Sivut

tiistai 31. heinäkuuta 2012

Valkeakosken herättäjäjuhlilla

Jepulis, festarikesä on nyt jurnutettu loppuun asti ja kesän viimeisiin bileisiin suunnistin yhdessä come backin tehneet pyllyparini Roxxin kanssa. Tapasimme ensin Tampereella, josta sitten jatkoimme Valkeakoskelle käytyämme ensin juomassa sumpit Roxxin kämpillä. Mitään ultimaattisen pitkää aikaa emme tuolla kuitenkaan viitsineet viettää, sillä oli kiire varmistamaan paikkaa eturivissä yön keikkaa varten. Siispä lähdimme kohti festaria.


Niin siis mikä oli? Työväen musiikkitapahtuma oli niin kaukana perinteisestä festarista kuin olla voi. Ensimmäisenä siitä tuli mieleen jotkin markkinat kun oli jos mitä käsityömyyjää ja letunpaistajaa. Haahuiltuamme alueelle heti ensimmäiseksi joku naisimmeinen äkkäsi meidän ja tuli iskemään meille sellaiset minikokoiset ensi apu -pakkaukset kouraan. Mennessään täti sanoi, että saattaisimme vielä tarvita niitä illemmalla ja nauroi härösti vielä siihen päälle. Jäin tuijottamaan hieman typertyneenä käteeni iskettyä punaista pussukkaa ja kelasin, mitä ihmettä juuri tapahtui ja oliko koko mesta kenties päästään sekaisin.

Hipsiessämme syvemmälle tapahtuma-alueen uumeniin mielikuva simppelistä markkinahumusta alkoi vähitellen rapistua ja pian sainkin havaita, että koko sirkus muistutti enemmänkin jotain ihme herätysliikkeen kesäriehaa. Löydettyämme lavan jonka Makkoset valtaisivat keskiyön pimeinä hetkinä leukamme loksahtivat maahan asti, sillä pikkuisen lavan edustalle oli levitetty rivitolkulla penkkejä joilla istui lauma mammoja ja pappoja kuuntelemassa jotain kuorolaulantaa. Ei millään ilveellä kehdattu iskeä perseitämme sinne eturiviin vielä silloin kaikkien vanhusten kyyläiltäväksi (ei sillä, ne harrastivat sitä missä sitten satuimmekin viipottamaan) joten parkkeerasimme lavan sivuun varjoiseen kohtaan. Seurasimme alueen tapahtumia alkuun hieman kiusaantuneina, mutta annoimme asian pian olla ja annoimme sen sijaan idiotismin kukoistaa, ryyppäsimme mehua ja mussutimme mukaan raahaamiani Polly Rockseja. Pollyjen rakenne oli muuten päivän päätteeksi aika mömmöinen, kiitos hiostavan ilman ja paahtavan auringon.


Viiden hujakoilla kävimme vaihtamassa lippumme rannekkeisiin ja kun kerran liikkeellä oltiin päätettiin myös syödä jotain. En sitten koskaan opi, ettei rahaa pitäisi käyttää siihen festaripaskaan? Maksoin meinaan seitsemän euroa kanawokista joka oli kuivempaa kuin hiekka Saharassa ja jossa ei ollut kananpaloja (=kuivia, kovia klimppejä) edes nimeksi asti vaan setti koostui enimmäkseen riisistä joka ei siellä ruokakaupassa paljonkaan maksa.

No kuudelta saatiin lopulta jotain actionia kun Katri Helena aloitti keikkansa ja luojan kiitos järkkärit olivat roudanneet ne penkit helvettiin sieltä lavan edustalta. Tunsin olevani keikalla niin väärään paikkaan eksynyt kuin olla voi, mutta ei tuo kuitenkaan noussut lähellekään kamalimpien lämppärien kärkeä. Jäin tosin kaipaamaan Puhelinlankoja.

Afrocolan aikana yleisöä oli sen verran minimaalisesti, etten jaksanut ruveta seisoskelemaan vaan istuin suosiolla koko keikan perse kiinni maassa tsiigaillen niitä muutamia ihmisiä jotka olivat ilmestyneet ympärilleni joraamaan. En voi sanoa nauttineeni keikasta, hitto se tunti kului kyllä hitaasti.

Viimeisenä ennen Makkosia lavalla esiintyi australialainen The Crooked Fiddle Band. Ei nyt ihan ollut sellaista musiikkia jota kuunnella jaksais, mutta bändin jäsenet oli sen verran hilpeitä otuksia että kiinnostus pysyi yllä ihan hyvin. Lisäksi ne puhui jotain hobiteista mikä sai mut ja Roxxin sekoamaan. Sitten ne keksi ikuistaa yleisön ja nappas kuvan. Meidän kööriä ei ole kovinkaan vaikea erottaa sieltä eturivistä...

Kuva © The Crooked Fiddle Band
 Lopulta kellon viisarit raksuttivat kahdentoista kohdalle mikä tarkoitti sitä, että oli aika laskea Makkoset irti. Ja voi luoja mikä keikka... Oma suosikkini näistä kesän keikoista vaikka mesta oli mitä oli ja vaikka Ruissia hypetetään joka tuutista. Pää läksi lätkimään viimeistään Hammersmith Palaisin aikana kun biisi itsessään on jo niin älyttömän kova niin sen kruunasi kohdalle puksuttanut rankahko sadekuuro. Siinä sitten riehuin kuin viimistä päivää vettä valuvana ja pörrö sekaisin. Biisin jälkeen olo oli kuin suihkussa käyneellä, mutta enpä tuota jaksanut surra kun keikka jatkui yhtä loistavalla fiiliksellä. Vaikka osa yleisöstä oli jokseenkin jäässä eikä osannut edes niitä tunnetuimpia biisejä niin se ei omaa riehumistani haitannut. Myös ukoilla oli selvästi kivaa ja Steve sulatti nallekarhuilullaan parin eturivin idiootin sydämet jälleen kerran. Nimiä tuskin tarvitsee mainita eikä kukaan jaksa enää varmaankaan kuunnella yksityiskohtia.

Kuten oltiin ennen keikkaa ennustettu, kajareiden päälle asetetut kukkaruukut saivat kyytiä kun Makke innostui pomppimaan lavalta alas. Kukkaruukkuja lenteli pitkin järkkärialuetta ja Makke viskasi myös minulle ja Roxxille yhdet suoraan ojennettuihin kätösiimme. Emme tosin olleet varmoja, oliko meidän tarkoitus vastaanottaa puskat käsillämme vai naamoillamme. Jammailimme ruukkujen kanssa hetken, mutta sitten paha järkkäri tuli ja otti ne pois. Pöh, olisin halunnut viedä sen mukanani kotiin. Kukkaruukun menetyksestä huolimatta materialisoiduin pitkästä aikaa kun mukaan lähti keikan päätteeksi Karlin päreiksi paukutettu rumpukapula.

Keikan jälkeen jäätiin hetkeksi jumittamaan alueelle ja pälisemään viimeistään kuluneen kesän aikana tutuksi tulleiden örriäisten kanssa. Fiilis oli vähän haikea enkä oikein osaa vieläkään käsittää, että festarikesä on nyt tältä vuodelta ohi. Yritimme myös nähdä vielä vilauksen rakastamastamme bändistä, mutta aikaisempi sadekuuro sai pian jatkoa ja tuosta kehkeytyikin ihan kunnon rankkasade ja ukkosmyräkkä. Roxxin kanssa luovuimme sateen myötä toivosta nähdä vielä vilausta bändin ukoista, joten suunnistimme monsuunin läpi autolle ja kohti Tamperetta. Päästyämme Roxxin kämpille söimme vielä yöpalaa ja suoritimme keikkojen jälkeisen pakollisen rituaaliörinämme ennen kuin suunnistimme seikkailemaan unilaaksoihin.

Kiitokset kaikille, jotka olitte mukana riehumassa kesän festareilla. Takataskuun jäi monia ikimuistoisia hetkiä, valvottuja öitä ja upeita keikkoja. Ensi kesänä uudestaan isommalla keikkasaldolla ja sitä odotellessa katsellaan, mitä syksy, talvi ja kevät tuovat tullessaan.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Lost in the City

Viimeisellä kesälomaviikollani kävin tekemässä parin päivän visiitin Tukholmassa vanhempieni kanssa. Matkaan lähdettiin tiistaina alkuillasta Turun suurelta ja hulppealta lentokentältä jolle tuli raahauduttua vähän turhankin ajoissa, mutta kyllä se aika siinä lonkeron ja pikku purtavan äärellä ihan rattoisasti kului.


 Itse olisin mieluummin taittanut matkan laivalla, mutta hävisin valtataistelun vanhempiani vastaan. No lentämisessä oli tietysti se hyvä puoli, että määränpäähän saavuttiin huomattavasti sutjakkaammin kuin merta pitkin seilaamalla. Lentomatka taisi kestää ruhtinaalliset 40 minuuttia ja oli meikäläiselle aika normi settiä (tässä rivien välissä päden maailmanmatkailuillani) ja repeilin joillekin skideille jotka olivat ihan into perseessä kun taisivat olla ensimmäistä kertaa lentokoneen kyydissä. Kyllähän sitä itsekin jaksoi nuorempana innostua, mutta nykyisin tulee lähinnä kitistyä miten neste pakkautuu joka paikkaan ja vatsa turpoaa kuin pullataikina niissä peltipatongeissa. Pakko kuitenkin hehkuttaa, että rakastan nousuja, laskuja ja ikkunasta avautuvia maisemia, vaikka nuo välillä ovatkin pelkkää sinistä taivaankantta. Lentokone on ehkä yksi nostalgisimmista paikoista mitä osaan itseni kohdalla mainita. Kun katselen ikkunasta ulos ja mietin omiani tulee vain sellainen jännä, haikea ja hieno fiilis.

Oikeasti tämä kuva on paluumatkalta, mutta whatevö
 Nopeasta matkustustavasta huolimatta ensimmäisenä iltana ei paljon muuta ehditty kuin hieman silmäillä Stokkiksen katuja sekä käydä tietysti syömässä. En muistanut ottaa syömästäni halloumi-juustosalaatista kuvaa ja olin imaissut ihanaisen jo lähes kokonaan turpaani kun tulin edes muistaneeksi kameraa.


Seuraavana päivänä söin ihan ensimmäiseksi vähän lisää kun tuli aika tutustua hotellin aamupalatarjontaan. Ja voi jummi jammi, sieltä löytyikin vaikka mitä. Itse ihastuin erityisesti jälkiruokapöydän tarjontaan, olisin voinut ravita itseni pelkästään niillä herkuilla. Pääpalkinnon vei ehdottomasti mutakakku jonka olisi voinut kyllä jättää hieman raaemmaksi (bros, mutakakun nimikin tulee siitä että se on sellaista tahmaa joka jumittuu joka paikkaan) sekä nutella, jonka olisin mieluiten ominut kokonaan itselleni, mutten sitten kehdannut.


Aamiaisen jälkeen oli aika suunnistaa törsäämään omaisuutta keskustan kauppoihin. Aika lahjakkaasti varojani sitten tuhlailinkin, mutta köyhtyminen taisi olla koko reissun keskeisin teema. En jaksa ottaa mitään ihkuposeja ostoksistani, mutta matkaan lähti mm. yhdet piikikkäät rengaskorvikset, pienellä korolla varustetut leopardikuvioiset nilkkurit, pusero jossa on jtn pellejä, sininen leopardihuivi, alusvaatteita, mustat reikälegginsit sekä musta pitsitaijokuvastaavaihmehärpäkemekko (kuulostaa pelottavalta, but mii laiks). Olikohan siinä kaikki? Ehkä, ehkä ei. Kun aamiainen oli vähän sulanut, ostettiin jätskikiskasta Ben & Jerry's jäätelöä. Maku taisi olla minttusuklaa tai jokin sellainen ja oli muuten hyvöö.


Tässä välissä käytiin heittämässä sitten ostokset hotellille ja naatiskelimme virvokkeita hotellin baarissa ennen kuin lähdimme tarpomaan Gamla staniin.

Osaan joskus ottaa ihan fiksustikkin
Kukaan ei varmasti ylläty kun kerron, että Gamla stanissa suunnistimme ensimmäisenä etsimään jotain kivaa kuppilaa. Löysimmekin yhden kivan italialaisen ravintolan/kahvilan/baarin/jonkun jossa sitten ryypättiin Irish Coffeet. Irkkulaista juomaa italialaisessa raflassa Ruotsissa, cool.



Tarvottiin aikamme ympäri ämpäri ja ihasteltiin alueen arkkitehtuuria. Kurkattiin myös johonkin kirkkoon sisälle, muttei kuitenkaan päästy eteistä pidemmälle koska pidemmälle päästäksemme olisi pitänyt maksaa jotain. No, näki siitä eteisestäkin ihan kivasti.





Löysin Gamla stanista myös aivan ihanat mustat haaremihousut. Tai no olisihan värejä ollut vaikka missä sateenkaaren sävyissä, mutta musta on aina se mukava turvallinen vaihtoehto. Äiti esitti heti oivallisen kehun "Noihin mahtuu vielä enemmän paskaa kuin noihin sun vanhempiin housuihin", että sillai. Nälkäkin pääsi yllättämään, joten kävimme myös vetämässä vähän ruokaa napaan ennen kuin poistuimme mestoilta. Tällä kertaa muistin kuvailla annokseni, joten kuolatkaa. Pasta frutti di mare, omomom.


Hotellille päin kuljeksiessamme aloin epätoivoisesti koluta läpi jokaista elintarvike- ja karkkikauppaa jonka näin, koska halusin törsätä viimeiset kruununi sylilliseen Polly Rockseja, jotka tuttavallisemmin tunnetaan myös Dregen Pollyina.

Hämmästyttävä yhdennäköisyys, vai mitä sanotte?
 Aloin hieman huolestua kun en vaahtosuklaapallukoita meinannut mistään löytää, mutta lopulta niitä löytyi T-Centralenista jostain kioskista. Olin iloinen ja kahmin noita mukaani roppakaupalla. Hämmentävintä oli se, että kassatäti oli ihan perus meiningillä vaikka lappasin tiskille sylillisen Pollyja muistuttaen lähinnä ylisuurta pähkinää.


Ennen hotellille paluuta kävimme vielä aitoon Jokela -tyyliin nappaamassa iltadrinksut jossain katubaarissa ja samalla korkkasin myös ensimmäisen Polly -pussin. Vanhemmat eivät noihin liiemmin ihastuneet (outoja ihmisiä), mutta jäipähän itselleni enemmän.

Loppuilta meni hotellilla koomaillessa ja siinä, että innostuin katsomaan iskän iPadilla Muumeja. Yritin myös vaihtaa Alfred J. Kwakin tunnaria soittoääneksi äidin kännykkään, mutten tajunnut siitä romusta mitään niin jäi se sitten tekemättä. Vissiin vähän lapsetti?

Viimeisenä päivänä eli torstaina emme ehtineet oikeastaan aamiaisen ja pakkaamisen lisäksi heittämään kuin pienen rinksan lähikaduilla. Enää ei tarttunut ostoksia matkaan, mutta eipä sitä raahaakaan oikeastaan enää ollut. Siitä pisteestä oli ihan jees lähteä pikku hiljaa kohti lentokenttää kun oli kassit täynnä (!!!) uusia riepuja ja Pollyja.

torstai 26. heinäkuuta 2012

Taannoiset tapahtumat Wanajassa

Olen aika syntisen paljon myöhässä tämän merkinnän kanssa, mutta olen kärsinyt inspiraation puutteesta kun tuntuu, etteivät nämä keikkajaarittelut enää oikein erotu toisistaan millään tavalla. Lisäksi koomasin useamman päivän ko. festarin jälkeen jonka jälkeen suuntasin jo parin päivän visiitille Tukholmaan. Mutta mutta, tässä tämä nyt kuitenkin lopultakin olisi.

Perjantaina 20. heinäkuuta suunnistin The Willu Carin nokan kohti Hämeenlinnaa. Aikataulut ja muut suunnitelmat menivät tälläkin reissulla vähän plörinäksi, sillä mun oli alunperin keikan jälkeen tarkoitus majoittua Roxxini luo Tampereelle, mutta koska tuo vietti edelleen sairaslomaa Kouvolassa ja oli kehitettävä jotain muuta. Lopulta päätin nukkua jokusen tunnin torstai-illan ja sitä seuraavan yön aikana, ennen kuin lähtisin painamaan aamuksi Hämeenlinnaan josta pitäisi sitten vielä perjantaina keikan jälkeen selvitä kotiin.

No en mä mitään kyennyt nukkumaan, mitä nyt jotain pari hassua tuntia. Joskus puoli neljältä kyllästyin lopultakin pyörimään sängyssä ja paikkasin naamani edes joten kuten siedettävään kuosiin ja energiajuomaa lipittäen aloitin matkani kohti Hämeenlinnaa... mukavasti auringonnousuksi. Ei ollut kuitenkaan yhtä auvoinen kokemus kuin Tammerfestistä kotiin ajaessa sillä tällä kertaa ajoin auringonnousua kohti ja hyvä kun eteensä siltä kajastukselta näki. Matkan varrella pysähdyin Forssan ABC:llä ostamassa kahvia, mikä oli hämmentävä kokemus sillä mesta oli rekkakuskien lisäksi myös paikallisten spurgujen suosiossa. Kivasti katsoivat meikäpoikaa vähän pidempään kun kurvasin pihaan ja kirmasin parkkiksen poikki menninkäisen näköisenä.


Hämeenlinnaan putkahdin siinä joskus puoli seitsemän tienoilla saadakseni todeta, että olin täysin pallo hukassa koko mestan kanssa. Aluetta ei oltu vielä alettu edes rakentaa joten ei ollut mitään käryä missä portit tulisivat olemaan tai mihin voisin surutta hylätä autoni ilman, että saisin yöllä havaita sen olevan porttien sisäpuolella. Hylkäsin pöpötin sitten vain johonkin kadun varteen ja yritin löytää tuttuja naamoja, mutta missään ei näkynyt ketään. Parin epätoivoisen puhelinsoiton jälkeen kuitenkin löysin muun jonotusporukan ja leiriydyin kamoineni jonkun... järven?... rantaan.

Aika kului aika perusmeiningeillä eli paskaa jauhaessa ja syöpötellessä. Jutut oli enemmän tai vähemmän noloja, väsyneitä ja outoja, mutta hauskaa oli joten eiköhän tuo se main thing ole. Olin kuin olinkin muuten aluksi onnistunut jättämään autoni sellaiselle paikalle joka tulisi jäämään festarialueen sisälle, joten kirmasin sitten tuli perseen alla kaaraa siirtämään. Uudenkin parkkipaikan puolesta sai elellä sakkolappujen pelossa, mutta onneksi selvisin ilman sellaisia eikä kukaan keksinyt laittaa ikkunoitakaan paskaksi tai mitään muuta ikävää.

Lopulta ne portitkin sitten suvaitsivat aueta. Matka porteilta lavan edustalle oli aika syntisen pitkä eikä tämmöisen vanhan juopon kunto kestänyt edes puoleen väliin kun oli pakko vaihtaa juoksu kävelyyn ja satunnaisiin spurtteihin. Hitto kyllä sille meikäläisen vaappumiselle varmasti nauroivat vanhat variksetkin! Tai ainakin koko sen sirkuksen henkilökunta...

Päästyäni lopulta lavan edustalle olo oli kuin maratonin jäljiltä ja aikaisemmin vallinnut suloisen viileä ilma oli kadonnut jonnekin hornan persuksiin. Aurinko läähätti suoraan niskaan eikä mistään tuulenvireestä ollut tietoakaan. Ensimmäinen bändi oli 15 Minutes Before The Dive joka taisi olla ihan jees tai ainakin kertakuuntelun kestävää, mutta harmaat aivosoluni eivät millään jaksaneet paneutua lavan tapahtumiin joten keskityin lähinnä tasapainoittamaan nesteytystäni ja opettelemaan hengittämisen uudelleen.


Seuraavana nousi lavalle Elokuu jolta tiesin pari biisiä vain siksi, että töissä tulee kuunneltua aina välillä sysi surkeaa radiorenkutusta. Elokuu ei siis todellakaan ollut meikäläisen juttu enkä oikeastaan muista tuosta enää mitään. Taisin lähinnä koomata eturivissä ja miettiä, miten helevetissä selviäisin hereillä yöhön asti. Elokuun välissä yritin helpottaa energiatasoani jokusella kahvilla ja kevätkääryleellä, muttei olo tuosta oikeastaan kohennut vaan päinvatsoin vajosi koko ajan syvemmälle persvakoon. Kotiteollisuuden aikana yritin olla edes hieman hengessä mukana koska viime kesän Kotkan meripäivien keikan perusteella bändillä oli ainakin ihan hauskoja välispiikkejä. Keskittymiskykyni ei kuitenkaan pysynyt millään kasassa eikä mieleen jäänyt oikeastaan mitään tähdellistä. Paitsi se, että bändi dissasi Stam1naa ja että itse näytin taas vaihteeksi erittäin kiinnostuneelta. Kotiteollisuus ei oikeasti ole läheskään huonoin mahdollinen lämppäribändi, olo vain oli kuin kuolleella kampelalla niin en pystynyt repimään itsestäni irti mitään spirittiä sille keikalle.

Kotiteollisuuden jälkeen ei oikeastaan tapahtunut mitään jännää. Paitsi että tähyilin ympäristöäni ja mietin minne suunnata jos laattaa lentää. Väsymyksen tasokin oli aika huima, mikä oli aika outoa koska Ruissin yhteydessä tulin mainiosti toimeen paljon vähemmällä nukkumisella. Vika saattoi olla myös siinä kirotussa kääryleessä jonka olin kiskaissut helttaani aikaisemmin. Yleensä suhtaudun vähän varauksella auringossa muhiviin hygieniasäädökset totaalisen laiminlyöneisiin festarisapuskoihin, mutten sitä tietenkään nälissäni ollut niinkään ajatellut. Mene ja tiedä sitten.

Vielä ennen illan kohokohtaa lavalle nousi Freeman joka oli aika totaalisen outo kokemus. Jos jotain hyvää siitä tunnista kuitenkin pitäisi mainita niin se oli biisi Ajetaan tandemilla. Se biisi oli ja on niin huvittava, että se piristi oloa väkisinkin ainakin hetkeksi. Freemanin jälkeen otin puolen tunnin torkut sitä aitaa vasten yrittäen kerätä voimaa viimeistä rutistusta varten. Olo ei tosiaan ollut mitenkään mairitteleva, mutta ei tarpeeksi paha että olisin jättänyt leikin kesken. Ja jos nyt vaikka lopettaisin ruumiintoiminnoistani jauhamisen, kuulostan joltain mummolta jolla ei ole enää muuta sisältöä elämässä kuin kaikista mahdollisista vaivoista ja kolotuksista jauhaminen.

Mikä laatu? Neverheard.
 Sitä paitsi vaivani katosivat aika sen siliän tien kun Makkoset nousivat lavalle. Olin täynnä energiaa ja typerä hymy valtasi nopeasti naamani, vaikka olo olikin edelleen hieman tavallista nuutuneempi. Keikka oli kaikkiaan bändin puolesta loistava, joskin yleisö ei ollut sitä parasta mahdollista. Enimmäkseen paikalla tuntui olevan tätä ikäpolvea jotka aina jaksavat selittää miten näkivät 80-luvulla Hanoi Rocksin siellä ja täällä ja osasivat setistä tosiaan vain ne Hanoin aikaiset biisit... jos niitäkään. En kuitenkaan mokomia jaksanut sen enempiä murehtia ja keskityin riehumaan päätäni irti. Mitään erikoista keikalla ei tapahtunut, mutta keikka oli silti ehdottoman loistava.

Makkosten kadottua bäkkärin varjoihin ja hoiperrellessani pois päin koomatila alkoi vaivihkaa tehdä come backia. Olen vieläkin hämmästynyt, että sain siinä mielen ja ruumiin tilassa auton pois sieltä kaiken kansan keskeltä. En niissä uupumuksen asteissa viitsinyt lähteä Turkuun ajelemaan, joten suunnistin läheiselle ABC:lle jonka pihassa sitten käperryin kaikkiin mahdollisiin peittoihin ja makuupusseihin jotka löysin ja kallistin penkin vaaka-asentoon. 2-3 tuntia nukuin suht tyytyväisenä kunnes heräsin siihen, että joka paikka (kirjoitin ensin jokainen bändi... mitäs vittua?) oli umpijäässä. Tutisutin itseni niin nopeasti kuin kankealta ruholtani kykenin huoltiksen sisätiloihin juomaan kahvia ja ostamaan vähän murkinaa, ennen kuin lähdin suunnistamaan kohti Turkua. Väsymys oli edelleen tähtitieteellistä astetta, mutta päätin rutistaa itsestäni kaiken mahdollisen energian irti ja lähteä ajamaan koska ajatus omasta sängystä houkutti paljon enemmän kuin unien jatkaminen kylmässä autossa. Ajomatka Hämeenlinnasta Turkuun olikin aika utopinen kokemus eikä tekisi ihan heti mieli kokea sitä reissua uudestaan. Sumua riitti useiksi kymmeniksi kilometreiksi, kohtasin itsemurhapotentiaalisia lintuja ja silmät harittivat minne sattuivat.

Kesän ilmeisesti viimeinen keikka on edessä tänä lauantaina Työväen bilehilepaskassa... ei kun siis Työväen musiikkitapahtumassa joten Valkeakoskelle olisi siis tarkoitus suunnata. Huomenna olisi toki Qstock Oulussa ja Ruotsin Rejmyren keikka elokuun puolella, muttei ole lippuja ja... En tiedä. Ei saisi kitistä kun useat eivät käy näinkään monilla keikoilla, mutta kun on tottunut kaiken kattaviin rundeihin tällainen vajaa kiertue tuntuu kamalan suppealta. No, otan sitten syksyllä takaisin koko kesän edestä.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Kokemukseni Suomen suurimmasta saunasta

Jälleen on yksi Makkosten keikka puskettu onnellisesti läpi ja sain pärstäni jälleen julkisuuteen, tällä kertaa onneksi vain maksullisessa online -palvelussa tai mikäs se nyt olikaan. Tammerfestiin siis suunnistin lauantaina 14. heinäkuuta. Roxxin piti alkuperäisten suunnitelmien mukaan tulla mukaan, mutta parka oli vielä kotona potemassa sota-arpiaan joten suunnistin Tampereelle yksin vaikka paikan päältä onneksi seuraa sitten löytyikin.

Sössin aikatauluni aika lahjakkaasti ja olin taas vaihteeksi paniikki perseessä kun lopulta pääsin kotoa lähtemään. Tyypillistä tuuriani, että kaikki mahdolliset Penat ja Keijot olivat taas kerran liikenteessä ja Masatkin vielä siihen päälle. En muutenkaan ole mitenkään erityisillä kuljettajantaidoilla siunattu, joten jos joskus huomaatte meikäläisen liikenteessä kun olen matkalla keikalle niin sietää varoa.


Tampereelle saavuin sitten joskus viiden hujakoilla ja hylkäsin autoni Kissanmaalle koska olin liian pihi paskaperse etsimään paikkaa keskustasta ja Kissanmaa nyt oli kaikkein helpoin vaihtoehto muutenkin. Sieltä sitten lähdin tarpomaan reippaana tyttönä kohti Paskahuonetta (jaa mitä?) vain havaitakseni, ettei jonosta tai tutuista naamoista ollut tietoakaan. Sisältä kuului Makkosten soundcheck, joten oletettavasti kaikki mahdollisesti paikalle jo kerineet olivat sitä katsomassa. Koska olemattomaan jonoon oli turhaa mennä istumaan niin suunnistin Pakkista vastapäätä olevalle terassille nauttimaan virvokkeita, kuuntelemaan soundcheckiä ja nauttimaan olostani.

Jossain vaiheessa soundcheck sitten loppui ja hetkistä myöhemmin huomasinkin tuttuja naamoja siellä Pakkahuoneen jonkun sivuoven luona. Kulautin loput juomastani kurkusta alas ja kirmasin viihdyttämään läsnäolollani Nancieta, Sheenaa, Annia ja Anniinaa. Loppu aika ennen ovien avaamista kuluikin mukavasti pälistessä.

Hieman ennen kahdeksaa hylkäsin nuo pikku kakkahousut ja suunnistin vahtaamaan ovien avausta. Eturivistä ei kyllä ollut minkäänlaista stressiä, pääsin kävellen suoraan Steven kohdalle eturiviin siitä huolimatta että poikkesin matkalla vessaankin. Perin omituista. Vessan jälkeen olikin sitten vuorossa piiiiiitkä ja enimmäkseen myös tylsä neljä ja puoli tuntia ennen Makkosia. Tuossa välissä onnistuin myös kivasti törsäämään rahani Sami Yaffa -paitaan. On se meinaan kaunis vaatekappale.

Ennen Makkosia lavalla kipaisi The Flaming Sideburns, jonka laulaja oli muuten se sama heebo kun se random lavalla poukkoillut ukkeli uuden vuoden keikoilla. Oli ihan yhtä random kuin silloinkin; tepasteli ympäriinsä puukengissä ja käveli käsillään pitkin lavaa. Meinasin myös saada sydänhalvauksen joka kerta kun äijä loikkasi lavalta aidalle ja sukelsi siitä yleisön sekaan. Muuten bändi ei oikeastaan meikäläiseen pahemmin uponnut, mutta on sitä toki paskempaakin nähty. Ainakin takanani vellovalla yleisöllä oli hauskaa.


Olin odottanut Fleimareitten jälkeen lavalle kouvolalaista The Soulsia, mutta seuraavaksi lavalle alettiin jo roudaamaan Makkosten kamoja. Hetken päästä tajusin, että The Souls soitti Klubin puolella. Voi että miten paljon jäi harmittamaan etten saanutkaan todistaa Kouvolan lahjaa maailmalle.

Makkosten keikka olikin sitten silkkaa kultaa ja ehdottomasti kaiken odottamisen ja sählingin arvoinen. Tuli riehuttua aika perkeleesti kun olin Roxxillekin luvannut hoitaa homman meidän molempien edestä ja muukin yleisö oli hienosti messissä. Pakkahuone muuttui hetkessä saunaksi ja hikoilin kuin nisti vieroitusrefloissa. Enimmän osan keikasta olin pihtiotteessa järkkäriaidan ja yleisön välissä, muttei tuo omaa fiilistäni lainkaan haitannut. Lilluin vain jossain täydellisen euforisissa pilvilinnoissa kaiken sen lavalta huokuvan ilotulituksen syleilyssä. Iltaan mahtui paljon upeita hetkiä ja ääni katosi Siperiaan viimeistään Taxi Driverin aikana. Keikan jälkeen olo oli kuin johonkin hikidippiin kastetulla cocktailpalalla ja joka paikka huusi hallelujaa kaiken sen riehumisen jäljiltä.

Keikan jälkeen jonotin jonkun vartin narikkaan ennen kuin lopulta pääsin pihalle ja suunnistin takaisin sivuovelle ja iskin perseeni maahan Sheenan ja Annin seuraksi. Pian ulos tupsahtivatkin Dregen ja Karl ja perässä myös Steve, joita sitten riennettiin tervehtimään. Jotain siinä hetken aikaa lätistiin ja vaikken itse mitään fiksua suustani ulos saanutkaan niin mikäs siinä noita kolmea jumalaista olentoa kuunnellessa ja katsellessa. Mut sit ne karkas takasin sisäl. Höh. Mutta onneksi nähtiin ne viel myöhemmin uudestaan. Jee! Pakko muuten sanoa tässä välissä, että siinä ovilla palloillut Pakkiksen henkilökunta oli ihanan rentoa ja kaikin puolin mukavaa. Saatiin pullolliset pepsiäkin ilman, että edes pyydettiin.

Makke poistui Pakkikselta hieman ennen muuta bändiä ja tervehti vielä siitä meidän ohi kirmatessaan. Kyseli muuten myös missä mun tophat on, eli muisti minut ja hattuni Ruissista.

Istuttiin siellä Pakkiksella keikan loppumisen jälkeen yhteensä sellaiset puolitoista tuntia. Muu porukka alkoi vähitellen kadota ja pian siellä ei paljon muita meidän lisäksi ollutkaan. Jokin mun sisäinen ääni sanoi, että pitäisi hakea auto ja lähteä posottelemaan kohti Turkua, mutta sysäsin mokomat ajatukset romukoppaan. Mikä kannatti, sillä ehdin nähdä koko bändin vielä kerran kun nämä poistuivat Pakkikselta taksiin.

Lähtiessä sain vielä Anniinalta kyydin Kissanmaalle, mikä oli tosi hienoa koska olisin luultavasti sammunut johonkin pusikkoon matkan varrella jos olisin lähtenyt jalan tarpomaan. Auto löytyi ehjänä ja kaikeksi onneksi olin kerrankin ollut fiksu ja jättänyt syötävää (juustokolmio ja juustonmakuisia riisikakkuja, mikä eeppinen yölounas) autoon koska nälkä oli huumaava siinä vaiheessa yötä.

Ajomatka oli oikein mukava ja sujui sutjakkaasti riisikakkuja nassuttaessa ja loistavaa musiikkia huudattaessa. Nopeusmittari paukkui ja muut autoilijat jäivät meiksistä jälkeen kuin tikku paskaan. Juu, menee varmaan väsymyksen piikkiin, mutta oli aika lailla omaa hauskaa tuolla matkalla ja yritin parhaani mukaan viihdyttää itseäni ja pitää itseni virkeänä. Jossain vaiheessa äkkäsin miten kaikki kojelaudan nappulat alkoi hohkaa punaisena ja peileistä tajusin, että aurinko puski paraikaa ylös taivaanrannasta. Yritä siinä sitten samalla seurata tietä kun aurinko nousee selkäsi takana. Oli meinaan aika kaunista, tällaisten hetkien takia rakastan yöajeluja Suomen kesässä.

WROOOOOOMM!!

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Hei, me ollaan Turussa

Ruissin osalta kaiken piti olla hyvin. Kenelläkään mukaan ilmoittautuneella ei ollut töitä esteenä joten laumamme saattoi hyvin rantautua porukalla Ruissalon saarelle jo Makkosten keikkaa edeltävänä yönä. Suunnitteilla oli siis uneton yö hyvän seuran, rennon jonotuksen ja hyvän ruuan parissa. Valitettavasti suunnitelma toteutui vain osittain ja matka siihenkin sisälsi paljon edes takaisin ravaamista jota ruokittiin annoksella turhaa stressiä.

Absurdi otus abstraktissa ympäristössä © Tiina
 Ensimmäinen asia meni pieleen kun pyllyparini Roxx joutui ikävien sattumien vuoksi heittämään pyyhkeen kehään ja luopumaan kauan odotetuista juhlista. Mun asia ei ole jaaritella tästä sen enempää eikä se ole kovinkaan olennaista tarinan kannalta, mutta paskaa silti. Vaikka seura oli edelleenkin ensiluokkaista niin oli se silti hämmentävää olla ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ilman Roxxia Makkosten keikalla. Miten voikin yksi ihminen jättää poissaolollaan niin suuren aukon? Paruin vähän väliä koko päivän armaani perään, mutta onneksi muut mussukat olivat ihania ja ymmärsivät, että vaikka kaipuuni kyseistä paskahousua kohtaan olikin mittaamaton ei se millään tasolla laskenut sitä arvoa, jota heidän läsnäolonsa merkitsi. No jee, rupesinpa tunteelliseksi. Jadajada.

Tuurin ja Tiinan siis piti alunperin tulla Roxxin kyyditseminä Turkuun, mutta sattuneesta syystä Nissan vaihtui matkahuollon bussiin ja omaksi velvollisuudekseni jäi noukkia lapsoset bussiasemalta. The Willu Car ei vaan ole koolla pilattu ja takapenkki on suunniteltu lähinnä kitukasvuisille. Lahjakkaasti kuitenkin saimme Tuurin sinne tungettua ja sekös oli hauskaa. Suunnistimme heti alkuun kauppaan ostamaan sapuskaa illalle ja jonotukseen, mukaan lukien mämmi Steveä ajatellen. Kierreltiin siellä kauemmin mitä vähäisten ostostemme perusteella voisi päätellä, mutta Turun Cittari oli niin eksoottinen paikka pääkaupunkiseutulaisille, että sen jokainen nurkka piti tutkia tarkkaan.

Aika pian sen jälkeen kun oltiin selvitty kaupasta pihalle läksittiin takaisin bussiasemalle hakemaan Saraa ja Turku touring jatkui Skanssiin. Tuli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ostettua jotain myös Seppälästä, sen verran komiat korvikset siellä hyllyssä riippuivat. Illalla tehtiin myös kävely Turun suureen ja ihmeelliseen keskustaan jossa jengi katseli meitä kuin käveleviä mämmipaketteja. Erityisesti mieleen jäi eräällä terassilla istuskellut ukkeli jonka naamalle venahti meidät nähdessään niin hämmästynyt ilme, että jo pelkästään se olisi riittänyt aiheuttamaan riemurepeämisen, mutta kaiken kruunasi miehen epäuskoinen ja kovaääninen "jumalauta". Hajosin aika lahjakkaasti.

Kuva © YleX
Hieman ennen kolmea (yöllä siis) kampesimme itsemme kämpästä pihalle ja kadun toisella puolella olevalle taksitolpalle. Matka Ruissalon sillalle oli äärimmäisen hilpeä ja aiheutimme kuskillemme piristävän työvuoron älyvapailla jutuillamme. Kai sitä voi itsestään kohtuu ylpeä olla kun kaikenlaista nähnyt ja kuullut taksikuski joutuu taistelemaan naurukuoleman kanssa meitä kuskatessaan.

Ruissalon metsiköistä löysimme Nancien, Sheenan, Annin ja Anniinan. Ruissalossa olikin sitten valloillaan aika kaaos ja sählinki kun järkkärit eivät tuntuneet osaavan päättää missä saisimme yömme nököttää. Ravattiin siinä tovi edestakaisin metsän, portin ja sinne vievän polun välillä kunnes meidät lopulta teljettiin aidan taakse polun varrelle liian kauas pääporteista. Ei siinä sitten voinut muutakaan kuin pistää leiri pystyyn ja tappaa aikaa. Enimmäkseen sääkin suosi, mutta välillä taivas paskoi niskaan jäätävän kokoisia pisaroita ja jokusen rakeen. Ilmapiiri oli alkuun jokseenkin vittuuntunut, mutta koheni siitä sitten paskanjauhannan ja mämmin voimalla. Aamun hyisillä tunneilla aloimme luopua toivosta, että näkisimme pikkumiestä jolle mämmi oli tarkoitettu missään lavan ulkopuolella joten kauhoimme mämmin naamariin. Jotkut meistä täyttivät vatsansa tuolla mössöllä hyvällä ruokahalulla, kun taas toiset antoivat mämmin aromin hetken lillua kielen päällä ennen kuin sylkivät sen pöpelikköön. En muuten ole varmaan koskaan syönyt jonotuksen ja keikan yhteydessä niin hyvin kuin tämän vuoden Ruisrockin yhteydessä. Mukana oli ties mitä aina tuosta mämmistä sipseihin ja myöhemmin lavan edustalta oli helppo poistua vuoroin kun jengiä oli niin paljon paikkaa pitämässä. Muistellaan vain viime vuotta kun syötiin Roxxin kanssa vain patonkia ja satunnaisia irtokarkkeja.

Mämmi © Tiina
 Puoli yhden hujakoilla pääsimme lopultakin askeleen lähemmäs pääporttia, joskin jäimme edelleen jonkin typerän ja tarkoituksettoman eristysnauhan taakse. Onneksi siirtyminen tapahtui rauhallisesti kävellen, olin tarpeeksi tikku perseessä muutenkin enkä olisi kaivannut siihen mitään enempiä ryntäilyjä ja tönimisiä. Tämä osa siis meni oikein hyvin, mutta siitä huolimatta viimeisen puolituntisen aikana ennen pääporttien avaamista tikku upposi vain syvemmälle persukseni lihaan ja tärisin ja ärsytin lähellä olijoita stressaantuneella höpötyksellä.

Porttien auetessa lähes kaikki mahdolliset pelkoni toteutuivat siinä matkalla porteilta lavan edustalle. Ensin reagoin liian hitaasti, sitten valitsin portin jonka luona päivystävän järkkärin lipunlukulaite kärsi uhmaiästä ja juoksumatkan aikana vauhti hyytyi ja paniikki kasvoi. Kuitenkin saavuin lopulta turvallisesti Rantalavalle juuri siihen kohtaan, johon oli halunnutkin.

Ihan näin tavan vuoksi sanottakoon muutama sananen niistä bändeistä joita lavalla nähtiin ennen illan kohokohtaa. Ensimmäisenä lauteet valtasi Fintelligens joka on niin kaukana omasta musamaustani kuin olla voi. Keikan aikana kaveri muisti minua kotisohvaltaan viestillä jossa hän mainitsi, että näytin todella innostuneelta suorassa lähetyksessä ja muisti tietysti ottaa kuvankin muikeasta ilmeestäni. Kiitti vitusti, Ninji.

Fintelligens kiinnosti © Ninji
 Hieman ennen Scandinavian Music Groupia lähdettiin jaloittelemaan Tuurin kanssa. Haettiin ilmaista cokista ja derpattiin hetki Radio Rockin penkillä. Bongattiin myös Niku Jonela vai mikä se oli ja pohdin pitäisikö muistaa Roxxia ja lähettää tälle kuva äijästä. En sitten kuitenkaan viitsinyt tuhlata puhelimen tilaa ja puhelinlaskua. Meidän oli tarkoitus palata Rantalavalle ennen SMG:n aloittamista, mutta lyllertäessämme takaisin rannan suuntaan huomasimme, että siellä oli lössiä silmän kantamattomiin ja bändi oli lavalla. Ei sitten jaksettu ruveta tunkemaan sinne eturiviin joten jäätiin bajamajojen suloisen tuoksun katveeseen lätkimään muutama erä ristiseiskaa. Oli kyllä säälittävimmät erät ikinä, koska peli ei muutenkaan toimi kunnolla kahden pelaajan voimalla ja oltiin vielä kaiken lisäksi molemmat sysipaskoja mitä korttipakan sekoittamiseen tuli.

SMG:n jälkeen lavalle nousi GG Caravan ja tässä välissä valtasin myös takaisin paikkani eturivistä kun taas Tuuri hävisi jonnekin kuuntelemaan Apocalypticaa. Koko keikasta ei jäänyt paljonkaan mieleen, sillä en ollut nukkunut about kolmeenkymmeneenviiteen tuntiin ja väsymys oli sairaalloinen. Muistan keikan alkupuolella vaihtaneeni jokusen kiusaantuneen katseen Saran kanssa, mutta taas hetkistä myöhemmin katseeni ei enää kohdistunut mihinkään. Nukahtelin eturiviin ja havahduin vain nukahtaakseni uudelleen. Jossain vaiheessa jostain ruiskahti vettä naamalleni, tiedä sitten oliko kyseessä puhdas vahinko vai päättikö joku ravistaa hereille eturivissä nuokkuvan idiootin. Oli onneni ettei GG Caravanin keikkaa televisioitu ja eka ajatukseni piinallisen tunnin päätyttyä olikin, että pakko saada kahvia. Se sitten helpotti ihan mukavasti.

The Cardigansin vähän jakoi omat mielipiteeni. Musiikki ei ollut mitenkään kamalaa, mutta se keikka oli vain pohjattoman tylsä eikä lavalla tapahtunut mitään mielenkiintoista. Bändi veti biisin, kiitti yleisöä, veti toisen biisin ja sitä samaa rataa jatkettiin loppuun asti. Kaiken lisäksi joku känniääliö keksi iskeytyä meidän taaksemme riehumaan, yritti väkisin änkeä eturiviin ja kun ei onnistunut aukoi päätään ja hakkasi eturiviläisiä selkään. No joo julkinen blogi, säästän enimmät haukkumiset.

Viimeisenä ennen Makkosia lavalla nähtiin PMMP. Tämäkään ei ole sitä musiikkia joka itseeni kolahtaa, mutta varmasti niille joihin kolahtaa keikka oli upea kokemus. Lavalla ja yleisössä oli hyvä meininki ja toisin kuin The Cardigansin aikana nyt lavalta ei puuttunut actionia. Jostain syystä sain myös kamalan nauruhepulin PMMP:n alkupuolella, ei niin mitään käsitystä miksi enkä tiedä oliko se pelkästään hyvällä vai pahalla. Nauratti kuitenkin. PMMP:n keikan jälkeen koitti pitkien minuuttien muodostama tauko, jota voisi verrata ikuisuuteen.

Makke © Tiina
Sitten lopulta alkoi tanner tömisemään ja Makkoset nousivat lavalle. Saimme vieläpä kauan kaivatun valoshow'n, vaikka eihän tuo kesäyössä täysiin oikeuksiinsa päässyt, mutta parempi sekin kuin ei lainkaan.

Keikka oli jälleen kerran aivan loistava, täynnä positiivista energiaa, hyvää fiilistä ja hienoja hetkiä. Saatan olla vain vainoharhainen, mutta voisin vaikka vannoa Stevenkin huomanneen Roxxin puuttuvan. Toivottavasti asiat palautuvat normaaleiksi jo seuraavalla keikalla ja voimme jälleen levittää yhdessä eturivin idiotismiamme. Kuitenkin Steve nauroi, hymyili ja ilmeili tuttuun tapaansa sinne mun, Tuurin ja Saran puolelle lavaa ja itse loistin kuin Naantalin aurinko hymyillen kuin mikäkin aivokääpiöpähkinä. Steve myös viskoi ihan hemmetisti plekuja sinne meidän suunnalle, mutta ne kaikki tuntuivat katoavan savuna ilmaan. Vain yhden putoamiskohdan pystyin paikallistamaan, mutta sekin lensi jonnekin metrin verran meidän taakse. Joo, onhan niitä plekuja kotona jo ennestään, mutta olisihan se kiva aina muistella ja jaaritella pahaa aavistamattomille kyselijöille mahdollisimman usealta keikalta haalittujen plekujen vaiheista. Jaarittelusta mieleen, mitähän vittua mahdan taas selittää?

Makke kävi myös jossain keikan aika alkupuoliskolla nyysimässä silinterin mun päästä, mikä oli aika random kun olin ehtinyt jo luulla että mun turvonnut turpa joka keikalla alkaa jo ärsyttää itse kutakin. Ehkei se vaan tunnistanut mua sen kotsan kanssa. Saadessani sen takaisin joku neljä kättä yritti tunkea siihen väliin.  Tuli elävästi mieleen viime kesän Scorpionsin keikka Saimaa Openissa, kun kaikki mahdolliset nilviäiset yrittivät saada meidän lakanan itselleen kun pyydettiin sitä keikan jälkeen takaisin lavalta. People, seriously? Olisko sit kivaa mennä kotia "Mulla on jonkun random urpon hattu, mut Michael Monroe koski siihen!"

Pikkumiehet © Tiina
Hämmentävää, että vaikka setti oli pidempi kuin kumpikaan aikaisemmista tämän kesän keikoista niin voi jumanstiivu, että keikka tuntui lyhyeltä ja päättyvän ennen aikojaan. Vierailevina tähtinä lavalle nousi näin lunttausta harrastaen Mikko Herranen, Michaelin äiti, Apocalyptica, Jenni Vartiainen, Redrama, Paleface, Tommy Lindgren ja Nasty fucking Suicide. Myönnettäköön, että osa vieraista oli aikamoisia pettymyksiä ja odotin jotain suurempaa vaikka Michaelin äidin käyminen lavalla olikin aika aaws ja Nassea nyt on aina kiva nähdä. Lisäksi laulettiin onnittelulauluja eri kielillä ja screeniltä näytettiin useiden muusikkojen onnitteluja Michaelille.


Biisi johon keikka päättyi oli aikamoinen isku naamaan, vyön alle ja varpaille. Alkuun mut valtasi silkka epäusko ja mietin, että mitä ihmettä tämä nyt on vaikka monien muiden tavoin olinkin tunnistanut Million Miles Awayn jo ensimmäisestä nuotista. Pian valta osa yleisöstä olikin yhtä kyynelehtivää merta enkä tosissaan ymmärrä miten onnistuin pitämään itseni suht hyvin kasassa koko biisin ajan vaikka yleensä sydämen riittää murskaamaan jo pelkästään se, että kuuntelee tätä biisiä kotistereoista. Koskaan ei Makkosten keikalla ole ollut niin surullista hetkeä, mutta silti tämän biisin kuuleminen keikalla oli jotain ainutlaatuista.

Keikan päätyttyä lähdettiin sekalaisissa tunnelmissa maleksimaan pois alueelta. Hämmentynyt fiilis, bajamajojen metsästäminen, jo valmiiksi kipeät jalat ja bussijono veivät aikaa niin paljon, että vaikka keikka loppui jo joskus hieman puolen yön jälkeen niin oltiin vasta puoli kolmelta The Willu Housen vieressä olevalla Hesellä hakemassa nälkäisille yöpalaa. Koko päivän hämmästelin, että hitto kerrankin olen keikalla kotikaupungissani, mutta siltikin matka festarilta kotiin vei enemmän aikaa kuin mitä vaikkapa Helsingistä tai Tampereelta olisi vienyt. Hämmentävää. Oli muuten aivan jäätävää tuskaa kävellä lopen uupuneena se Ruisrockin alueen ja bussipysäkin välinen metsäreitti. Yleensä olen niitä harvoja jotka tykkäävät siitä osiosta ja väittävät sen olevan osa kokemusta, mutta tällä reissulla jouduin syömään sanani.

Tuli nyt aika laiska merkintä kun väsyttää vieläkin viikonlopun jäljiltä. Jotain ajatuksia oli kuitenkin saatava ulos, sillä lauantaina mennään taas ja tällä kertaa Tammerfestiin jonka jälkeen pitäisi taas syntyä uutta turinaa. Nyt nostan hattua yleisölle, poistun estradilta ja suuntaan toiveeni ja odotukseni lauantaille.