sivu
Perjantailta jäi mieleen myös yksi mukava tapaus ruokamessujen puolelta, joille siis pääsi samalla lipulla. Seisoskelin erään suklaakojun kohdalla, kun tiskin takana seisova nuori nainen alkoi yhtäkkiä hehkuttaa maasta taivaaseen, miten tunnisti minun hiusteni perusteella käyneen paikalla jo edellisenä päivänä ja miten minulla on kuulemma ihanan rohkea tyyli ja ties mitä. Sain naiselta myös ilmaiseksi pari sellaista ihanaa, isoa (ja suht hintavaa) konvehtia. Täytyy sanoa, että tuo pisti kyllä meiksin hymyilemään loppupäivän kuin mikäkin vähä-älyinen idiootti. En kovinkaan usein saa vierailta ihmisiltä kehuja, joten tuo pikku juttu tuntui ihan mielettömän ihanalta ja sai aikaan hyvän mielen.

Lauantai oli ehdottomasti aktiivisin messupäivä ja erityisesti tuona päivänä oli tuttuja paljon liikenteessä ja pari tuttua runoilijaa oli paikalla esiintymässäkin (tai no, toisen oikeastaan vain tiedän sen perusteella, että hän vetää proosakurssia nykyisessä koulussani). Palloilin siinä sujuvasti paikasta toiseen ja törsäsin vähän lisää Otavan/Liken pisteellä. Pokkareita tuli haalittua, koska halvalla sai (3 kpl / 15 euroa). Dmitri Gluhovskin kirjaa Metro 2033 olin jo jonkin aikaa kaipaillut, kun eräs baarissa tapaamani kaverin kaverin kaveri (tai joku sellainen) siitä mainitsi ja nimi jäi takaraivoon kummittelemaan.  Michael Crichtonin ja Richard Prestonin kirjasta Mikro en oikeastaan tiedä juuri mitään eikä takakansi paljon kerro, mikä on vain hyvä koska yleensä takakannet tuppaavat antamaan kirjasta väärän kuvan ja spoilaamaan sitä tarpeettomasti. Crichton on itselleni tuttu lähinnä Jurassic Park -elokuvien pohjana olleiden kirjojensa kautta ja Mikron takakansi lupailikin opuksen olevan herkkua kyseisten kirjojen faneille. Käsittääkseni Prestonin osuus kirjassa oli viedä se loppuun Crichtonin kuoltua, mutta en menisi päätäni tästä pantiksi laittamaan. Kolmantena pokkarina mukaan tarttui J.K. Rowlingin Paikka vapaana, joka on pyörinyt "pitäisi lukea" -listallani hävyttömän kauan. Rowling on minulle tuttu lähinnä Pottereista, enkä oikein vielä tiedä, miten asennoituisin tähän uuteen teokseen. Samalla se kiinnostaa kamalasti, mutta toisaalta se ei myöskään herätä mitään suurempia tunteita. No, aika näyttää.

© Helsingin Kirjamessujen Facebook-sivu
Olin jo melkein poistumassa pokkareineni kassalle, kun silmäni osuivat eräällä pöydällä nököttäviin kirjoihin, joista yhden kannessa komeili nimi Chuck Palahniuk. Kyseinen nimi on meitsille sellainen, joka ei anna harkinnan varaa. Oli vain pakko taiteilla sekin vielä kirjapinoni päällimmäiseksi ja vasta siinä vaiheessa vaivauduin edes vilkaisemaan kirjan nimeä (Kirottu). Myös Palahniuk on vienyt sydämeni satiirillaan ja mustalla huumorillaan. En tiedä monelleko kirjailijan nimi itsessään sanoo mitään, mutta elokuva Fight Club saattaa soitella joitain kelloja. Nähtyäni elokuvan jokunen vuosi sitten rakastuin täysin ja meinasin seota lopullisesti, kun kuulin kyseisen rainan perustuvan samannimiseen kirjaan. Pakkohan se sitten oli mahdollisimman nopeasti aikoinaan pieniin kätösiini haalia. Kirjan luettuani olin täysin myyty ja haalin hyllyyni myös muita Palahniukin teoksia, viimeisimmän tosiaan kirjamessujen yhteydessä.

Koska tulin ostelleeksi tietyn summan edestä (höm höm) sain myös kaupan päälle mikin. Kyseessä on itsellenikin uusi juttu, eli siis pikkupikkupikkunen kirja, jossa sivut on valmistettu todella ohuesta paperista. Vaikka miki onkin pieni (vilkaiskaa kuvasta ja verratkaa vaikka pokkareihin), niin siihen on onnistuttu mahduttamaan kokonainen kirja. Tuo omani on n. 2 senttiä paksu, joten leukani olikin loksahtaa lattiaan kun tarkistin kirjan sisältävän about 1130 sivua. Rakenne tietysti on asettelultaan erilainen kuin tavallisissa kirjoissa eli kirjaa luetaan tuolta pidemmältä sivulta. Tajusikohan kukaan tuosta nyt mitään? Opuksen kirjoitta on Jens Lapidus ja kirjan nimi Rahalla saa - Stockholm noir 1. Ei sano meiksille mitään, koska kirjahan tosiaan annettiin satunnaisesti kassalta.


Lauantai päättyi aika vaikuttavissa tunnelmissa, kun kävin kuuntelemassa luennon Kirjasta näyttämölle - Kun kyyhkyset katosivat. Luennon alussa ja lopussa näytelmän musiikista vastaava Maija Kaunismaa esitti pari kappaletta näytelmästä ja erityisesti lopussa soitettu kappale veti vatsalta pohjan ja oli suorastaan ihme, etten alkanut parkua suoraa huutoa liki täydessä luentosalissa. Olen yrittänyt löytää biisiä netin syövereistä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Kai se täytyy vain odottaa, että näytelmä saapuu teattereihin ja voin käydä kuuntelemassa sen siellä (toki haluan nähdä näytelmän muutenkin, ei sillä). Toivon mukaan näytelmän ensi-illan myötä kappale tulee nettiinkin kuunneltavaksi.

Sunnuntaina en enää törsäillyt, budjettikin oli ylitetty jo aikaa sitten. Harrastin lähinnä random palloilua, lätisin tuttujen kanssa ja pysähdyin aina välillä kuuntelemaan jotain luentoa, erityisesti sunnuntailta jäivät mieleen Muumi -aiheinen ohjelma.

Kirjamessuista jäi tänäkin vuonna tosi hyvä maku ja nyt sitten odotellaan ensi vuotta. Toivottavasti jos joskus muutan pois Suomesta, niin siellä jossain on tarjolla yhtä monipuolinen kirjallisuustapahtuma.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Sanoja kaipauksesta

Sormet selkärangalla, tuttu kosketus
Korvassa kuiskauksia unelmista
Huulilta luettu lupaus
Silmissä kultaisia renkaita

Elämä täällä on kuin kirous
Tämä ajatus lähtee luista
Entä jos pakenisimme kauas
Ja olisimme kulkureita

Kaipaan hengityksesi savua
Menneisyyteni palasiksi rikon 
Nyt kun olet mennyt

Kuljenko ikuisesti samaa katua
Ja tyhjyydeltä turhia toivon
Nyt kun olen eksynyt

Se toinen maailma

Ympärilläni on pimeys,
             se on kuin taivaalle levitetty verkko,
joka sulkee maailman sisälleen,
                           kätkee taakseen päivänpaisteen.

Varjot leikkivät valkoisella seinällä,
              siihen katulamppujen kelmeään valoon,
ne avaavat portin maailmaan,
                             jonka vain pimeys paljastaa.

Siellä katu kylpee keinovalossa
               ja ilma tuoksuu syyssateelta.
Ihmisten kasvot ovat piirteettömät
                               tai sittenkin vain minulta piilossa.

Rakennusten keskellä kulkee tie,
            joka heijastaa lyhtyjen valoa.
Mietin, minne se johdattaa,
                                  jonnekin kauas, tuntemattomaan.

Katuvalojen valtakausi päättyy,
         varjot pakenevat rakennuksen kulmiin.
Nouseva aurinko sulkee portin
                                      ja on kuin mitään ei olisi ollutkaan.

torstai 10. lokakuuta 2013

Chaos, panic and disorder

Sydän lyö, jalat kaipaavat jo tanssimaan. Haluan ulos kirpeään syksyyn, kiihdyttää sydämen sykkeen tuhanteen ja sataan. Huomata, miten kylmyys tekee sormista siniset ja tunnottomat. Haluan täyttää keuhkoni savulla, nauraa ja haistaa rakastamieni ihmisten tuoksut. Haluan ulos sateeseen, seistä liukkailla mukulakivillä harmaan taivaan alla ja tuntea, että kuulun jonnekin.

Olen liian kärsimätön jäädäkseni paikoilleni. Haluan juosta, lähteä niin pian kuin voin. Tutkia ja seikkailla, olla ensimmäisenä siellä missä aurinko nousee. Etsiä sateen keskeltä sen ainoan valoisan pisteen, joka on suuntaviitta sinne minne sydämeni kuuluu.

Odotus on päättynyt. Yhtäkkiä taas muistan, mistä saan sen voiman jonka luulin kadottaneeni. Saan sen täältä, silmiä sokaisevista valoista, sävelistä korvissa ja paineaallosta, joka saa kehoni värisemään. Tekee siitä hallitsemattoman. Hymyilen aidommin kuin pitkään aikaan ja etsin sitä katsekontaktia, joka herättää vatsanpohjallani nukkuvat perhoset.

Tämä kaava on kirjoitettu luihin, riimuina joita vain me voimme ymmärtää. Panikoiva sielu, jäinen ruumis ja sumea katse. Tuulen puraisu paljaalla iholla on tervetullut kosketus. Sitäkin oppii rakastamaan, kun tarpeeksi kauan uskoo tekosyihin sen tarpeellisuudesta.

Valot sammuvat kuin vetääkseen henkeä ennen räjähdystä. Kuuletko ne äänet, jotka kuohuvat kuin aallot juuri ennen kuin ne lyövät rantaan?

Aistit heräävät. Sydän sekaisin kuin se olisi sairas. Tulivuori purkauksen äärellä. Huulilla maistuu suola ja iho sykkii lämpöä. Ääni takertuu kurkkuun, hengitys takkuilee musiikin kliimaksissa. Se hakkaa kylkiluita, mutten voi sitä ilmankaan olla.

Toiveeni ikuisuudesta ei toteudu. Liian pian äänet kaikkoavat ja eivätkä valot enää polta katsetta.

Tuntuu kuin painovoima olisi kadonnut maailmasta. Sali pyörii ja askeleet haparoivat. Jäljellä on vain yksi suunta ja toive, jota haikeilen sydänsuruisen lapsen lailla.

En muista milloin yö viimeksi oli näin kaunis.

torstai 19. syyskuuta 2013

Jos olisin maisema...

A/N: Opiskelunautintoa on jatkunut nyt jokusen viikon ja alkaa vihdoin tuntua siltä, että alan olla jokseenkin kartalla. Jotai blogini täysin kupsahtaisi, ajattelin nyt spämmätä tänne erään koulutehtävän uusi postausideoita odotellessa. Homman nimenä oli siis kirjoittaa teksti aiheesta 'jos olisin maisema'. Tykkäsin tehtävänannosta ja tykkäsin vielä enemmän kun keksin, miten sen toteutan. Pari kohtaa tässä versiossa edelleen itseäni hieman kiusaavat, mutta kuitenkin.


Ilma tuoksuu mereltä, maistuukin siltä. Sen suolainen maku tuntuu lipuvan kielen päälle kuin peitto, joka kuivattaa suun ja pistelee nielussa. Mustat pilvet ovat peittäneet taivaan, josta erottuu vain satunnaisia teräksenharmaita kaistaleita pilvien välissä. Ne ovat raskaita ja lähellä maata, aivan kuin taivas jaksaisi vain hädin tuskin kannatella niitä. Ensimmäiset pisarat laskeutuvat maahan harvakseltaan, varoituksena. Tulossa on jotain suurempaa, pisaroita putoaa kokoajan enemmän. Ne ovat suuria ja kylmiä. Tuntuu kuin taivaalta sataisi neuloja.

Korkeuksista kantautuu jyrinää, kuulostaa siltä kuin pilviverhon takana vihainen lohikäärme heräilisi murahdellen unestaan. Samalla se iskee valtavaa pyrstöään puolelta toiselle, iskien taivaalle valkoisia kipinöitä. Noiden kipinöiden voimasta koko maisema kirkastuu hetkeksi, ennen kuin sulkeutuu uudelleen pimeyteen. Välillä pyrstö lyö vasten kallioita, jolloin syntyy jyrähdyksiä jotka tuntuvat vavisuttavan koko saarta ja kantautuvat varmasti useiden kilometrien päähän.

Meri lohikäärmeen alapuolella on muuttunut levottomaksi. Aallot vyöryvät vasten kallioita, soittaen jonkinlaista sinfoniaa, joka saa luut vapisemaan. Tuuli iskee raivokkaina puuskina ja tuntuu pureutuvan luihin ja ytimiin. Se tuo mieleen suuren olennon henkäykset, jotka vavisuttavat niitä harvoja puita, jotka ovat saaneet kiedottua juurensa karun kalliomaiseman maaperään. Puiden rungot ovat kuin vanhusten raajat, laihoja ja muhkuraisia. Pensaat ovat kuivia ja kitukasvuisia. Oksat kurkottelevat kohti taivasta kuin laihat kädet, jotka etsivät jotain mihin tarttua, jotta ne voisivat repiä juurensa irti maasta, jolla ei ole tarjota niille riittävästi ravinteita.

Kalliot ovat mustaa kiveä, aivan kuin niille olisi vuotanut öljyä. Missään ei ole kunnollisia polkuja, vain rosoista ja lohkeilevaa kiveä silmänkantamattomiin. Maasto on arvaamatonta, se on täynnä onkaloita ja halkeamia, joita kulkija ei välttämättä huomaa ennen kuin menettää tasapainonsa. Merelle päin avautuvilta reunoilta avautuu kohtisuora pudotus tuntemattomaan. Jos uskaltaa astua tarpeeksi lähelle reunaa, voi nähdä kaukana alapuolellaan hyisen, myrskyävän meren. Se muistuttaa mustaa petoa, joka on valmiina nielaisemaan kaiken tielleen osuvan syvyyksiinsä. Meri kuohuu ja pärskii, ulvoen kilpaa pilvien takana piilottelevan lohikäärmeen kanssa.

Pian lohikäärme kuitenkin rauhoittuu. Sen murinaa muuttuu hiljaisemmaksi ja pyrstön iskut ovat enää vain laiskoja heilahduksia. Lohikäärmeen hengitys tasaantuu vähitellen, ennen kuin eläin vaipuu uudelleen uneen. Tuuli lakkaa ulvomasta ja meri vaihtaa vaahtoharjaiset aallot pieniin laineisiin. Horisontista kurkisteleva aurinko työntää pilviä syrjään, hakien paikkaansa taivaalta.

perjantai 13. syyskuuta 2013

If you dream it, you can do it


Etsin pilvistä kuvioita,
valkopurjeista laivaa,
joka lipuisi poikki loputtoman taivaan,
kuljettaisi minua kannellaan.


Rakennan paremman maailman,
horisontin kultaiseen rajaan.
Pakopaikan lapselle,
jonka sydän huutaa.


 Haluan oppia päästämään irti,
pudota, koskettaa taivasta,
juosta tuulen mukana,
aina vain kauemmas.


Otan askeleen tyhjyyteen,
siitä kasvaa avaruus.
Piirrän kartan taivaalle,
murennan polulle tähtien tomua. 


Meille ei annettu ikuisuutta,
vain lyhyt henkäys ajassa.
 Vaikka hengitämme eri ilmaa,
muistosi kulkee kanssani.


Haluan löytää paikan,
jota kutsua kodiksi.
Haluan haltuuni elämän,
joka on minua varten.


Kerro minulle tarina,
kaikesta siitä mikä on kaunista.
Mutta muista, rakkaani,
tarinalla on oltava myös loppu.


 Pelkään, mutta jatkan eteenpäin,
kuljen vaikka maailman ympäri.
Ja kun täällä nousee aamu,
minä katson sitä illan puolelta.

torstai 15. elokuuta 2013

Sirkus jatkaa kulkuaan

Olin jo varautunut kahden kuukauden hiljaiseloon, uskotellut itselleni kesäjuhlien päättyneen. Ettei minulla kahteen pitkään kuukauteen olisi muuta kuin levylle ikuistetut äänet. Se tuntui riittävältä, koska en osannut odottaa muuta. Kuitenkin huomaan jälleen seisovani kadulla, jolla olen seissyt odottamassa niin monta kertaa aikaisemminkin. Ei tässä pitänyt käydä näin. Ei sillä, että katuisin heikkouttani hetkeäkään.

Vaikken ole kokonaan yksin, kaipaan toista puoliskoani. Tunnen itseni hölmöksi seistessäni yksin edessäsi, ilman sitä jonka kanssa minun pitäisi tämä matka kulkea. Sitä, joka huomaa jokaisen yksityiskohdan kuten minä. Haluaisin, että voisin jakaa tämän hetken maagisuuden hänen kanssaan. Koska hän olisi sen ansainnut.

Kehoni tärisee, siitä tuntuu olevan ikuisuus kun viimeksi seisoin näin lähellä räjähdyspistettä. Kaikki on selkeämpää, niin paljon lähempänä. Hapuilen, etsin tuttua kuviota. Kaikki mitä teen tuntuu loistavan valokeilassa. Yritän tulkita hymyjä ja katseita. Viestejä, joita niihin on ehkä kätketty.

Sydän heittää kärrynpyörää. Se kappale, joka kodissani soi muita useammin. Lyhyt, ainutlaatuinen hetki. Ehkei se merkitse muille paljon, mutta itse joudun kertaamaan hengittämisen alkeet uudelleen.


Tajuan jotain uudella tavalla, vaikka se on olemassa jo kauan. En vain ennen ymmärtänyt, miten tärkeää minulle on, että näet minun hymyilevän.  Haluan vastata jokaiseen minulle ositettuun nauruun, kaikkiin niihin pieniin merkkeihin joita etsin epätoivoisen lapsen lailla.

Myyntikojun luona tuntuu tuttu tuoksu. Nostaessani katseeni näen samat kasvot kuin kädessäni olevassa paperinpalassa.

Yksi sanapari, se tuntuu vatsanpohjassa asti. Se niistä järkevistä ajatuksista. Sanat katoavat kielen päältä, saan aikaan vain sekavia vastauksia. Silmiini syttyvät tähdet, kosketus tuntuu jääneen iholle lepäämään.

Valojen välähdys ajaa meidät ulos sateeseen. Vain saadakemme vielä lyhyen hetken. Viimeiset sanat, viimeisen kosketuksen. Odotus palkitaan ja lähden kotiin hymyillen.

Tarina joka jatkuu aina samalla tavalla. Yritän antaa itselleni lupauksia, mutta joka kerta unohdan ne uudelleen. On liian myöhäistä kääntyä takaisin, kun sielu on jo myyty.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Everybody knows you're lost

Ihmisen elinkaareen mahtuu harvoja niin kivuliaita asioita kuin menettämisen tuska. Moni ajattelee eri asiaa äskeisen lauseen kohdalla. Toinen päättynyttä parisuhdetta, toinen pois nukkunutta läheistä. Oli kyse mistä tahansa, menettäminen sattuu eikä sen ilmenemismuotoja tulisi verrata keskenään. Menetyksen hetkellä näkee vain oman tuskansa ja harva pystyy ajattelemaan kepeästi, että voisivat ne asiat olla huonomminkin ja vielä uskomaan tähän ajatuksen tynkään. Mitä enemmän rakastaa, sitä hankalampaa menetyksen hyväksyminen usein on.

Mun pyllypari. Ja Roxx.
Joskus nuorena ja katkerana päätin, etten antaisi itseni koskaan kiintyä kehenkään niin syvästi, että menetys repisi minut palasiksi ja suistaisi elämäni kokonaan pois raiteiltaan. Halusin olla vapaa kulkemaan minne vain, tarpeeksi vahva kestämään puukon iskut selässä. En halunnut olla kenenkään narrina joka jäisi itkemään menetetyn rakkauden perään. Pitkään luulin, että pystyin tosiaan elämään näin. Olen kuitenkin jo ajat sitten myöntänyt epäonnistuneeni surkeasti. Saatan puhua juuri sinusta, ehkä sinä olet se joka suisti tämän päätöksen raiteiltaan.

Kylmä elokuinen perjantai-ilta. Ilma on sähköinen jännityksestä, sydän hakkaa kurkussa ja nauru piirtyy kasvoille. Viikonloppu, joka kruunaa tämän kauniin kesän. Kaksi viimeistä karnevaalia, ennen kuin palaan kotiin odottamaan. Nostan kädet ilmaan ja silmissäni syttyy kipinä. Hetken kaikki on hyvin.

Rajun näköisiä mummoja.
Yli kolme vuotta olen tanssinut mukana täydellisyyden piirissä. Onko tämän illan tarkoitus maksaa takaisin kaikista niistä kauniista muistoista? Olen todistamassa sitä, mitä en olisi milloinkaan tahtonut, saati sitten odottanut näkeväni. Siihen kauniiseen kuvaan jonka olen ajatuksissani piirtänyt ilmestyy säröjä. Tuntuu kuin painajaiset, joiden olemassa olosta en edes ollut tietoinen, olisivat muuttuneet todeksi. Valojen sammuessa en tunne sitä euforiaa, johon olen ehtinyt tottua. Sisälläni on niin paljon pelkoa, että sen käsitteleminen tuntuu mahdottomalta.

Vaikket toiminut oikein tänä iltana ja olen hieman pettynyt, en halua jäädä puimaan katkeria ajatuksia. Haluaisin vain katsoa sinua silmiin ja sanoa, että kaikki järjestyy vielä. Vaikka maailma huutaisi pahoja sanoja ja muodostaisi vääriä käsityksiä niin täällä on vielä ihmsiä, jotka tietävät paremmin. Ihmisiä, jotka todella näkevät sinut ja tietävät, että sydämesi on puhdas. Ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan anteeksi.

Vasta nyt todella ymmärrän, miten tärkeäksi palaksi elämääni tämä loputtomien kilometrien kulkeminen yhden ajatuksen perässä on muodostunut. Tiedän, että sen on loputtava joskus. Tiedän, että se sattuu. En vain halua sen loppuvan tällä tavoin, pahoihin ajatuksiin ja särkyneeseen sydämeen. En halua, että tästä kauniista tarinasta jää huulilleni katkeraa makua. Unelmissani viimeinen hetki on maagisen lumoava kuten aina ennenkin, toivon sen olevan niin todellisuudessakin.


Milloin rakkauteni kasvoi niin suureksi, että ajatus kaiken loppumisesta sattuu näin paljon? Tiesin olevani koukussa, mutta en osannut aavistaakaan, että pois käveleminen voisi olla näin vaikeaa.

Toivon, että voisin herätä tästä painajaisesta. Huomata, etten ole vielä edes aloittanut matkaani. Seuraava aamu ei kuitenkaan valkene kauniina. Ilmassa ovat edelleen samat epätietoiset kysymykset. Lähteä vai jäädä?

Hiljaisia kilometrejä. Jokainen kappale on kuin sinusta kirjoitettu. Etsin merkkejä paremmasta. Lupausta, joka kertoisi kaiken olevan taas hyvin.

Pieni viesti pieneltä ihmiseltä. Sydän tuntuu jälleen keveämmältä, samoin kuin jalkojen alle jäävät kilometrit.

Tästä... um... kiitos jollekin Ylen kuvaajalle
 Löydän itseni sieltä, missä minun pitääkin olla. Seistessäni siinä mietin, miksi edes harkitsin luopuvani siitä. Ei minulla ole paikkaa minne palata, seison täällä vaikka katkeraan loppuun asti. Leuka pystyssä, katse kohti taivasta. Minuuttien käydessä vähiin odotuksen suloinen tunne maustuu jälleen pelolla. Entä jos jokin on sittenkin muuttunut?

Tuntuu kuin eilistä ei olisikaan. Edessäni näen viisi ihmistä, joiden välillä on jotain vahvaa ja kestävää. Jotain sellaista, mikä ei ole ihmiskunnan pilkkahuutojen murrettavissa. Jos jäljellä onkin vihaa tai kaunaa, niin minä en tunnista niitä. Nyt jos milloinkaan tiedän, että teidän kohdallanne on kyse jostain suuremmasta. Tänä iltana uskon, ettei mikään este voi kaataa sitä minkä olette yhdessä rakentaneet. Kun loppu tulee, se ei ole katkera ja surullinen. Se on vain erään aikakauden päätös, jonka lukko taotaan veljeydestä ja kaikkien näiden tarinoiden jälkeen jättämästä onnesta.

Tuntuu kuin olisin saanut kiitoksen. Sitä ei ole sanottu ääneen, mutta se on mielessäni pieninä muistojen paloina, useissa erilaisissa muodoissa. Tuntuu kuin niille ei tulisi loppua, pieniä merkkejä hymyinä ja katseina koko illan. Myös jotain konkreettista jää käteen. Kirjainmellisesti, juuri minulle tarkoitettuna. Syksyn tullessa käperryn pimeään kolooni ja katson sitä rakkaudella, samalla kun kuiskaan hiljaa sanat:
"My precious".

© Kuopio RockCockin fabosivu
On vaikea löytää sanoja kuvamaan sitä tunnetta, jonkä kesän viimeinen juhla on minuun jättänyt. Rakkauteni on vahvistunut ja kunnioitukseni syventynyt. En enää malttaisi odottaa syksyn pimeneviä iltoja, jolloin palaatte takaisin tuoden mukananne paljon uusia tarinoita.

Jonain päivänä minun on pakko pysähtyä, astuttava toiselle polulle. En tiedä, kuljetteko silloin yhä saman purjeen alla. Oli miten tahansa, minun ei tarvitse olla paikalla todistamassa. Tiedän, että te pystytte siihen mihin ikinä vain haluatte eikä kukaan voi tulla kertomaan teille, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Minä kannustan teitä vaikka maailman toiselta laidalta ja uskon teihin ikuisesti.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Hän tahtoi nimensä tähtiin, hän halusi olla kuolematon

Olen uupunut. Jatkuva varpaillaan olo on ajanut minut loppuun ja haluaisin vain nukkua useita vuorokausia putkeen. Unohtaa kokonaan, miten aika kuluu. Astun tutun kynnyksen yli ja käperryn matolle. Vaikka alustani on kova, koko kehoni tuntuu olevan kiitollinen pelkästä sikiöasennosta johon se keriytyy tunteja kestäneen rasituksen päätteeksi. Uni saapuu luokseni, se sulkee minut syleilyynsä ja laskee vapaaksi maailmaan, jossa tähdet loistavat kirkkaammin kuin missään muualla.

Ilma tuoksuu sateelta, se tuo mieleeni syksyn joka ei ole enää kaukana. Kaipaan sitä, lämminsävyisiä lehtiä, viileneviä iltoja ja sadepisaroiden ropinaa peltikatolla. Haluan istun ikkunan ääressä katselemassa sitä, kääriytyä peittoon ja tuntea kahvin mauan kielelläni. Unohtua siihen, ilman kiirettä minnekään. Pian olen valmis pysähtymään, kesäjuhlani lähestyvät jo loppuaan.


Kelloni on lyönyt viisikymmentä kertaa. Takanani on kauniita iltoja, monia auringossa kuljettuja kilometrejä. Niin paljon hyviä muistoja. Ne ovat kalleimpia aarteitani ja vain osallisilla on lupa katsella niitä. Ulkopuoliset eivät ymmärtäisi, he näkisivät vain pinnan. Hulluuden, jonka olemassa oloa en kiistä. On kuitenkin niin paljon muutakin. Muistan miten vaikuttunut olin ensimmäisenä iltana, sisälläni heräsi kunnioitus josta kasvoi rakkaus. Se rakkaus on kasvanut niin suureksi, etten pysty enää pitelemään sitä otteessani. Se on suuri ja lämmin, niin tärkeä osa minua että voisi luulla sen kasvattaneen juuret sydämeeni. Se on kauneinta mitä olen koskaan omistanut enkä tiedä, tulenko milloinkaan samaan mitään sen kaltaista. Täytän kaappini materialla, joka on tarttunut mukaan matkoiltani. Jokaisella esineellä on oma tarinansa kerrottavanaan ja vaalin niistä jokaista kuin kruunun jalokiviä. Ne ovat palapelin palat, sen palapelin joka piirtää kuvan siitä kaikesta mitä olen nähnyt näiden kolmen vuoden aikana.

Kerran oli alku ja nyt siitä on tullut jotain suurenmoista. Kaikkien kerrottujen tarinoiden myötä olen itsevarmempi ja positiivisempi, uskallan antaa itsestäni enemmän kuin ennen. Olen kasvanut, nähnyt paikkoja joihin en koskaan uskonut meneväni. Olen tutustunut ihmisiin, joita en olisi muuten koskaan kohdannut. Olen uhrannut aikaani, omaisuuttani, jopa sosiaallista elämääni heidän puolestaan. Enkä kadu sitä, vaikka joskus pysähdynkin miettimään mitä muuta olisin sillä ajalla voinut tehdä. Kuitenkin kaikki uhraukseni on maksettu monin kertaisena takaisin, eikä minulla ole syytä esittää valituksen sanaa.

Minä olen sinun silmissäni joku. En tiedä tarkalleen, mitä se tarkoittaa, mutta se on minulle riittävästi. Sinä erotat minut muiden kasvojen joukosta. Sinä hymyilet ja isket silmää. Parasta, mitä voin kuvitella, ovat ne hetket, joina saan sinut nauramaan. Sinä muistat minut. Mutta kuinka kauan?


Toivoisin, että edessäni olisi vielä yhtä monta tarinaa kuin olen jättänyt taakseni. Vielä vuosi sitten jaksoin uskoa, että se maaginen kolminumeroinen rajapyykki ylitetään ja kuljen vielä kauas sen yläpuolelle. Nyt kuitenkin pelkään, ettei aika riitä. Tavoitteeni jää kesken ja joudun valitsemaan sen toisen suunnan. Sen, jonka kuulen jo kutsuvan. Vaikka juhlia tuleekin vielä, sydämeni tietää niiden käyneen vähiin. Olen jo ylittänyt puolenmatkan viitan, vielä hetki niin voin nähdä edessäni uuden polun. Se on vieras, ehkä hieman pelottavakin, mutta olen onnellinen voidessani kertoa minne se johtaa. Se polku johtaa minut kotiin, jota olen niin kauan etsinyt.

Ennen sille polulle astumista minulla on kuitenkin vielä muutama tarina kerrottavani. Osa niistä on vasta tulossa. Nämä eivät ole loppusanat. Vain hetki, jona vihdoin ymmärrän totuuden. Lentoni tulee päättymään ja kohta on aika valmistautua kohtaamaan uusi maailma.

Tiedän jo tämän aikakauden viimeisen sanan. Voin paljastaa sen sinulle.

Kiitos.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Ilta pimenee, psykoosi syvenee

Kompassini hakee suuntaa, en ymmärrä sen ohjeita. Katse on väsynyt, jalat uupuneet. Kuin kulkisin loputonta labyrinttia, löytäen vain umpikujan toisensa jälkeen. Ilmassa soi musiikki, olen jo lähellä. Viimeinen portti on kuitenkin edelleen kadoksissa. Palaan jo läpikäymiini paikkoihin, etsin uudelleen. Lopulta portit avataan ja lasken taakan harteiltani. Sydän kevenee ja savun kosketus on kuin lämmin suudelma.

Niin paljon kauniita kasvoja. Eräs on tuttu vuosien takaa, en muistanut miten karimaattinen hän onkaan. Odotin häntä jo etukäteen, mutta kun tiimalasi on laskenut tunnin loppuun, voin vasta sanoa ihastuneeni.


Selkäni takana aalto nousee. Joku puolet suurempi tuntuu olevan kiinnostunut nousemaan reppuselkääni. Kiitos ei. En voi olla hymyilemättä vahingoniloisesti kun sama tapaus hetkeä myöhemmin syleilee maata. Kaikki ne minuutit jotka minulle annettiin on tarkoitettu sinulle. En kaipaa häiriötekijöitä viemään pois yhtäkään sekuntia. Olen liian tietoinen siitä, että kesä vetää kohta viimeiset henkäyksensä. Kalenteriini merkityt päivät kuluvat ohitse, enkä kohta enää tiedä milloin saan seuraavan kerran katsoa sinua silmiin.

Rakastan ajomatkoja yön halki. Sokeria hampaille ja naurua korville. Olemme melkein kotona, kun vauhti hidastuu pienen yökulkijan takia. Ei kai sitäkään ole älyllä siunattu, koska ei ymmärrä väistää tien turvallisemmalle puolelle.

Yhden päivän välilasku. Onko se sitten armoa vai kidutusta. Minulle annetaan aikaa levätä, mutta sieluni vapisee ja ikävöi.

Keltaiseen paperinpalaan on kirjoitettu kaupungin nimi. Tämä on se tarina, jota en koskaan uskonut kirjoittavani. Sirkus saapuu keskelle betonihelvettiä ja loputtomia peltoja. No, tänne on tultu eikä ole tietä takaisin. Minä en ole niitä, jotka poistuvat kesken juhlien.

© Lahden Öiden fabosivu
Tiedättekö ne tarinat sotureista, jotka seisovat yksin taistelukentällä ja ottavat vastaan jokaisen vihollisen lyömän iskun odottaen ja uskoen, että heidän tärkein taistelukumppaninsa vielä saapuu? Siltä minusta tuntuu. Maahan lyödyltä sotilaalta, joka ottaa vastaan kaiken. Sydämessään usko paremmasta. Kun näen vihreiden tennareiden pujottelevan ihmismassan seassa tiedän, ettei odotukseni ole ollut turhaa. Tuntuu, kuin minuun virtaisi uutta voimaa. Nousen seisomaan ja olen valmis jatkamaan taistelua.

Itkeviä kasvoja. Lapsia, jotka ovat vihdoin saavuttaneet yhden unelmansa. Se tuntuu oudolta. Minä olen ollut osa tätä jo niin kauan, että tuntuu enemmän siltä kuin tulisin tapaamaan vanhoja ystäviä. Melkein kadehdin sitä uutuuden viehätystä, joka heijastuu näiden lasten kyyneleissä.

Hiuksiini lentää pala valkoista muovia ja putoaa sitä kautta maahan. Räpyttelen silmiäni, katseeni on hämmästynyt ja kysyvä. Kestää hetken päästä takaisin kartalle. Sinä naurat avoimesti. En piittaa nauratko kanssani vai minun kustannuksellani. Molemmat ovat hyviä vaihtoehtoja. Sinun hymysi puolesta olen valmis tekemään mitä tahansa, vaikka se tekisikin minusta houkan.

© Lahden Öiden fabosivu
Olenko unohtanut joitain vuosia elämästä? Milloin kadotin sen energian, jonka saa nuoruudesta? Uusi aamu on kylmä, minua huimaa ja tuntuu kuin olisin niellyt orjantappuraa. Mielessäni on haavekuvia lämpimästä ruuasta, kahvin tuoksusta ja suihkusta, joka pesisi hien ja hiekan iholtani. En muista milloin lähteminen olisi viimeksi ollut näin vaikeaa. Pakotan itseni kuitenkin liikkeelle, eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa. Voitte vaivuttaa minut Ruususen satavuotiseen uneen, mutta ette vielä. Antakaa minulle vielä tämä ilta.

Lasketaan yhdessä takaperin vielä kerran. On tämän luvun viimeisen lähtölaskennan aika. Viimeisen kerran saan nähdä jotain kaunista, sitten minun on unohdettava pitkäksi aikaa. Kaipaan jo nyt, vaikka odotukseni on vasta puolessa.

Sinä loistat tänä iltana tavallistakin kirkkaammin. En jaksa laskea jokaista hymyä ja silmäniskua, et anna minulle tilaisuutta katsoa muualle. Yritän lukea vihjeitä, mutten löydä salaisuuden avainta.

Nauran itselleni, rakastunut hölmö. Mitä jos minä kuvittelenkin vain kaiken? Olenko vain hullu joka kirjoittaa hiekkaan sanoja rakkaudesta? Mitä jos tämä kaikki onkin vain mielikuvitusta? Mitä jos herään aamuun ja huomaan kaiken sen olleen vain unta?


Tämä yö on kaunis. Täytetty italialaisella ruualla ja uusilla elämyksillä. Tuntuu kuin voisin rakastua jokaiseen vastaantulijaan. Ystävällisiä sanoja, mukavia keskusteluja. Ei huomautuksia repeytyneistä sukkahousuista tai sateenkaarenväreistä hiuksissa.

Aamu nousee jo ylleni, kun käperryn takapenkille nukkumaan. Uni on katkonaista, herään vähän väliä keskellä uutta maisemaa. Kuitenkin jokin menee pieleen ja avatessani silmäni viimeisen kerran, tuttujen rakennusten sijaan minua tervehtivät merelle lipuvat laivat.

Kun lopulta pääsen kotiin, minua tuijottavat katosta roikkuvat lepakot.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

En syytä sua vaikka hulluksi mut ajoitkin

Vain muutamien kilometrien päässä minusta on ilmassa räjähdysvaara. Mitä minä teen? Nousen pohjoiseen vievään junaan, jätän sen illan juhlat väliin ja suunnistan vieraalle maalle.

Ilma tuoksuu seikkailulta. Kerron yölle tarinoita rakkaudestani ja lausun kiitoksen luvasta kulkea sen rinnalla.

Ikkunan takana yö vaeltaa ohitseni, vaikkei vuorokauden aikaa taivaan väreistä pystykään lukemaan. Etsin mukavaa asentoa, kaupunkien nimet soivat korvissa ja rikkovat uneni tasaisin välein. Kellon lyödessä neljä niskaa jomottaa. Vahdin viimeisiä minuutteja, ne kulkevat jälleen ohi lasketun ajan. Tätä sopikin odottaa.

Syökää näkkärii!
Saavun neidon lantiolle, paikkaan joka muistuttaa aavekaupunkia. Kadut ovat autioita, eikä grillille ole jonoa. Sen luona vain muutama kaltaiseni hevimies lepuuttaa silmiään ennen uutta nousua.

Rikomme kirjoittamatonta lakia. Pistämme järjestyksen pelkällä istumisella niin pahasti kieroon, että kaupunki tuskin toipuu siitä hetkeen. Kuolleen kaupungin rauha on rikottu.

Vaikka suunta on eri, perinne on sama. Valvottuja tunteja kylmällä asfaltilla. Tarinatuokioita ja täydellinen aamiainen. Joku pysähtyy hämmästelemään näkemääsä.

"Kato, goottipesä!"

Huuhdomme väsymyksen alas purkitetulla energialla, kätkemme sen merkit piiloon kasvoilta. Kohta portit aukeavat ja tie hohtaa kultaa askeltemme alla.

© MM Street Teamin fabosivu
Tanssin auringossa, kasvoni valtaa hymy. Rakkauteni uuteen ystävään syvenee. Sanat pyörivät päässäni vieläkin, enkä halua niiden lähtevän sieltä. Suljen lukon ja ja jätän ne sen taakse kolisemaan, julistamaan samaa tehtävää jota sydämenikin huutaa.

Katson maailmaa uudesta kulmasta. Maa liikkuu jalkojen alla ja pöly nousee ilmaan. Suojelen reviiriäni raivolla ja väkivallalla, ihoni sykkii ja etsii uusia värejä. Samaan aikaan yritän painaa jokaisen hetken mieleeni, osaksi sitä loputtomien muistojen kuvavirtaa jota kelpaa myöhemmin katsella. Haluan piirtää mieleeni jokaisen hymyn ja katseen, pienetkin käsien liikkeet ja askelkuviot. Jokin muuttuu aina, nämä hetket ovat todellisia eivätkä pelkkiä kopioita toisistaan. Tämä rakkaus kestää ja se tuo minut takaisin vaikka maailman toiselta puolelta.

Olen kai kaavojeni orja, koska niiden rikkominen saa maailmani horjumaan. Jotain puuttuu. Yritän tavoittaa katsettasi, melkein kuin anteeksi pyydellen, mutta käännyt liian nopeasti katsomaan toisaalle. Vaikka maailma on kaunis täältäkin katsottuna, kaipaan siihen tiettyyn pisteeseen, johon sinä eniten katsot. Se on niin pitkään ollut minulle merkitty paikka ja nyt joku toinen seisoo siellä. Katsoo sinuun ja löytää katseestasi ne samat tähtikartat, joissa minä tavallisesti seikkailen. Vielä kaksi päivää ja palaan takaisin, paikkaan johon sinun hymysi tuo kirkkaimman valon ja ilman, jota hengittää.

© MM Street Teamin fabosivu
Taas yksi luku lähestyy loppuaan. Yön viimeinen juna vie meidät takaisin alkuun, jokaisen eri suuntaan. Käperryn kerälle lemmikkivaunun lattialle, sillä hetkellä se on maailman täydellisin lepopaikka.

Aurinko luo kylmään aamuun illuusion lämmöstä. Askeleeni kulkevat sen osoittamaa reittiä, annan sen olla oppaanani. Kääntäessäni avainta lukossa on jälleen yksi seikkailu viety loppuun.

Liikaa ajatuksia, liian vähän sanoja. Elämäni kauneimpia tarinoita.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Pohjakosketus suuntamme näyttää

Mustat kissat juoksevat tien yli. Peilit särkyvät, tiet kulkevat tikapuiden alta. Ehkä joku kiroaa minua jossain. Olen elävä esimerkki huonosta onnesta. Yritän rukoilla jumaliltani armoa. Ei tänään, ei nyt. Onnellisuuteni riippuu heikoissa langoissa, olkaa kilttejä ja jättäkää ne rauhaan tai ne katkeavat. Milloin tahansa muulloin saatte riepotella minua, mutta pyydän, jättäkää tieni tänään avoimeksi ja esteettömäksi. Pyyntöni kaikuvat tyhjyydelle.


Yksi raajoistani käy läpi mutaatiota. Ensin arvelin kolmatta jalkaa, mutta nyt veikkaan silikonitissiä. Lihahyytelöäkin siitä varmaan saisi. Ehkä sittenkin vain revin sen irti ja heitän räppäriä päähän.

Painakaa se saatanan slogan niiden peltilehmien kylkeen viattomia varoittamaan: "On ihan ok olla tunnin tai pari myöhässä".

Jätätte minut yksin kuolleeseen kaupunkiin odottamaan pelastusta. Istun asfaltilla ja aurinko polttaa niskaa. Istun täällä enkä voi tehdä mitään, olen lyöty ja hyödytön. Tieni on katkaistu, täällä ei ole ketään joka auttaisi minut perille. En voi kuin tuijottaa horisonttiin ja odottaa merkkiä. Rohkaisen sydäntäni ja yritän vakuuttaa itselleni, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Saan vielä mahdollisuuden näyttää, että minusta on voittajaksi.

Palaan kaupunkiin, joka kaksi vuotta sitten käynnisti kunnolla sen, mistä ei paluuta näy. Ihmismäärät ahdistavat, olen liian kaukana omakseni merkkaamaltani paikalta. Se tuntuu väärältä, enkä löydä oikeaa virettä. Täältä katsottuna kidustuskin iskee kovempaa. Ympärilläni kansa tanssii polkkaa ja minä olen vieras heidän keskuudessaan.

© Dregenin fabosivu
Olen rakentanut polkuja ennenkin, onnistun siinä jälleen. Tahti tahdilta kuljen lähemmäs tukikohtaani. Mikään ei saa jäädä väliimme, minun paikkani on jalkojesi juuressa. Siinä kohdassa, johon sinä varmasti katsot heti ensimmäisenä. Kun sormeni vihdoin löytävät tutun, viileän raudan muistan taas, miten hengitetään. Sydän on keveämpi ja jalkani sykkivät halusta päästä tanssimaan.

Kipu kuolee huutamalla. Ehkä olen ulvonut jo niin paljon, että olen unohtanut mitä on tuska. Tämä ei ole se päivä, joka kaataa minut maahan. Käyn tämän taistelun loppuun vaikka hampaat irvessä ja kyyneliä pidätellen. Minun ei kuitenkaan tarvitse, kun kohotan katseeni ja katson sinuun unohdan kaiken sen, mikä tuntuu pahalta. Maailma on jälleen täydellinen, kokonainen. Kaikkien voitettujen esteiden kautta olen lopultakin saapunut palkintoni luokse. Enkä ole lähdössä mihinkään.

© Riihimäki Rock
Neljä ihmistä puristaa sormiaan hikisen kankaan ympärille. He eivät edes tiedä keneltä se tuoksuu, kenen muisto siinä lepää. Heille se on pelkkä sotasaalis, osoitus voitosta ja kunniasta. He katsovat meitä pilkallisesti, kohottavat olkiaan ja päästävät vähätteleviä tuhahduksia. Meidän välillämme ei ole ymmärrystä. Minuun sattuu katsoa, miten he vievät jotain sinusta muistuttavaa pois, vain hajoittaakseen sen palasiksi. Kauanko sitä muistoa jaksetaan säilyttää? Löytyykö roskalavoilta seuraavan joulusiivouksen yhteydessä kankaanpaloja, joilla ei ollutkaan heille suurempaa tarkoitusta?