Sivut

tiistai 28. tammikuuta 2014

Savuava maa

Tämä teksti syntyi sanataidekurssin kotitehtävästä, jonka aiheena oli kirjoittaa tavalla tai toisella kamalasta paikasta. Palaute oli aika positiivista, ainakin jos O___O -ilmeitä voi sellaiseksi tulkita. Itse tulkitsin, joten päätin jakaan tekstin myös blogissa.

***

Päättymätön, harmaan tuhkan ja pölyn rakentama autiomaa. Se vähäinen vesi, mikä täällä vielä virtaa on sulautunut yhteen maan kanssa ja muodostanut epäluotettavia, mutaisia soita joiden pohjana on puhtaaksi kalutuiden luiden muodostama matto.

Taivas on harmaa eikä katse kanna kauas sakean savuverhon keskellä. On hyvin pimeää, mutta se ei ole sellaista rauhoittavaa pimeyttä, joka on tehty yön mustasta silkistä. Tämä pimeys on loputon harmaa verho, kuin suuri varjo olisi laskeutunut maan ylle. Aurinko ei tuo säteitään tänne, aivan kuin sekin pelkäisi. Maassa voi erottaa liikettä. Tuholaiset, madot ja kuoriaiset, ei täällä mikään muu liiku. Ne tulevat kohti ja ryömivät ihoa pitkin elävästä lihasta hurmioituneina.

Ilma on raskasta hengittää, se on kauttaaltaan paksua savua ja tuntuu siltä kuin tunkkaista, kosteaa rättiä painettaisiin kasvoja vasten. Se tunne saa haukkomaan happea epätoivoisesti, mutta joka kerta tulee vain hengittäneeksi lisää savua ja sama kierre toistuu. Se on refleksi, mitä kipeämmin tarvitsee puhdasta ilmaa sitä epätoivoisemmin ja ahnaammin sitä etsii. Täällä sitä ei kuitenkaan ole, jokaisella hengenvedolla elimistö saa sisäänsä lisää myrkkyjä, jotka vähitellen syövät sitä sisältäpäin. Ilmassa leijuu mädän ja poltetun lihan haju, joka syöksyy hengitysteihin kuin hyökyaalto ja venyttää raajansa pitkälle, hyvin pitkälle kurottaen jokaiseen ruumiinosaan, levittäen löyhkäänsä.

Sakean sumun läpi voi nähdä kaupungin rauniot. Kaupungin, joka kauan sitten kohosi täällä kukoistavana ja kauniina. Silloin se oli täynnä elämää, mutta kukaan ei enää muista sitä. Nyt tämä maa on tyhjä ja hylätty. Jäljellä ovat vain maahan sortuneet kivitalot ja muurit, jotka aika on murentanut muodottomiksi.

Sitä toivoisi voivansa kääntää katseensa muualle ja unohtaa. Toivoa voi aina etsiä, mutta totuus on hyväksyttävä väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Täältä ei pääse pois.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

C'est la mort

Musiikki on kivaa, se inspiroi. Nyt kävi näin. Ja biisi kliketiklik!

***

Maailma tuntuu keinahtavan. Tuntuu kuin putoaisin kohti avaruutta, hukkuisin tähtien sekaan. Avuttomana, kyvyttömänä tehdä mitään. Toivon, että heräisin ja voisin unohtaa tämän kaiken kuin minkä tahansa muunkin painajaisen. En kuitenkaan löydä täältä pois. Jokaisen oven takaa löydän saman kauhun, eikä mikään vie minua turvaan. Joudun hyväksymään, ettei täältä ole tietä pois.

Lankean polvilleni maahan samaan aikaan kun äänet katoavat maailmasta.

Swan dive down eleven stories high
Hold your breath until you see the light
You can sink to the bottom of the sea
Just don't go without me

Hapuilen käsilläni kultaisia hiuksia, kuljetan suortuvia sormieni lomitse. Ne ovat verestä takkuiset ja tuoksuvat raudalta. Suustani putoilee sanoja, mutten itsekään erota niitä toisistaan. Älä lähde, älä jätä minua tänne. Pyyntöjä, jotka eivät ole enää meistä riippuvaisia. Sinulla oli vielä niin paljon edessäsi. En koskaan kertonut, miten vakaasti uskoin sinuun. Näin sinussa rakastavan veljen, parhaan ystävän ja lempeän kuninkaan. Kaiken sen, mitä et itse nähnyt.

Nyt se kaikki katoaa. Se on enää etäinen loiste silmissäsi, joka hiipuu sitä mukaa kun käteni muuttuvat punaisiksi sinun verestäsi.

Kellon lyödessä rinnassasi viimeisen minuutin merkiksi katsot minua vielä kerran. Hymyilet, olet valmis. Vaikka maailma ympärilläsi romahtaa palasiksi, et pelkää. Olet taistelija viimeiseen hengenvetoon asti.

Go get lost where no one can be found
Drink so long and deep until you drown
Say your goodbyes but darlin' if you please,
Don't go without me

Millaista siellä on? Siellä, minne kukaan ei seuraa. Siellä, missä vain vapaat sydämet kulkevat.

Kuvittelen sinun kääntyvän vielä kerran takaisin. Takanasi laskeva aurinko nielaisee sinut valomereen, tehden yksityiskohdista epäselviä, mutta voin silti nähdä sinun nauravan. Vapaana, valmiina lausumaan viimeiset jäähyväiset maailmalle.

Tee se kaikki, haluan nähdä sinut taas onnellisena. En halua, että sinuun sattuu enää hetkeäkään.
Mutta älä lähde ilman minua.

C'est la vie, C'est la mort
You and me,
Forevermore

Jos kaikki loppuu tänään, nyt kun kaiken piti viimein olla niin kuin pitää, niin olkoon sitten niin. Olen valmis katsomaan silmiin sitä, mitä minun ei ollut tarkoitus kohdata vielä vuosiin.

Menetetty aika on vain pieni hinta siitä, että voin lähteä mukaasi ja kulkea rinnallasi ikuisesti. Vain me kaksi.

Let's walk down the road that has no end
Steal away where only angels tread
Heaven or hell or somewhere in between
Cross your heart to take me when you leave
Don't go
Please don't go
Don't go without me


Olet aina sanonut, että meidän kuuluu pysyä yhdessä. Eikä se ole vain velvollisuus, meillä ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Minä en ainakaan tiedä, minne minun kuuluisi edes katsoa ellet sinä osoittaisi minulle suuntaa. Niin se on ollut aina ja niin se tulee aina olemaan. Vaikka tuleva aamu päättäisi kaiken sen mitä oli ja heittäisi meidät kokonaan uudelle, vieraalle polulle niin yksi asia säilyy aina samana.

Älä jätä minua tänne yksin, mennään yhdessä. Kuten aina ennenkin.

En tiedä minne päädymme. En tiedä onko se paikka suloisen kaunis vai loputtomia raunioita, joissa jokainen askel on tuskaa. Ehkei se ole kumpaakaan vaan jotain, mitä kumpikaan meistä ei osaa edes kuvitella.

Otetaan siitä selvää yhdessä. Kun lähdet, ojenna minulle kätesi. Hymyile minulle niin kuin silloin lapsina, kun teimme jotain luvatonta. Tämä on meidän salaisuutemme, jotain minkä vain me kaksi jaamme. Yhdessä me pystymme mihin vain.

Vielä viimeisen kerran.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Täällä ylhäällä

Täällä ylhäällä on hiljaista. Ei tietenkään täysin, jos pysähdyn kuuntelemaan löydän kyllä paljon erilaisia ääniä. Sellaisia, joihin ei normaalisti kiinnittäisi huomiota. Kuinka tuulen humina voimistuu mitä nopeammin se kulkee, miten se muuttuu syöksyissä ja käännöksissä. Kuulen ruohon kahinan ja kivien rouskeen sekä varovaisten askelten pehmeät, melkein äänettömät tömähdykset ja juoksuaskelten kiivaan rytmin, joiden perässä seuraava kaiku jää ansaan vuorten välissä avautuvaan laaksoon. Hetkeksi ääni jää kimpoilemaan kiviseiniin, ennen kuin katoaa jonnekin, jättäen jälkeensä vain muiston.

Seison vuoren reunalla, edessäni avautuu jyrkkä pudotus. Vatsalta tuntuu katoavan pohja, aistini ovat herkistyneet tietoisuudelle siitä, miten epävakaa ja arvaamaton maa jalkojeni alla on. Yksikin harha-askel voi johtaa putoamiseen. Matka alas on niin pitkä, että ehtisin luultavasti kertaamaan koko elämäni odottaessani kohtaamista maan kanssa. Ajatus saa koko kehon värisemään, kuin hyinen pohjoistuuli puhaltaisi ylitseni. Silti en pysty siirtymään pois reunalta. Rakastan vaaran tunnetta, pelkojen uhmaamista ja sitä, kun uskoo näkevänsä kaiken maailmasta. Tuntuu kuin seisoisin koko maailman yläpuolella ja olisin tietoinen jostain suuremmasta.

Miten kaunis maailma onkaan täältä ylhäältä katsottuna. Horisontissa meren tumma hahmo muodostaa aaltoja, heittelee niitä rantaa ja aloittaa sitten leikin uudestaan. Tuuli sieppaa mukaansa meren tuoksun, sekoittaa suolan ja vuoristoilman raikkauden yhteen. Täältä ylhäältä ei näe kaikkia pieniä yksityiskohtia, joista maailma on rakennettu, mutta täältä näkee sen kauniin kuvan, joka niistä paloista muodostuu. Meren ja vuorten välissä lepäävä kaupunki ei ole sokkelo likaisia katuja vaan elämän sykkivä ydin, jonka ympärille kaupungin valot ovat muodostaneet hohtavan suojakuvun.

Täällä ylhäällä taivas on lähempänä. Valosaaste ei yllä tänne, täällä tähdet ovat vapaita. Etsin niistä polkuja ja kuvia, tarinoita kaukaisista galakseista. Katson niitä niin kauan, että minua alkaa huimata, enkä silti haluaisi kääntää katsettani hopeapisteistä, jotka leiskuvat jossain valovuosien päässä täältä. Niiden alla tunnen itseni pieneksi, mutta myös osaksi tätä maailmaa.

tiistai 14. tammikuuta 2014

You always feel pain, but you don't have to fear it

Muistan kuinka odotin päivästä toiseen miettien, milloin syke rinnassa rauhoittuu. Liikaa päiviä, joille ei näkynyt loppua. Liikaa kuljettuja katuja, joista yhdenkään päästä ei löytynyt helpotusta. Yksikään ei vienyt minua kotiin.

Olin kuin eristettynä lasikuvun alla. Olin ulkopuolinen muun maailman rinnalla ja tuntui, ettei kukaan todella nähnyt minua. Ei sillä, että olisin edes kutsunut ketään lasikupuni alle. Se oli oma turvapaikkani, jossa saatoin piilotella yksin omien murheideni kanssa ja kieltäytyä näkemästä kyyneleitä toisten kasvoilla. Olin marttyyri, joka ei tarvinnut kenenkään lohdutusta. Pitkään luulin, että se olisi ainut asia mitä voisin rakastaa. Todellisuudessa en tiennyt mitään rakkaudesta.

Ajan myötä lasikupuuni alkoi ilmaantua säröjä. Se alkoi vuotaa ja imi ulkopuolisesta maailmasta jotain, mitä en osannut odottaa.

Ennen uskoin, että yksinäisyys oli kaikki mitä minulla on. Se oli se, mikä piti minut turvassa ja esti haavoittumasta. Huomaamattani jokin kuitenkin muuttui. En enää piitannut siitä, olinko itse turvassa. Tajusin, etten tarvitsisi suojelua jos vain voisin elää pitääkseni jonkun toisen turvassa. Tuntui kuin olisin tehty sitä tarkoitusta varten.

Avasin oven pelolle, ensimmäistä kertaa se pystyi vaikuttamaan minuun. Muistan jokaisen painajaisen ja jokaisen aamun, jona heräsin kyyneleet kasvoillani. Minun ei pitäisi itkeä. Tiedätkö miksi aikuiset eivät itke? Koska he tietävät, ettei kukaan todella välitä, kukaan ei kuivaa heidän kyyneleitään. He tietävät, ettei tuska katoa milloinkaan. Aina on jotain, mikä satuttaa.

Minä tiesin. Tiesin sen tehdessäni kaikkeni sen ainoan asian puolesta, joka tässä maailmassa todella merkitsee minulle jotain. Siksi jäähyväisissä ei ollut kyyneleitä. Ei ollut ketään, joka ne kyyneleet kuivaisi. Ei minua varten. Minulle riittää, että hänellä on joku. Joku joka kuivaa hänen kyyneleensä ja muuttaa hänen maailmansa paremmaksi.

Näytin omani vain yksinäisyydelle.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Ehkä huomenna tähdet eivät putoakaan

Eikö meistä jokainen halua itselleen tarkoituksen? On helmpompaa kulkea eteenpäin jos tietää, että voit tehdä jotain jonkun toisen hyväksi. Ettet ole vain joukon jatkeeksi kasvanut loinen, joka ei merkitse mitään kenellekään.

Joskus sen löytäminen vie aikaa. Se on piilossa pimeydessä ja sinun täytyy kääntyä useasta mutkasta ja kohdata esteitä löytääksesi sen. Silti se ei välttämättä ole selkeää, se on edelleen piilossa. Mutta sitten koittaa hetki, jolloin se on kirkas kuin vuorten takaa nouseva aamu. Silloin vain tietää, mitä pitää tehdä.

Oletko koskaan kohdannut henkilöä, joka on pelkällä olemassaolollaan saanut koko käsityksesi maailmasta horjumaan? Sellaista henkilöä, joka on tehnyt sinuun niin syvän vaikutuksen pelkästään katsomalla sinua silmiin, että haluat tehdä kaikkesi osoittaaksesi, että sinussa ylipäätään on jotain katsomisen arvoista. Ehkä saan sen kuulostamaan mielistelyltä, mutta kyse ei ole siitä. Vaan siitä, että olet kohdannut jonkun jonka toivoisit pitävän sinua tasavertaisena. Henkilön, jota voisit kutsua ystäväksi, jos hän vain antaisi sinulle mahdollisuuden.

Pitkään minusta tuntui kuin olisin eksyksissä. Päätökseni tuntuivat hätiköidyiltä, enkä oikein ymmärtänyt minne olin matkalla. Olin varjo, jota katsottiin vain harvoin. Olin luullut, että minulla voisi olla jokin merkitys, mutta olin väärässä. Minulle oli annettu vain yksi tehtävä ja sekin odotti jossain tulevaisuuden hämärissä. Sitä ennen olin vain välttämätön paha. Taakka, joka piti aina vähän väliä auttaa takaisin jaloilleen kun en jaksanut tehdä sitä itse.

Olin jo kääntymässä takaisin, kunnes sain merkkini.

Se oli välähdys pimeydessä, se loisti kultaisessa hohteessa ja siinä oli jotain erikoista. Kuin aarre, jota olin koko elämäni etsinyt.

Nousin jaloilleni ja kohtasin liekit, joiden keskeltä tuijottivat vihaa kipunoivat silmät. Eivät minua, vaan sitä, jota varten minut oli tehty. Minun piti seistä hänen rinnallaan loppuun asti, valmiina ottamaan vastaan mitä tahansa hänen puolestaan.

Sen jälkeen hänen katseensa muuttui. Siinä oli luottamusta, eikä se enää tuntunut kylmältä. Hän piti minua vertaisenaan. Hänen ystävyytensä oli yksi arvokkaimmista lahjoista, joita olen koskaan saanut.

Päätin, etten milloinkaan väistyisi. Pysyisin hänen kanssaan, vaikka tähdet putoaisivat taivaalta.

Jos se olisi ollut minun päätettävissäni, minkään ei olisi tarvinnut muuttua. Joskus sitä kuitenkin tekee toisen parasta ajatellen asioita, jotka eivät vaikuta oikeilta. Ja jos toinen ei näe asioita samalla tavalla, muutokset ovat väistämättömiä. Vaikka seisoinkin päätösteni takana en voi sanoa olleeni varma, teinkö oikein. Olisiko loppu ollut erilainen, jos olisin toiminut toisin?

Hän lähetti minut pois. Kaikista asioista elämässäni minun on vaikeinta unohtaa hänen katsettaan ja äänensä painoa sinä iltana. Viha satutti, mutta pettymys musersi minut. Sen jälkeen jokainen päivä on tuntunut siltä, kuin tähdet voisivat todella pudota taivaalta ja sytyttää maailman tuleen.

Lähdin pois silloin kuin ei olisi pitänyt. En ollut paikalla silloin kuin hän tarvitsi minua eniten. Vaikkei hän sitä koskaan sanonutkaan. Näin sen kuitenkin hänen silmissään, kun kohtasin hänet vielä viimeisen kerran. Se oli jälleen muuttunut, nyt hän katsoi minua kuin olisin hänen yläpuolellaan.

Hän odotti minun takiani. Kertoakseen, kuinka paljon minulla oli merkitystä ja varmistaakseen, että tällä kertaa eroaisimme ystävinä.

Oli vaikeaa tuntea itsensä niiden sanojen arvoiseksi sen jälkeen, mitä olin tehnyt. Jos olisin ollut tarpeeksi vahva, en olisi väistynyt paikaltani. Toteuttanut tehtävääni varjoista niin, ettei hän olisi huomannut. Olisin voinut estää tähtiä putoamasta.

Haluan uskoa ajatukseen huomisesta. Huomenna kaikki hyvin, paremmin. Huomenna syyllisyys unohtuu ja sydämeni on kevyt. Huomenna en enää syytä itseäni. Huomenna voin katsoa peiliin, näkemättä katseessani surua.

Aina usko ei kuitenkaan kanna ikuisesti. Vieläkin tulee aamuja joina käännän selkäni omalle kuvalleni, koska en pysty katsomaan itseäni silmiin.

Ehkä huomenna tähdet eivät putoakaan.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Turn away and slam the door

Vietin viime yön yksin. Mahdollisuuksia oli paljon, mutta koin tarvitsevani aikaa itselleni. Enkä halunnut paeta sitä. Se on eräs asia, jonka opin viime vuonna. Vaikka rakastan läheisiäni ja olen valmis mihin tahansa heidän puolestaan, tarvitsen aikaa myös itselleni. Hetkiä, jolloin saan olla yksin. Asioita, jotka jaan vain itseni kanssa. Eikä minun tarvitse pyytää keneltäkään anteeksi sen takia.

En pidä uuden vuoden lupauksista. Ajatus on jotenkin pinnallinen, kuin se olisi pelkkä seuraleikki. Miksi luvata jotain vain uuden vuoden takia? Lupauksen voi tehdä milloin vain, eikä mikään tietty ajankohta tee siitä totta. Vain sinä itse voit tehdä asiat mahdollisiksi ja saada ihmeet toteutumaan.

En luvannut mitään vuodelle 2014, mutta tavoite minulla kyllä on. En kuitenkaan vanno sitä uuden vuoden nimissä. Kyse on siitä, mitä todella haluan ja vahvasta intohimosta toteuttaa se.

Viime vuoteen mahtui paljon hyviä hetkiä, mahtaviakin. Sellaisia, joita ei halua unohtaa ja joita tulee vaalittua rakkaudella. Vuosi 2013 oli hyvä vuosi, niin hyvässä kuin pahassa. Opin itsestäni enemmän kuin koskaan ennen. Tiedän nyt selkeämmin, mitä todella haluan, mitä minun on turha itseltäni odottaa ja mikä ei ehkä koskaan muutu. Olen kuitenkin matkalla kohti hyväksyntää, sitä kautta pystyn keskittymään niihin asioihin joita voin itsessäni muuttaa ja parantaa.

Kaikesta huolimatta koko vuoden odotin enemmän tai vähemmän se loppumista. Tästä vuodesta tulee parempi. Viime vuosi oli prologi tulevaisuudelle ja epilogi sille, mitä olin joskus. Se oli käännekohta, suurien päätösten vuosi. Päätösten, jotka on pian aika toteuttaa. Päätösten, jotka johtavat sinne mitä todella haluan tulevaisuudelta.

Joku ehkä sanoisi, että minun ikäiseltäni elämä alkaa jo olla ohi. Omasta mielestäni se ei kuitenkaan ole vielä kunnolla edes alkanut. Elämä on jotain, mikä lähtee sisimmästä ja mihin voi itse vaikuttaa, jos todella tahtoo.

Tänä vuonna aion elää.