Sivut

torstai 17. marraskuuta 2011

Long time no see!

Prologi

Eräänä lokakuisena tiistaina tulin tavalliseen tapaan töistä kotiin nälkäisenä ja väsyneenä. Käynnistin koneen ja samalla mussuttaessani välipalaa suunnistin tutkimaan sähköpostejani. Mitä ikinä tuolloin olinkaan mussuttamassa, ei varmasti ollut tukehtuminen kovinkaan kaukana lukiessani erään tietyn sähköpostin joka oli tullut Michael Monroen Street Teamin ylläpitäjältä. Kyseisessä sähköpostissa tarjottiin tiimiläisille mahdollisuutta levittää marraskuun keikkoja promoavia julisteita ja tästä vastineeksi oli luvassa nimmari- ja kuvaussessio Tavastialla sekä parhaimmalle promoajalle vielä nippu Monroe-aiheista fanituotteita.

Pyllyparini Roxx Deckerin kanssa sitten alettiin suunnitella Turkuun kohdistettua iskua, jonka toteuttaisimme ennalta sovittuna päivämääränä kaikki Makkoskledjut niskaan iskettyinä. Päätimme molemmat tilata julisteita 40 kappaletta eli yhteensä 80, joista 78 (jos et tajua numeron merkitystä niin enpäs sitä kerrokaan) levittäisimme pitkin kaupunkia ja molemmille yhdet vielä omille seinille.

Suunnitelma oli siis muotoutumassa. Kuitenkin seuraava sähköposti oli vähällä feilata koko suunnitelman, sillä nuo julisteet olivat kaikki jo loppuneet eikä meille riittänyt yhtäkään. Päätimme siitä huolimatta suunnitella jonkinlaisen tempauksen, koska halusimme kantaa kortemme kekoon rakastamamme bändin nimissä. Roxx oli myös ollut enemmänkin yhteydessä Street Teamin vetäjään ilmoitettuaan alunperin muuttuneesta sähköpostiosoitteestaan ja kertoi meidän suunnittelevan jonkinlaista tempausta siitä huolimatta, ettemme olleet saaneet haalittua virallisia promojulisteita itsellemme. Olin pudota tuolilta, kun Roxx sitten yhtenä päivänä mesessä ilmoitti meidän olevankin tervetulleita fanitapaamiseen, jos lähettäisimme Street Teamin ylläpitäjälle kuvia Turkuun kohdistetusta tempauksestamme.

Sovimme iskumme ajankohdaksi tiistain 25. lokakuuta ja Roxxin saavuttua viideltä Turkuun, suunnistimme The Willu Houseen väkertämään julisteita. Onnistuin feilaamaan musteiden kanssa ja vaikka olinkin ostanut niitä lisää jo aikaisemmin samana päivänä, ne eivät siltikään riittäneet vaan piti lähteä kesken väkertämisen ostamaan lisää. Hyppäsin autoon, koska kävellen aikaa olisi mennyt liian kauan enkä edes jaksanut piitata miten surkeasti ajoin koska aikataulumme oli rajallinen. Ostettuani kaupasta viimeiset musteet säntäsin takaisin kotiin jossa väänsimme pikavauhtia julisteet valmiiksi laadusta kuitenkaan tinkimättä. Koska Roxxin oli vielä samana iltana palattava Tampereelle, kuljimme The Willu Houselta epäsuoraa reittiä kohti Turun juna-asemaa ja iskimme matkalle niin paljon julisteita kuin ehdimme. Oli jo myöhäinen ilta kun hylkäsin Roxxin juna-asemalle ja kiireisen päivän jäljiltä olin väsynyt ja nälkäinen, mutta fiilis oli silti mitä loistavin koska tiesin miten hyvän asian puolesta olimme työmme tehneet. Suunnistin siis kotiin ja palasin hetkeksi tylsään arkeen odottamaan marraskuun alun keikkoja.



Vauvanvaihtohuone - Vaihda vauvasi parempaan!
Lahti 4.11.2011

Suuren odotuksen päättänyt päivä koitti koleana kuin mikä tahansa syksyinen aamu. Väänsin itseni sängystä ylös hyvissä tunnelmissa ja aloin kasata tavaroitani ja stressasin pukeutumistakin vielä vähän lisää. Vaikka olinkin herännyt ajoissa, onnistuin silti olemaan hieman myöhässä aikataulustani kun lopulta hyppäsin The Willu Carin rattiin ja lähdin navigaattorin opastamana kohti Lahtea. Matka sujui mukavasti cd-soittimen huudattaessa Another Night in the Sun ja Sensory Overdrive lättyjä. Ohittelin nopeusrajoituksia noudattavia autoja enkä muutenkaan ajanut ihan miten autokoulussa oli opetettu, mutta pääsin kuitenkin elossa Lahteen asti jossa poimin Roxxin mukaan juna-asemalta ja siitä jatkettiin Finlandia-klubille.

Kolmen korvilla jätimme auton parkkiin Sibelius-talon viereen ja tajusimme suureksi riemuksemme, että tällä kertaa saisimme jonottaa sisätiloissa eikä kahviakaan tarvinnut kaukaa lähteä metsästämään. Istuimme siis mukavasti penkeille ja vessatkin löytyivät vastapäätä sitä kohtaa johon olimme perseemme iskeneet. Vaikka kylmässä ulkoilmassa pissasta kertynyt kupla otsassa -henkisessä jonotuksensa onkin oma hienoutensa, oli tämä mukavaa vaihtelua. Jonotusta kesti sellaiset viisi tuntia, mutta aika kului kuin siivillä. Pälistiin kaikkea omaa perustyperää juttuamme ja Roxx onnistui lukemaan Vauvanhoitohuone -kyltin väärin Vauvanvaihtohuoneeksi ja tälle jutulle tulikin räkätettyä ja pohdimme, miten tuottoisan bisneksen tästäkin saisi. Jonotuksen aikana näimme myös vilahdukset Samista, Dregenistä ja Karlista.

Kellon lähestyessä kahdeksaa alkoi selkeämpi jono pikkuhiljaa muodostua klubille vievän oven eteen. Ovesta menon jälkeen piti vielä kirmata portaat ylös joita stressasin jo hyvissä ajoin etukäteen, mutta yllättävän hyvin onnistuin lyllertämään niissä ja pian löysin itseni hyvältä paikalta lavan edestä, oikealta yleisöstä päin katsottuna. Keikan oli tarkoitus alkaa yhdeksältä, mutta koska ihmiset eivät suvainneet tulla hyvissä ajoin paikalle tai sitten lipuntarkistus jumitti niin oltiin hieman myöhässä aikataulusta.

Liian pitkältä tuntuneen ajan jälkeen ilmoille lopultakin kajahti tuttu ja rakas intro sokaisevan valoshow'n maustamana. Tuttu huuma valtasi kaikki aistini, adrenaliini lähti virtaamaan ja tiesin olevani jälleen sellaisessa tilanteessa jossa parhaiten viihdyn ja jota rakastan niin paljon, ettei mitään järkeä.

Aivan uskomattoman upean keikan bändi sitten tarjosikin. Bändin mittapuulla keikka oli perushyvä eikä mitään tavallisesta poikkeavaa tapahtunut, mutta koska tämän bändin perushyväkin on loistavaa tasoa niin ei siinä mitään. Jokainen oli lavalla elementissään ja koko ajan tuntui tapahtuvan jotain jossain päin lavaa enkä aina tiennyt mihin katseeni kohdistaisin. Michael ja Dregen sinkoilivat kilpaa lavalla ylienergisinä kuten aina ja molemmat kävivät ihan lähietäisyydelläkin meitä ihmettelemässä ja Roxx sai yhdestä noista hetkistä muistoksi myös Dregenin plekun suoraan käteen ojennettuna. Myös Steve viskoi plekuja yleisöön ja lensipä siinä myös parit pyyhkeet. Jo ensimmäistä tuli tiirattua silmä kovana koska se lentää ja mihin päin, mutta lensi sitten muutaman ihmisen verran itsestäni oikealle. Toinen keikan päätteeksi viskattu pyyhe kuitenkin lensi suoraan Roxxin syliin ja poistuimme myyntikojun kautta tuota hikistä täydellisyyttä täysin pähkinöinä nuuhkien.


Selvittyämme pihalle tungimme itsemme muutenkin täyteen ahdattuun autoon ja lähdimme kruisailemaan kohti Helsingin tukikohtaamme asianmukaista musiikkia huudattaen. Perille päästyämme leikkasimme Steven pyyhkeen puoliksi juhlallisin menoin, jolloin saimme kummatkin oman puoliskon haisteltavaksi. Alunperin oli tarkoitus mennä jonottamaan Tavastian eteen jo yöllä, mutta katsoimme paremmaksi nukkua hieman ettemme olisi täysin räjähtäneitä sitten fanitapaamisessa. Joka muuten lähestyi uskomattoman nopeasti...

Long time no see!
Helsinki 5.11.2011

En ollut nukkunut mitenkään täydellisiä yöunia, mutta silti tunsin itseni suorastaan ylienergiseksi kun pomppasin lauantaina herätyskellon soidessa ylös. Tälle on nimikin ja sitä kutsutaan Makkosenergiaksi ja sen voimalla siistiydyin, puin ja valmistin eväät jonottamista varten. Hieman kymmenen jälkeen painuimme ovesta ulos, haimme matkalla kahvit mukaamme ja jatkoimme kohti Tavastiaa jossa liityimme jonon jatkoksi. Jonotimme ulkoilmassa hieman päälle kolme tuntia, mutta aika kului nopeasti eikä ilma ollut läheskään niin kylmä kuin kevään keikoille jonottaessa. Mussutimme patonkia ja pälisimme mukavia muutaman muun jonottajan kanssa. Tunnelma oli hyvä ja kohosi kokoajan kellon lähestyessä kahta, jolloin ovet lopultakin avattiin.

Takit tuli jätettyä narikkaan ennätysnopeasti jonka jälkeen suunnistimme vielä nopeammin väliovien luo kerääntyneen joukon jatkoksi. Kävimme läpi vielä viimeisen stressin ennen ovien avaamista, kunnes lopulta ovi liukui auki ja rynnimme kohti eturiviä kuin villiintynyt sarvikuonolauma. Kun lopulta sisäistin puristavani lavan ja yleisön välissä olevaa aitaa, saatoin taas hengittää ja odottaa hyvillä mielin keikan alkua. Ja voi jumalllauta millainen keikka se olikaan! Yleisö oli täysin pähkinöinä ja tunnelma meni ryminällä katon läpi. Fiilikset olivat niin überit, etten lainkaan tajunnut miten nopeasti keikka lähestyi loppuaan. Ja tämän keikan loppu oli vasta kaiken alkua.

Kipitimme vielä pikavauhtia vessaan tyhjentämään rakkomme ja tulin myös katsoneeksi peiliin vain todetakseni näyttäväni täysin tärähtäneeltä ja ettei mitään ole pelastettavissa, mutta ei se mitään. Vessasta päästyämme suunnistimme backstagen ovelle odottamaan kohtalon hetkeä ja saimme muiden odottavien kanssa kimppuumme erään kyrpäotsasyndroomasta kärsivän järkkärin, joka yritti parhaansa mukaan heittää porukkaa pihalle eikä tuntunut sisäistävän meidän olevan paikalla luvan kanssa. Kyseisen järkkärin negatiivista asennetta on tullut hämmästeltyä ennenkin ja loin teorian, että kyseinen äijä on nuorena halunnut rocktähdeksi ja hakeutunut Tavastialle töihin, koska sieltä olisi hyvä jatkaa pidemmälle. Vuosien saatossa mies ei kuitenkaan saanut toteutettua unelmiaan vaan lihoi, rasvalettiytyi ja katkeroitui katsoessaan miten muut toteuttivat unelmansa nousemalla Tavastian lavalle. End of story.

Kun ylimääräiset ihmiset oli ajettu pois jäljelle jäivät vain harvat ja valitut, jotka olivat panostaneet jätkien keikkojen promoamiseen tai miten sitten olivatkin aktiivisuutensa osoittaneet ja paikkansa tilaisuudessa ansainneet, mene ja tiedä. Jännitys kasvoi kokoajan ja lopulta odotus palkittiin, kun backstagen ovi avautui ja bändin jätkät astelivat esiin. Käteen jäivät nimmarit Superpowered Superfly -vinyylisinkun kanteen, yhteiskuvat ja mielettömän mahtava fiilis ja muisto. Ensimmäisenä menimme Samin luo hakemaan kuvat ja nimmarit ja Roxx myös kertoi meidän olevan tulossa myös myöhemmälle keikalle. Mies ei oikein ottanut uskoakseen, että olemme jo täyttäneet 18 saati sitten 21. Repesin täysin ukon epäuskoiselle ilmeelle, voi Samia. Samin luota siirryimme Makken luo ja meidän kohdallamme sattui jokin täysin yli oman vähäisen ymmärrykseni menevä tussiepisodi. Miehellä oli kaksi tussia joiden korkit olivat hukassa, kunnes niitä lopulta löytyi maasta. Itselläni menivät silmät sekaisin, sillä korkit tuntuivat katoavan ja ilmestyvän kuin itsestään. Hauska, ihana ja absurdi välikohtaus tuo kyllä oli!
Makken luota siirryimme Dregenin luo ja voi että kun se mies oli niin suloinen ja pieni! Olen itse ihan tuhottoman lyhyt, mutta en tuntenut itseäni mitenkään erityisen tapiksi posettaessani Dregenin kanssa. Dregenin luota siirryimme Steven luo ja taisin huonolla menestyksellä yrittää näyttää mahdollisimman viattomalta, Steve kun on joutunut kestämään meitä kaikista eniten ja on myös osoittanut muistavansa meidät lukuisilla tempauksillaan. Siitä kertoi myös se, että Steve sanoi heti ensimmäisenä meidät nähdessään "Long time no see" joka sai ainakin minut virnistelemään typerästi. Kerroimme myös olevamme tulossa myös iltakeikalle ja voi että se tuhahdus! Sellainen ihanan naurava ja epäuskoinen, joka jollain tapaa kuitenkin viestitti ettei Steve ollut lainkaan yllättynyt tästä ilmoituksesta. Kaiken huipuksi Steve lisäsi meille nimmarinsa viereen vielä pienet sydämet ja jatkoimme ihastuksesta höppäninä viimeiseksi, muttei suinkaan vähäisimmäksi jääneen Karlin luo. Kuten sanoin olen aikamoinen tappi ja olin revetä naurusta Karlin kumartumisestaan huolimatta olevan minua edelleen päätä pidempi. Naurun pidättämisen takia näytän kuvassa aika vajaalta, mutta ei siinä mitään. Ajattelin kommentoivani pituuseroamme jotenkin hauskasti, mutta se sitten jäi kun en keksinyt mitään tarpeeksi nokkelaa.
Friikkasin, repeilin ja sekoilin koko sessioin ajan, mutta sille ei voi enää mitään enkä jaksa sitä miettiäkään. Omasta hölmöydestäni huolimatta fanitapaaminen oli mahtava kokemus!


Poistuimme Tavastialta onnen sekaisin fiiliksin ja siirryimme takaisin jonottamaan. Vaikka aikaisempikin jonotus oli rento ja mukava, niin tämä oli vielä siistimpi osuus. Porukkaa oli vähemmän, olimme lähempänä jonon kärkeä ja tunnelma oli kaikin puolin loistava. Mussutimme vähän lisää patonkia jonka seuraksi itse tissuttelin lonkeron ja Roxx batteryn, muttei ilmeisesti saanut siitä tarpeeksi energiaa vaan kipitti hakemaan myös kahvin. Hölisimme kaikkea typerää ja pidimme tunnelmaa yllä tuomalla friikkeytemme esille. Joku ukko kävi siinä myös pyörimässä ja yritti ostaa itselleen lippua loppuunmyydylle keikalle. Kaikkiaan siis aivan loistava jonotus joka kului kuin siivillä ja yllättävän pian pääsimmekin takaisin Tavastian suloiseen lämpöön odottamaan seuraavan keikan alkua.

Niin loistava kuin limukeikkakin oli niin jälkimmäinen keikka kyllä räjäytti Tavastian lopullisesti. Oltiin tietysti jälleen eturivissä, jossa sen kaiken pystyi maistamaan, haistamaan, näkemään ja muutenkin tuntemaan kaikista parhaiten. Fiilis keikalla oli aivan mieletön enkä viitsinyt kuviakaan paljon ottaa, koska olin niin keskittynyt nauttimaan siitä mitä lavalla edessäni tapahtui. Siteeraan tähän nyt itseäni, mitä olen aikaisemmin kirjoittanut siitä tunteesta joka ottaa minut valtaansa aina niin loistavilla Tavastian keikoilla.
"On vain se hetki ja elämän tavalliset murheet tuntuvat olevan jossain kaukana, toisessa maailmassa. Rakastan sitä tunnetta. Voisin viettää elämäni jokaisen päivän tuolla klubilla, kuuntelemassa loistavaa musiikkia ja unohtaa hetkeksi kaiken muun."


Rispektit myös bändin jätkille, jotka vetivät väsymyksestä huolimatta keikan loistavasti ja hoitivat homman kotiin. Sanat eivät enää riitä kuvaamaan sitä, miten paljon kunnioitan ja rakastan tätä bändiä. Se vetää joka kerta sanattomaksi mieltä järisyttävällä lavashow'lla ja sillä voimalla ja energialla, joka nousee esiin lavalla ja jättää faneille toinen toistaan mielettömämpiä muistoja. Illan keikka oli uskomattoman siisti päätös tälle syksyiselle minirundille, jonka loistavuutta kuvaavia sanoja ei ole vielä edes keksitty.

Keikan jälkeen olin täynnä energiaa ja sinkoiltiin Roxxin kanssa kuin päättömät kanat matkallamme takaisin tukikohtaamme. Hypimme ja pompimme pitkin öistä Helsinkiä ja pidimme mitä merkillisintä älömölöä eikä jaksanut kiinnostaa, vaikka yksi jos toinenkin katsoi meitä oudosti. Joku bändin fani myös bongasi meidät yksistä liikennevaloista ja pysähdyimme hetkeksi hehkuttamaan kuorossa bändin mahtavuutta.

Roxx tiivisti aika hyvin omat tuntemuksensa omassa blogitekstissään enkä tiedä miten ilmaisisin itseni yhtä hyvin, mutta yritän nyt kuitenkin. Tässä on nyt pari päivää vietetty tavallista, tylsää arkea ja kaipaan viime viikonloppua aivan mielettömästi. Rakastan keikkoja ja kaikkea mitä niihin liittyy aina jonotusta myöten. En tiedä missä olisin tai mitä tekisin, ellen saisi aina vähän väliä matkustaa ristiin rastiin pitkin Suomea tämän mielettömän loistavan bändin perässä joka hämmästyttävää kyllä muuttuu itselleni aina vain rakkaammaksi ja tärkeämmäksi. Elämäni parhaat hetket ovat keikoilta ja kuten olen jo sanonut, niiden ansiosta pystyn hetkeksi unohtamaan kaikki maanpäälliset stressit ja murheet ja olemaan hetken jossain toisessa, mielipuolisessa ja mahtavassa ulottuvuudessa. Kiitos universumin parhaalle bändille näistä kolmesta sekopäisen hienosta keikasta sekä niistä kaikista aikaisemmista. Willu kiittää ja kumartaa ja toivottaa loistavaa rundia UK:hon.

Jälkinäytös
Turku 7.11.2011

Maanantaina töissä fiilikseni eivät olleet enää kovinkaan korkealla. Arkeen paluu vitutti ja elämä tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä. Kuulostaa mielettömän teiniangstilta, mutta sellaiset maanantain ensimmäiset fiilikset aika pitkälti olivat. Odotin vain kotiin pääsyä, että voisin sulkeutua lukkojen taakse märehtimään omaa tylsäksi muuttunutta arkeani.

Kotiin päästyäni olo oli helpottunut ja avasin tyypilliseen tapaani heti ensimmäisenä koneen ja suunnistin Facebookiin. Makkosten Street Teamin sivulta bongasin ilmoituksen:
"Ansioituneimmat Lahden ja Tavastian keikkojen promoajat on valittu! Onnea voittajakaksikolle!"
Kiinnitin huomiota heti sanaan voittajakaksikko ja tunsin jälleen uuden friikkauskohtauksen tekevän tuloaan. Tarkistin omat sähköpostini löytämättä mitään mieltä räjäyttävää, mutta koska Roxx oli ollut Street Teamiin minua enemmän yhteydessä promoamiseemme liittyen en menettänyt vielä toivoani. Tuntui kestävän ikuisuuden ennen kuin neiti lopulta suvaitsi kirjautua meseen ja käskin tämän välittömästi tarkistaa sähköpostinsa jos ei ollut sitä vielä tehnyt. Roxx vahvisti odotukseni todeksi ja kertoi, että voittajakaksikosta puhuttaessa kyseessä oli kuin olikin me! Sekosin täysin ja riehuin ja tuuletin yksikseni The Willu Housessa. Voitan harvoin mitään, mutta täytyy sanoa että tämä voitto korvaa kaikki hävityt kilpailut! Ei vain se palkinto, vaan myös se että pystyi antamaan panoksensa jollekin itselleen tärkeälle niin että se johti tähän. Fiilikset ovat mahtavat ja olen todella ylpeä siitä mitä Roxxin kanssa teimme Makkosten kunniaksi. Ja ihan vain tiedoksi, tekisin sen koska tahansa uudestaan.

Tracon VI - Willun ja kumppaneiden seikkailut Otaku-ulottuvuudessa

Suuren Yoshihiro Takahashi-viikon alussa en ollut juurikaan perillä siitä, mihin menisin herraa katsomaan. Suunnittelin aluksi Helsinkiä, mutta koska tuntui urpolta lähteä yksin hengaamaan Helsinkiin päätin sitten lähteäkin Tampereelle, uhmata otaku-pelkoani ja kohdata Tracon IV:n koko komeudessaan. Niinpä perjantaina 2.9.2011 lähdin kotoa, pysähdyin noukkimaan Ninjin kyytiin ja olin valmis ampaisemaan matkaan... vain saadakseni jämähtää kahdeksikymmeneksi minuutiksi ruuhkaan. Päästiin sieltä kuitenkin loppujen lopuksi pois ja alkoi taistelu aikaa vastaan kun piti kiriä se aika, mikä ruuhkassa oli menetetty. Saattoi siinä vähän kaasujalka lipsahtaa pohjaan asti ja saatoin myös tehdä suicide-henkisiä ohituksia, mutta pääasia että päästiin sitten loppujen lopuksi suht ehjinä Tampereelle Roxxin luo.

Perus hengailuna meni sitten se ilta. Illalliseksi väsättiin tortilloja ja sain myös kunniatehtäväksi toimia viinivastaavana ja avata kuoharipullon. Onnistuinkin sitten suihkuttamaan juomat pitkin lattiaa, mutta minkäs teet. Rapatessa roiskuu.

Mussuteltuamme kylliksi siirryimme sulattelemaan leipärulliamme telkkarin ääreen ja aloitimme leffamaratonimme Legend of the Guardiansilla, joka oli tietysti yhtä eeppinen kuin aina ennenkin. Siihen perään katsastimme myös pätkät Taikamiekka - Seikkailujen Camelot ja Maa aikojen alussa, jonka jälkeen keskittymiskyky taisi yhdellä jos toisellakin vähän herpaantua ja siirryimme 'aivot narikkaan' -meiningillä Disneyn Viidakkokirjan spin-offin Viidakkokirjan viidakkoviikarit.

Leffojen vahtaamisen jälkeen valmistauduimmekin sitten yöpuulle ja arvon Roxx ojensi pumpun ja ilmalla täytettävän patjan kumisiin käsiini ja kehotti pumppaamaan. Työ oli raskasta, mutta sain kuin sainkin patjan lopulta täydentuntuiseksi. En ehtinyt kuitenkaan edes nukahtaa kun alkoi tuntua, ettei patja ollut enää likikään niin täysi kuin aikaisemmin. Ilmavaje tuntui kuitenkin niukalta, joten en jaksanut muuta kuin todeta asian. Jonkin aikaa siinä nukuin tyytyväisenä kunnes heräsin, vain huomatakseni olevani patjan paksuuden verran alempana kuin nukkumaan mennessäni. Makuualustani oli päättänyt, ettei pidä minusta ja oli päästänyt ilmat pihalle. En viitsinyt/jaksanut alkaa potkia Ninjiä ja Roxxiä hereille joten taitoin osan peitosta makuualustaksi. Uni oli loppuyön katkonaista, mutta ainakin pääsin kymmeneltä hyvin ylös kun ei tehnyt enää mieli maata lattialla.

Vähitellen myös loput seurueesta hilautui ylös punkistaan ja siitä lähdimme sitten hiljalleen suunnistamaan kohti Tampere-taloa. Pienoisen hakemisen jälkeen löysimme kuitenkin eksymättä tapahtumapaikalle. Joskin kaikennäköiset pukuilijat jotka siinä loppumatkasta vastaan tulivat olivat kuin leivänmurusia Hannulle ja Kertulle.

Heti ostettuamme liput kirmasimme toiseen kerrokseen, jossa tiesimme olevan jaossa kovasti hinkumamme liput Yoshihiro Takahashin signeeraustilaisuuteen. Kävi kuitenkin niin ikävästi, että liput jaettiin loppuun ennen kuin löysimme edes jonon päätä. Siinä vaiheessa saattoi ehkä hieman vituttaakin ja hieman lannistuneina päätimme lähteä jonottamaan Isossa salissa hieman myöhemmin alkavaan Takahashin haastatteluun, ettemme jäisi senkin ulkopuolelle. Loppujen lopuksi sali ei tainnut edes tulla ihan täyteen, mutta ei ainakaan tarvinnut stressata.

Haastattelussa käytiin aika paljon läpi näitä perusjuttuja inspiraation syttymisestä, Takahashin mangoista aina koirista urheiluun, herran omista eläinsuosikeista elokuvissa, mangoissa ja kirjallisuudessa sekä tämän omista koirista ja niiden vaikutuksesta. Mainitsipa Takahashi Benizakuran myös yhdeksi lempihahmokseen eikä tuohon voi kuin yhtyä. Haastattelija myös kysyi, olisiko joskus mahdollista saada tarinaa suomalaisesta karjalankarhukoirasta Sisusta. Takahashi taisi tykästyä ajatukseen ja 'uhkasi' laittaa moisen hahmon Orioniin. Kuulostaa loppujen lopuksi ihan hyvältä, joku karski puolierakko suomijuoppo mukana hengaamassa. Lisäksi Takahashi antoi isällisiä neuvoja piirtämiseen ja siinä kehittymiseen. Porukalla sitten päätimme, että nyt täytyy piirtää joka päivä kun Takahashi kerran niin sanoo. Olen tuossa toistaiseksi pysynyt, joskin lopputuloksena on ollut vain minikuvia enkä usko kovinkaan pitkään pysyväni aikataulussa koska olen saamaton nysvä. Mutta haastatteluun vielä palatakseni, niin sen perusteella Takahashista jäi todella sympaattinen kuva. Ihana pikku ukko.

Koska törsääminen kuuluu aina asiaan kun johonkin lähdetään, suunnistimme seuraavaksi tutkimaan myyntipöytiä. Itselleni ei tuossa vaiheessa tarttunut mukaan vielä muuta kuin Meteor Ginin suomipainos, mutta Roxx sekosi ikihyviksi Super Mario Brosista tutuista sienipehmoista ja yksi sellainen lähti sitten mukaan. Ostosten jälkeen pällistelimme aikamme aulakahvilassa, josta kuitenkin siirryimme tarpeeksi aikaisin jonottamaan Hopeanuoli!musikaaliin.

Mitä ikinä sitten ennen esitystä odotinkaan, niin lopputulos ylitti kaikki odotukseni. Sanoitukset olivat loistavia ja sovitettu hienosti tarinaan. Alkuperäiset sanoitukset oli muokattu hienosti eikä mielikuvitusta todellakaan puuttunut. Mukaan oli poimittu parhaita paloja myös legendaarisesta suomidubista, joka tietysti aiheutti totaalisen repeämisen. Ja vaikken silmiäni ruvelle itkenytkään, tunsin oloni myös paikoin haikeaksi ja surulliseksi. Erityisesti Tuttu haju II ja Tuo huomen liikauttivat jotain tunnevammaisessa sielussani.

Näkyi selvästi, että työhön oli paneuduttu ja vaivaa nähty, mutta silti lopputulos ei ottanut itseään liian vakavasti. Jäin kaipaamaan tietysti poisjätettyjä hahmoja ja kohtauksia, mutta ymmärrän kyllä että syystä tai toisesta kaikkea ei voinut mahduttaa esitykseen. GNG on kuitenkin erittäin massiivinen tarina hahmoineen ja kohtauksineen ja vaikka kaikkea ei saanut mukaan musikaalin, oli alkuperäistarinan soveltamisessa onnistuttu hienosti. Hahmosuunnittelu oli myös hyvin onnistunutta ja näyttelijät tulkitsivat hahmojaan hienosti. Musikaalin katsominen oli aivan mielettömän eeppinen kokemus!

Hahmojen toteutuksesta ja tulkinnasta... En tiedä osaanko tiivistää tätä mitenkään hienosti, mutta yritän. Jokainen hahmo oli omaperäinen ja pieniinkin yksityiskohtiin oli kiinnitetty huomiota. Fujin äidillisyys essuineen kaikkineen, Sniper natsihenkisessä hihamerkissä, Tiikeriveljesten raju punk/katujengi meininki, Hakurôn nauru, Akamen letkeä lavan poikki juoksentelu, Mutsun kenraaleiden diivahtava suuruudenhulluus... ja kaikki mitä en tuossa maininnut. Hienoa työltä kaikilta.

Kuulemani mukaan musikaali sai kiitosta myös itse Takahashilta ja sen se oli totisesti ansainnut! Myönnän olevani hieman kateellinen musikaalin porukan näkemästä vaivasta ja kyvystä saada aikaan jotain näin mieletöntä, joka tekee vaikutuksen jopa Takahashiin.

Taisin nyt innostua hieman jauhamaan tuosta musikaalista, että se siitä tiivistämisestä... Takaisin muihin juttuihin. Musikaalin päätyttyä oli tarkoitus ostaa Roxxille lisää sieniä, mutta pahaksi onneksi myyntikojut oli siltä päivältä jo suljettu. Niinpä suunnistimme pizzerian kautta takaisin Roxxin luo odottamaan seuraavaa päivää ja aloittamaan "piirrä vähintään kerran päivässä" -hommaa. Ilmoitin haluavani katsoa Napapiirin sankarit -leffan, mutta jossain vaiheessa kiinnostus herpaantui eikä mieleen jäänyt paljonkaan. Seuraava älynväläys oli katsoa Prätkähiiriä koska ne muka menisivät sopivana taustahälynä. Loppujen lopuksi katselimme hiirien säheltämistä hyvinkin keskittyneinä.

Koska ilmapatja oli sanonut itsensä edellisenä yönä irti, Roxx lahjoitti armeliaasti sijauspatjansa käyttööni. Ehkä se johtui vain sieniveljeni tuoksuista, mutta se tuntui todelliselta luksukselta edellisen yön jälkeen.

Sunnuntai olikin sitten viimeinen Tracon-päivä. Samana päivänä myös Sami Yaffa täytti vuosia, josta taisin selittää Roxxille ja Ninjille pitkästymiseen asti. Onnittelut vielä kerran, vaikka herra tuskin sitä tästä koskaan tulee lukeneeksi. Jätetään yaffailut nyt tältä erää ja hehkutetaan siitä aiheesta lisää sitten ensi perjantain keikan jälkeen.

Herätyskello herätti jo seitsemältä, koska päätettiin olla jo ysiksi Tampere-talolla ettemme taas missaisi nimmarilippuja. Jumitin siinä kuitenkin puoli kasiin asti, ennen kuin sain itseni ylös. Fiksasin itseni vähemmän idiootin näköiseksi, imaistiin aamukahvit kitusiimme ja lähdimme jälleen kohti Traconia. Ehdimmekin hyvissä ajoin jonottamaan, vaikka jokunen oli paikalle ehtinyt jo ennen meitä. Ensin jonotettiin väärän pöydän edustalla, mutta onneksi joku järkkäri osasi toimia fiksusti ja ohjasi meidät oikeaan paikkaan jonottamaan eikä vain repeillyt nurkassa. Hauskaa sillä taisi jonottajien kustannuksella kyllä olla, mutta tärkeintä on se että äijä sai suunsa auki.

Jonotusta kesti sen pari tuntia, mutta ei se sisätiloissa ollut lainkaan paskempaa. Paikalla ei myöskään ollut rasittavia kovaäänisiä teinejä joihin useilla keikoilla tuppaa törmäämään, joten mikäs siinä oli ollessa. Jatkoimme kuva per päivä tehtäväämme ja puhuimme kaikenlaista paskaa. Taisimme itse olla ne kovaäänisimmät tällä kertaa ja ihmisillä oli varmasti kestämistä. Anteeksi kaikille paikalla olleille ja kiitos kärsivällisyydestä.

Kun liput sitten olivat kourassa oli vielä pari tuntia luppoaikaa ennen h-hetkeä, joten säntäsimme jälleen törsäämään rahojamme. Roxx sai eilen ostamalleen sienelle bruddahin ja ostimme myös GNG:n 1. osan suomijulkaisusta tehdyt erikoispainokset, joissa on värikuvia ja Takahashin terveiset faneille. Mukaan tarttui myös pockyja ja colloneita, joita sitten siirryimme hieman syrjemmälle mussuttamaan. Hetken istuskelun jälkeen kuitenkin mielessäni alkoi todenteolla kummitella samaiset Mario-sienet, joita Roxx oli ostanut pari kappaletta. En sitten voinut vastustaa kiusausta vaan raahasin jengimme jälleen myyntikojujen luo ja törsäsin rahani kaikista isoimpaan (ja kalleimpaan) sieneen. Hoidettuani maksamisen jouduin hetken etsimään Roxxia ja Ninjiä, kunnes huomasin ensin mainitun heiluttelemassa viereisen kojun luota josta Ninji oli löytänyt pikkuruisen Mario-sienen jota oli parhaillaan ostamassa. Näin meillä oli neljän sienen perhe kasassa.

Hieman ennen signeeraustilaisuuden alkua lähdimme jonottamaan. Jonotus sujui mukavasti ja kun signeeraushuoneen ovi avattiin ja ensimmäiset päästettiin sisälle, aloin friikata. Pälpätin typeriä, stressasin millä kielellä olisi kaikista fiksuinta lausua kiitokset, mietin miten saisin raahattua kaikki kamat mukanani ilman kauheaa säätöä ja roikuin Roxxin hihassa. Olin kolmikostamme viimeinen joka käveli Takahashin eteen, koska olimme laatineen järjestyksen sieniemme (tai sieneytemme) koon mukaan. Huoneeseen päästettiin muistaakseni (olin niin umpisekaisin, etten ole enää mistään varma) kaksi kerralla, yhden ollessa pöydän ääressä ja toisen tämän takana valmiina. Roxxin ollessa Takahashin luona kuulin järkkärin sanovan jollekin takanani "Kun tää Bon Jovi-mies tai mikä hän nyt onkaan tulee ulos seuraava voi mennä sisälle odottamaan". Bon Jovi-miehellä viittattiin siis Roxx-rakkaaseeni, koska hänellä oli takkinsa selkämyksessä Bon Jovin kuva. Se aiheutti vähän kevennystä friikkaavassa mielessäni ja oli ihme etten repsahtanut siihen paikkaan.

Repsahtaminen taisi lykkääntyä, koska samaan aikaan Roxx kääntyi ja asteli pois huoneesta. Tutisutin itseni Takahashin pöydän ääreen ja idioottimaisesti hymyillen ojensin hänelle vuosia aikaisemmin ostamani japaninkielisen GNG-mangan signeerattavaksi. En kestä, Takahashi oli niin suloinen ja se hymy! En huomannut koko huoneessa mitään muuta kuin Takahashin ja tuijotin silmät selällään miehen jokaista liikettä, hänen raapustaessa nimensä mangaani. Kelasin vain mielessäni ajatusta "Oh my mushrooms, tämä tapahtuu oikeasti!"

Liian pian mr. Takahashi kuitenkin ojensi mangani hymyillen takasin ja edelleen idioottimaisesti virnuillen tutisutin itseni pois. Löydettyäni Ninjin ja Roxxin tervehdin Roxxia ensitöikseni sanoilla "Terve, Bon Jovi-mies!". Roxx ei ymmärtänyt, joten selitin naurua pidätellen mistä oli kysymys. Bruddahini oli selkeästi imarreltu. Ja sitten taas hengattiin pari tuntia kunnes siirryimme kuuntelemaan paneelia Hopeanuoli ja Suomi. Paneelissa siis käsiteltiin yleisesti Hopeanuolen historiaa Suomessa, milloin se saapui ja miten se lunasti suosionsa suomalaisten keskuudessa ja nousi suureksi hitiksi. Paljon oli jo entuudestaan tuttua tietoa, mutta selvisi siinä myös kaikenlaista uutta ja jännää.

Lähtökohtana oli tietysti se, että Suomeen Hopeanuoli tuli alunperin Ruotsista jossa kaikenlaisen verellä mässäilyn leikkely oli jo hoidettu. Tuosta sitten lähtivät suomalaiset työstämään legendaarista dubbia sellaisella 4-6 ihmisen voimalla. Näytettiin myös pari kuvaa tanskalaisista GNG:n VHS -kansista jotka ovat julkaisumaassaan samanlaisessa nostalgia-arvossa kuin suomenkielinen dubbaus meillä. Noita ei voi sanoin kuvata. Katsokaa siis itse.


Hmm... Akakabuto goes pedobear.
Kerrattiin myös aikaa jolloin tuota leikkaamattoman DVD -boksin julkaisua lykättiin vuodesta 2000 aina loppuvuoteen 2003. Ja pitkästä odotuksesta huolimatta laatu ei tosiaan edes ollut kummoistakaan, takakansissa selitettiin edelleen vähän mitä sattuu ja tekstitykset olivat päin helvettiä, koska Future Film oli lätkäissyt siihen kääntäjän raakaversiot, joita ei oltu vielä hiottu valmiiksi. Sivuttiin myös ensimmäisenä Suomeen saatuja GNG -mangoja ja tautisia hintoja, joita niistä maksettiin ja Ginga Densetsu Weed -animen kovaa odotusta ja rajua pettymystä.

Tunsi siinä myös kerrankin pientä ylpeyttä suomalaisuudestaan, kun käytiin läpi miten suuri ja aktiivinen suomalainen fanikanta on. Ainaisen vinkumisen ja kinuamisen lopputuloksena saimme lopultakin GNG -mangan Suomeen vuonna 2010 ja GDW on tulossa joulukuussa 2011 ensimmäisenä Pohjoismaissa. Lisäksi saimme vielä Takahashin Suomeen! Muistan fantasioineeni tällä ajatuksella joskus vuosia sitten, mutta tuhahdellut miten moinen ei varmasti koskaan toteudu. Vaan kuinkas kävi?

Paljon muutakin paneelissa puhuttiin, mutta osa asioista on jo karannut lahosta päästäni ja osasta en keksi mitään erikoista sanottavaa vaikka mielenkiintoisia faktoja ovatkin esim. englanninkielinen IPhone -manga GNG:stä. Siirtykäämme siis paneeli kakkoseen, eli Hopeanuoli on p*rseestä. Luulin aluksi, että joku mittavaan Hopeanuoli-ohjelmaan tympääntynyt ihminen oli päättänyt luennoida kaikki GNG-faneja vastaan kertomalla miten paska koko sarja on. Kyseessä oli kuitenkin ihan asiallinen, mutta samalla hauska luento jossa myös fanit saivat osansa haukuista.

Paljon puhuvasti paneeli alkoi aivan järkyttävällä Korean GNG openingilla, jonka voitte katsoa tuosta alempaa. Alkuperäinen eeppinen, hienoa animaatiopätkää sisältävä loistavalla musiikilla höystetty intro korvattuna luritukselta, joka kuulostaa korvissani joltain pakosta raiskauksen uhalla laulavalla pikkulapselta. Taustamusiikista tulee enemmänkin mieleen varsinkin alussa jonkin vanhan Nintendo-pelin taustarämpytys. Sarjasta saa aivan väärän kuvan eikä intro nostata sitä samaa upeaa fiilistä kuin alkuperäinen japaninkielinen.

Mutta pois tuosta openingista. Yleisöä hemmoteltiin still-kuvilla GDW -animesta ja vertailun vuoksi joukossa oli muutama hyväkin kuva, mutta noin pitkälti kyseessä oli liuta vammaisia laatikkokoiria. Lisäksi hämmästeltiin, miten turhista hetken ruudussa vilahtaviin hahmoihin oli usein nähty enemmän vaivaa kuin keskeisiin hahmoihin. Haukkuja saivat myös suomijulkaisun tekstitykset, joissa ei ajoittain tuntunut olevan päätä eikä häntää.

Eipä tuo rakas vanhempi Gingakaan haukuitta jäänyt, loistavana esimerkkinä Hidetoshin ilmeettömyys tilanteessa kuin tilanteessa. Jätkä on juuri rämpinyt metsän poikki joka on täynnä verta ja suolenpätkiä sekä kuolleita karhuja ja koiria, mutta Hidetoshi näyttää siltä kuin miettisi mitä söisi iltapalaksi. Tietysti vanhaa suomidubbiakaan ei voitu jättää mainitsematta, sehän sisältää jos minkälaisia kauheuksia oli miten nostalgista tahansa. Pistän tuonne alemmas parit esimerkit.

Faneista ensimmäisenä haukut sai pieni Yaoi-fanien ryhmä. Hieman häpeillen valuin tässä kohtaa alemmas penkilläni, sillä en ole tällä alueella todellakaan puhdas pulmunen. Mitään en kuitenkaan tunnustanut, olisin vielä saanut jonkun kimppuuni. Osansa sai myös fanien surkea huumori ja John-fanit, jotka eivät kuulemma näe miten onneton luuseri koko hahmo on. Luennoitsija esitti asiansa niin hyvin ja vahvasti, että paneelissa en voinut kuin pitää turpani kiinni, mutta koska John on omia suosikkejani on tässä nyt hieman puolustettava. John on hyvä taistelija, vain hieman harkitsematon ja toimii liian nopeasti jolloin tulee otettua helposti myös köniin. Tosissaan John kuitenkin tekee paljon ja on vahva, vaikkei se kaikista paras tappelija olekaan. John on ehkä vähän liiankin itsevarma, mutta ei ainakaan jää itkemään häviötään vaan uskoo itseensä silti. John on ihana vaikka saattaakin olla ajoittain hieman idiootti.

Haukut saivat myös suomalaiset fanit, jotka kävivät infossa urputtamassa kun Takahashin signeeraustilaisuuteen jaetut liput loppuivat. Osio oli alunperin varattu ruotsalaisille, mutta tilanne vähän kääntyi kun yksikään ruotsalainen Traconiin raahautunut ei käynyt infossa itkemässä. On kieltämättä käsittämätöntä tämä joidenkin suomalaisten touhu, olihan jo etukäteen tiedossa että lippuja jaetaan 100 + 100 (+ 50 lisälippua). Aikainen lintu madon nappaa ja varmasti vituttaa jos jää nimmari saamatta, mutta se ei todellakaan ole järjestäjien vika. Että se siitä suomalaisuudella ylpeilystä. Paneelin päätteeksi käsiteltiin vielä fanien paskaa huumoria, mutta eikö se ole niin että totaalisen paska huumori on aina sitä parasta huumoria?

Paneelin jälkeen sanottiin "hei hei" Traconille ja lähdettiin takaisin Roxxin luo. Tankkasin itseni kahvilla ja pizzalla, ennen kuin pakkasi itseni, kamppeeni ja Ninjin autoon. Tracon on nyt takana ja fiilis on mahtava, Takahashin näkeminen on jotain uskomatonta jonka en uskonut koskaan voivan toteutua. Kiitos kaikille tapahtuman järjestäjille, Roxxille ja Ninjille sekä tietysti herra Takahashille. Willu kiittää ja kumartaa.

...ei, en suinkaan unohtanut niitä lupailemiani clippejä. Ne tulevat nyt sokerina pohjalla.

Ginga Nagareboshi Gin, Korean opening
 

Suomidubin helmiä. Kuunnelkaa tarkasti tuota koirien räkätystä!


Lisää suomidubbia... Cross vs. Chutora, ehkä yksi traumatisoivimpia kohtauksia ikinä!
 

Oodi Tavastialle

Author: Willy McCrow
A/N: Kyseessä on siis alunperin ennakkotehtävä Virroille käsikirjoittamisen ja kuvallisenilmaisun -linjalle, mutta päätin jakaa sen nyt kaikkien kanssa. Tykästyin tekstiin ja täällä joku muukin voi sen lukaista, tulee samalla annettua pieni näytekappale kirjoitustyylistäni.


Ilma on tuulinen ja kolea. Korvat ja poskipäät punoittavat, silmät ovat vetiset ja varpaista on ajat sitten kadonnut tunto. Kuin vahingonilosta ilkkuen aurinko kurkistelee rakennuksen kulman takaa, vaivautumatta kuitenkaan suomaan ainuttakaan lämmittävää sädettä varjoisalle kadulle. Yritän saada veren kiertämään muutamalla epätoivoisella hypyllä, mutten onnistu kuin näyttämään hölmöltä. Kauppakeskus Kampin luona näkyvän kellon viisarit tuntuvat jumittavan paikoillaan.

Seinät on verhoiltu julisteilla, joista toiset mainostavat tulevien päivien ohjelmistoa ja toiset sen nimenomaisen illan loppuunmyytyä konserttia. Puristan takkini taskussa vihreää, jo hyvissä ajoin etukäteen hankittua lippua ja lasken mielessäni pitkiä minuutteja siihen, että edessäni olevat ovet lopultakin aukenevat. Katseeni unohtuu hetkeksi ovien yläpuolella olevaan musta-valkoiseen kylttiin, josta voin lukea sanan ’Tavastia’.

Lopulta koittaa hetki, jota olen koko päivän odottanut. Ihmismassa alkaa valua sisälle, ilmassa on odotuksen ja jännityksen säväyttämä lataus. Maksaessani narikkaa ja vastaanottaessani narikkalapun käteni vapisevat, eivätkä luultavasti pelkästään kylmästä. Jatkan matkaa hämärän klubin poikki välioville, jotka erottavat vielä baariosan varsinaisesta konserttiosasta. Olen kuhisevan jonon kärjillä, mutta tuijotan silti herpaantumatta liu’utettavaa väliovea, valmiina jatkamaan eteenpäin heti kun se vain suinkin on mahdollista.

Odottaessa annan katseeni levätä myyntikojussa, jolle on levitetty löysät kukkaronnyörit omaavalle fanille oikea keidas. Tarjolla on kaikkea t-paidoista rintanappeihin ja cd-levyistä tupakansytyttimiin. Juuri tätä varten olen varannut taskuihini hieman ylimääräistä kahisevaa, joka nyt polttelee kuin rovio. Pysyn kuitenkin päätöksessäni nauttia ensin täysin rinnoin konsertista ja vasta sitten tuhlata nuo lappuset kaikkeen mitä niillä suinkin saa.

Edessäni oleva ovi alkaa liikkua. Hetkeä myöhemmin, lähes sokeana astuttujen askelten jälkeen, huomaan olevani juuri siellä missä toivoinkin. Eturivissä, puristamassa edessäni olevaa rauta-aitaa. Tuolla itselleni ehdottomalla paikalla, josta voin parhaiten haistaa, maistaa, kuulla ja nähdä kaiken sen mitä on tulossa. Sydämeni hakkaa odotuksesta, veri virtaa suonissani uskomattomalla nopeudella. Nuo tunteet kurottautuvat kohti pilviä, nousten uskomattomiin korkeuksiin näillä viimeisillä hetkillä ennen räjähdystä. Lämpö alkaa palata ruumiiseeni ja olen tietoinen jokaisesta minuutista, joka vie minut lähemmäs show’n alkua.

Salin valot himmenevät. Jännitys on muuttunut käsinkosketeltavaksi. Yleisö hakkaa käsiään yhteen ja ilma täyttyy huudoista. Voisin vaikka vannoa, että sekoan millä hetkellä tahansa. Nuo viimeiset hetket ennen esityksen alkua ihmisten keskellä ovat taikaa. Bändin astellessa lavalle ja aloittaessa tuon musiikillisen karkin tarjoilun koko sali repeää. Ihmiset hyppivät, huutavat, laulavat mukana ja kurottavat käsiään kohti idoleitaan, saadakseen edes pienen kosketuksen osakseen. Ensimmäiset kappaleet kuluvat uskomattoman onnen tunteen vallassa, adrenaliini lähtee virtaamaan ja tunnen olevani osa jotain järjettömän hienoa. Kasattuani itseäni hieman kaivan turtana kameran taskustani ja ikuistan osan tätä puolitoistatuntista valokuviksi.

Uusi kappale alkaa. Sanat ovat kaikille tutut ja nostan käteni ilmaan muiden mukana. On vain se hetki ja elämän tavalliset murheet tuntuvat olevan jossain kaukana, toisessa maailmassa. Rakastan sitä tunnetta. Voisin viettää elämäni jokaisen päivän tuolla klubilla, kuuntelemassa loistavaa musiikkia ja unohtaa hetkeksi kaiken muun.

Every story has a begining

Tervehdys sinä, joka olet tälle maalle eksynyt.

Vanhan Willu in Mushroomland -blogini keskittyessä jatkossa pelkästään elokuvien, kirjojen jne. arvosteluihin, päätin perustaa siihen rinnalle blogin omille henkilökohtaisille turinoilleni. Alunperin oli tarkoitus pitää kaikki samassa osoitteessa, mutta ahdistuin kun blogin sisältö alkoi käydä liian sekalaiseksi ja päätin, että jatkossa isken tänne kaikki turinani keikoista ja matkoista sekä myös kaikki oman pääni tuottamat fiktiiviset tekstit, runot yms. Blogin ulkonäkö on näin alkuun todella vaatimaton ja poikkeaa tuskin nimeksikään tuosta toisesta, mutta alan työstää kummallekin blogille parempaa ulkoasua heti kun laiskuudeltani kykenen.

Eipä kai tähän alkuun tämän enempiä turinoita irtoa. Palaillaan tulevaisuudessa,
Willu.