Sivut

perjantai 10. lokakuuta 2014

If something cannot go on forever, it will stop

Olen viimeksi kirjoittanut tänne blogiin elokuussa. Sen jälkeen olen usein miettinyt, että pitäisi kirjoittaa jotain. Olen aloittanut, mutta idea ei ole kantanut loppuun asti. Edellisen päivityksen jäädessä aina vain kauemmas on tuntunut, että petän itseni kirjoittajana koska en pysty pitämään aktiivisempaa päivitystahtia. Pakkomielle saada jotain kirjoitettua tänne on jarruttanut muuta kirjoittamistani, koska tuntui, että Street on etusijalla ja sinne pitää postata jotain ennen kuin voin keskittää energiani muihin projekteihin.

Pohdin myös, mitä haluaisin edes postata. Blogi on ollut aikamoista sekametelisoppaa, tänne on tullut postattua vaikka ja mitä ilman minkäänlaista punaista lankaa. Olen perustellut asiaa sillä, että saan laittaa omaan blogiini mitä haluan. Nyt tämä epämääräinen, tarkoitukseton sisältö ei enää tyydytä ja päivitysinto on selvästi hiipunut. En ole lifestylebloggaaja eikä minusta sellaista saa tekemälläkään. Elämäni ei kerta kaikkiaan ole tällä hetkellä tarpeeksi mielenkiintoista, että jaksaisin kirjoittaa siitä alituiseen. Eikä minua henkilökohtaisesti kiinnosta selittää sellaisista arkisista rutiineista kuin mitä söin ja puin päälleni tai kenet tapasin ja missä.

Siispä nyt, vajaan kuukauden päässä siitä kun blogi olisi täyttänyt kolme vuotta aion lopettaa tämän kanssa vääntämisen. Tämä blogi on jo pidempään tuntunut enemmän rasitteelta ja siinä vaiheessa kun jokin ei enää tuota tyydytystä, ei sitä auta jatkaa varsinkin kun minulla on ollut paljon hyviä hetkiä tätä blogia kirjoittaessa ja täällä on tekstejä, joita edelleen rakastan. Tätä blogia kirjoittaessa olen kasvanut niin kirjoittajana kuin ihmisenä, joten annetaan sille sen ansaitsema lopetus eikä väännetä enää väkisin.

Vaikka tämä blogi nyt heivataankin monttuun ei se tarkoita, että olisin kokonaan luopumassa blogikirjoittamisesta. Joskus kesällä mainitsin, että olen loppuvuodesta lähdössä Uuden-Seelannin kautta Californiaan ja tulisin pitämään Roxxin kanssa reissulta matkablogia. Vaikka reissuun on vielä puolitoista kuukautta, näki matkablogi jo hiljattain päivänvalon ja sitä pääset lukemaan tästä. Lisäksi, nyt kun Street ei enää kulje kahleena nilkassa, voin keskittää kirjoitusintoni fiktiiviseen kirjoittamiseen. Runoja ja muita tarinoita postailen satunnaisesti tänne, riippuen inspiraatiosta, päivitysinnosta ja ylipäänsä halusta jakaa tekstiä. Liittykää ihmeessä lukijoiksi, jos kiinnostaa ja kiitos vielä menneistä ajoista Streetin parissa.



“We all change, when you think about, we are different people, all through our lives. And that’s okay, that’s good, you gotta keep moving. So long as you remember all the people that you used to be. I will not forget one line of this, not one day, I swear."

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Vielä hetki tässä maailmassa

Rummut lyövät yössä,
valot sattuvat silmiin.
Hetken tuntuu kodilta.
Tiedäthän?
Vaikka sydän on liian levoton jäämään,
joskus on hyvä nostaa katseensa
ja huomata katsovansa jotain,
minkä tuntee.

Aikaa ei ole paljon, kohta on taas lähdettävä.
Jossain kaukana jokin kutsuu luokseen
ja olen valmis vastaamaan siihen.
Vielä on kuitenkin hetki tässä maailmassa,
jossa huudan yöhön
ja käteni koskettavat tähtiä.

 Tiedän miten tämä kohtaus menee,
se on ommeltu kiinni selkärankaan,
se on osa suonissa sykkivää verta.

© Tikkurila Festivaalin facebooksivu
Minä tunnen ne sanat.
Sanat, joiden luulin olevan jo poispyyhittyjä.
Niissä on kaikki,
mennesiyyteni ja tulevaisuuteni,
tämä hetki.

Maailma keinuu ympärillä,
selän takana nousee myrsky
ja minä olen sen silmässä.
Askeleet sykkivät kipinää,
kipuakin ehkä,
muttei tarpeeksi vahvaa pysäyttämään.

Kierros kellon ympäri
äänet katoavat, valot hiipuvat,
maailma muuttuu kylmäksi.
Toivoisin armonaikaa,
vielä hetkeä valosateessa.
Mutta jäljellä on vain hiljaisuutta.

Onnen ja surun ristitulta.
Käännyn katsomaan pimeyttä,
joka on laskeutunut kuvuksi ylleni.
En tiedä milloin,
mutta vielä joskus tulen takaisin.
Sitä ennen minun täytyy tietää,
mitä on kartan toisella laidalla.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Pärinä-Sussu muistojen äärellä

Sunnuntaina vietettiin serkkupojan rippijuhlia, joten sillä syyllä tuli reissattua Turkuun perjantaina ja takaisin pääsin eilen keskiviikkona. Melkoisen nostalgiapainoitteinen trippi ja kivaa oli, mutta kivaa oli tulla takaisin Pasilaankin.

Perjantaina tuli nähtyä vanhoja kavereita, kierreltyä kansainvälisillä suurmarkkinoilla molemmin puol jokkee sekä nautittua hieman huurteisia. Markkinoilla oli tarjolla ties mitä ruuasta vaatteisiin, mutta säästelin tämän kerran rahojani.

© Janne Riikonen
 Lauantaina kävimme Anttila Kivikukkaron loppuunmyynnissä. Tavallaan aika haikea reissu, kyseisestä liikkeestä on kuitenkin keskivertoa enemmän muistoja mitä yksittäisiin kauppoihin tulee. Iso osa leffahyllyni sisällöstä on tullut haalittua Kivikukkarosta, kerran olen pyörtynyt kassoille ja joskus villeinä teinivuosina silloisen parhaan kaverini kanssa harrastimme kaikenlaista lapsellista älöilyä joka johti vartijan antamaan puhutteluun ja ihme sinänsä ettemme saaneet porttikieltoa koko kauppaan. Muistan varmaan ikuisesti miten kyseinen setä kehoitti meitä "menemään hiekkalaatikolle leikkimään". Haha, good times! Ehkä nykyisin kuitenkin on sen verran älli lisääntynyt, että osaan nippa nappa käyttäytyä.

Anttilasta siirryimme picnicille Aurajoen rannalle, lähelle Föriä. Aika riensi mukavasti epätasokkaiden juttujen ja vanhojen muistelun merkeissä. Koko päivän oli painostavan kuuma ja loppuillasta alkoi myös ukkonen jyrähdellä. Taivaalla näkyi myös luvattoman kaunis sateenkaari, josta yritin nappaista kuvaa, mutta täytyy sanoa että tässä tilanteessa kuva ei tee minkäänlaista oikeutta todellisuudelle. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niin selkeää ja suurta sateenkaarta, josta värit erottuivat vahvasti. Siinä sateenkaarta ihastellessamme paikalle pelmahti joku mummeli juttelemaan mukavia ja aloitti asiansa sanomalla: "Mun piti tulla ihan lähemmäs kattomaan kun on niin upean näköiset hiukset." Hieman facepalmasin, koska olin takuuvarma, että täti halusi katsella sateenkaarta eikä suinkaan rehottavaa tukkapehkoani. Mummeli jäi siihen hetkeksi jutustelemaan ja sanoi myös olleensa itsekin nuorempana aikamoinen pärinä-Sussu. Good to know.


Sunnuntaina olivat tosiaan serkkupojan rippijuhlat. Kilttinä tyttönä suostuin mukisematta osallistumaan myös itse konfirmaatiotilaisuuteen, vaikken kyseisestä jutusta oikein mitään eriskummallista irti saanutkaan. Uskonnot ovat mielenkiintoisia eikä minua suuremmin kiinnosta käydä mitään väittelyjä aiheesta koska koen uskonnon olevan jokaisen henkilökohtainen asia, mutta henkilökohtaisesti tilaisuus ei koskettanut. No, vähän päälle tunti siinä nokka tuhisi ja tuskinpa olisin kyseisellä ajalla mitään tähdellisempää saanut aikaiseksi.

Kirkosta siirryimme itse pippaloihin. Fiksun ja filmaattisen aikuisen rooli ei paljon kiinnosta, joten jos en ollut syömässä tai juomassa kahvia vietin aikaani lattialla röhnöttäen ja rapsuttaen serkkujen ihastuttavia moppikoiria. Koska oman turrin hankkiminen ei tässä elämäntilanteessa tunnu oikein mahdolliselta, piti noita rapsuttaa koko sielun kyllyydestä. Yksi ja toinen sukulainen ja sukulaisen sukulainen erehtyi myös kysymään tämänhetkisistä suunnitelmistani, joten pääsin myös mainostamaan marraskuun lopulla liikkeelle lähtevää idiotismi touria Uuteen-Seelantiin ja Kaliforniaan. Voisin sanoa sukulointireissua siis aikamoiseksi menestykseksi.


 Yöllä selaillessani nettiä ennen nukahtamista kännykkäni otti ja sekosi. Sammutti itsensä, eikä sitten enää suostunut käynnistymään ja vilkutti erroria ruudulla. Onneksi takuuaika oli vielä voimassa, joten matkakassan ei tarvitse kestää uutta puhelinta tai vanhan korjaamisesta koituvia kuluja. Nyt käytössä on äiskän vanha Nokia 301, joka on verrattain ihan jees puhelin vaikkei sillä nettiä jaksakaan selata ja muutkin älypuhelimien mukavuudet puuttuvat. En esim. pääse päivittämään Instagramiani joka toinen tunti! Yhyhyy! Kamalaa miten meiksi joka pitkään paasasi miten on ihan riittävää, että kännykällä voi soittaa ja lähettää viestejä, on nyt täysin massakansan trendien orjuuttama.

Maanantain ohjelmaan sisältyi lähinnä kaupunkikierrosta äiskän kanssa. Shoppailu pysyi aikalailla käytännöllisenä, mukaan lähti uusi piirakkavuoka koska edellinen mokoma otti ja halkesi sekä uusi paistinlasta, koska vanha alkaa muistuttaa reunoilta lähinnä hiirien vessaranttua. Onnistuin myös löytämään vanhasta huoneestani jonkun vuosien takaisen rahakätkön joka johti peinoiseen rikastumiseen. Vaikka lähinnä mietyttää, että kuka on niin dorka että unohtaa moisen olemassaolon.


 Tiistaina kävin äidin isän luona pullakahveilla. Hyvän puhelinkameran kaipuu tuntui karvaana, sillä talon takana olevat omenapuut, viinimarjapensaat ja pikkuinen kasvimaa suorastaan huusivat tulla kuvatuiksi. Jäi hienot landekuvat saamatta ja jakamatta, voi tätä surun määrää.

Vielä samana iltana menin kylään kaverille, jonka olen tuntenut kutakuinkin 14 vuotta. Taas tuli hieman vanhoja muisteltua, mutta tietysti myös nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Rakastamme molemmat matkailua ja kaveri olikin juuri tullut parin viikon reissulta, joten niistä seikkailuista kuulin oikein mielelläni siinä missä minunkin piti hypettää reissua jota pitää vielä neljä tuskaista kuukautta odotella. Tietysti myös haaveilimme kaikista niistä paikoista, joihin pitää vielä joskus päästä. Pääsin myös rapsuttamaan kaverin cockerspanielia, hih <3.

Ennen kuin juna lähti keskiviikkona, kävin vielä läpi ison läjän vanhoja valokuvia, kortteja ja kirjeitä joita vanhempien luona on kaapit piukassa. Sain inspiraation alkaa työstämään kotiseinälleni postikorttikollaasia, joten haalin mukaani paljon moisia. Lisäksi löysin kirjeen, jonka olin saanut luokanopettajaltani joskus tokalla luokalla. Lyhyestäkin kirjeestä löytyi mielettömästi muistoja sen ajan parhaasta kaverista ja sekä "kirjasta", jonka olin joskus mukelona väsännyt ja kiikuttanut kouluun opettajan luettavaksi. Truu kirjailija pienestä pitäen siis. Noista laatikoista löytyi myös kirjeitä 17 vuoden takaa, jotka olin saanut silloiselta suurelta rakkaudeltani. Nyt on ikää mittarissa se 24, joten jokainen osaa varmasti laskea minkä ikäinen siihen aikaan olin ja miten vakavasta ja maailmoja mullistavasta rakkaudesta olikaan kyse.


Kotiin päästyäni aloin työstämään tuota postikorttiseinää. Kaikkia kortteja en siihen jaksanut laittaa, koska Kanarian saaret -kortteja oli suhteessa aivan liikaa ja osa korteista ei muuten vain napannut kuvitukseltaan. Olen viime aikoina havahtunut siihen, miten paljon matkustaminen meiksille merkitsee. Pitkään ajattelin, että tärkeintä olisi vain päästä ulkomaille asumaan, mutta enää se ei ole tärkein asia. Enemmän merkitsee se lähteminen ja uusien asioiden kokeminen, seikkailu ja se miten oma kartta täydentyy uusilla paikoilla, joissa on tullut käytyä. En tietenkään ole sulkenut ulkomaille muuttamista kokonaan pois, mutta laajempi matkustelu menee silti tällä hetkellä etusijalle. Haluaisin, että voisin vielä joskus elättää itseni tien päällä. Englantini on kuitenkin vielä aika hanurista, joten se jarruttaa haavetta jonkin verran. Suunnitelmia on paljon, mutta niin (ainakin toivon) on aikaakin.

Ja vielä lopuksi: Hobitti 3:n teaser traileri ilmestynee lauantaina(vihdoinkin!), illalla Suomen aikaan. Upea juliste on jo kiertänyt netissä, jestas niitä sydämentykytyksiä kun se tuli vastaan fabossa.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Aikuistu, kakara!

Usein ympärilläni varsinkin nuoremmat kaverit (terveisiä mussut) tuntuvat kuumottelevan vanhenemista ja sitä miten 'elämä loppuu'. Mikä on oma reaktioni siihen kaikkeen? No tämä:


Joo, itse en siis paljon jaksa ahdistua siitä miten lukema ikämittarissa nousee, se mitä elämässä haluaan tehdä ei juurikaan ole sidoksissa ikään vaan siihen, mihin itse pystyy ja on valmis. On myös asioita, joita en nuorempana voinut tehdä koska ikä ei riittänyt kaikkeen. Tietenkin meiksi on nyt kaksikymmentä-vitun-neljä joten on tässä jotain vastuuta elämässä pitänyt ottaa ja joutunut tiedostamaan, ettei kaikki putoa syliin taivaalta. Mutta muuten en paljonkaan jaksa pitää käytökselleni minkäänlaista rotia kunhan sillä ei satuta ulkopuolisia. Sillä oman kipukynnyksen koettelemisella ei puolestaan ole niinkään väliä.

Tietty lapsenmielisyys on ehdottomasti hyvä säilyttää läpi elämän. Monet tuntuvat luopuvan monista kivoista jutuista koska "heidän ikäisenään ei voi enää tehdä sitä ja tätä". Pieni seikkailuhenkisyys ja lapseninnostus tekee elämästä paljon makoisampaa. Itse suhtaudun kaikkiin rakastamiini asioihin äärimmäisellä innolla ja jos odotan kovasti jotain olen tavattoman täpinöissäni jo kauan ennen h-hetkeä, pälisen asiasta kaikille jotka vain pysyvät sen verran paikallaan, että voivat kuunnella ja fiilistelen muutenkin täysillä. Tietysti kun tavattomasti jotain odottaa niin päässä alkaa helposti naksua, mutta mitäpä pienistä.

Rakastan myös animaatioita ihan mielettömän paljon. Varsinkin vanhat kunnon käsinpiirretyt animaatiot ovat uskomattomia taidonnäytteitä, mutta nykyisin myös tietokoneanimaatioiden joukossa törmää todella henkeäsalpaaviin animaatiotyyleihin, jotka nostavat palan kurkkuun. Itselleni rakkaus animaatioon on niin peruskauraa, että välillä häkellyn miten jotkut pitävät niitä vain lasten juttuina, joita katsotaan vain silloin jos on nappulaseuraa mukana. Oma äitini on tästä aika täydellinen esimerkki eikä hän oikein jaksa ymmärtää, miksi se likka käy taas katsomassa niitä lasten elokuvia. Lisäksi jos katson vaikkapa YouTubessa sinne ladattuja vanhoja piirrettyjä sarjoja, elokuvia tai näiden yksittäisiä kohtauksia niin kommenteissa on yleensä vähintään yksi joka on kirjoittanu jotain tyyliin "Olen 13 ja tykkään tästä leffasta edelleen" aivan kuin he olisivat ainoita maailmassa. Ööö... Olen 24, monet suosikkielokuvistani ovat animaatioita enkä tiedä miksi sen pitäisi olla niin ihmeellistä. Tietysti makuja on monia ja tuskin vaikkapa Teletapit kauheasti omaavat pieniä lapsia laajempaa katsojakuntaa (vaikka mistäpä minä tiedän). Monet vain tuntuvat käsittävän animaatiot suorilta käsin lasten elokuviksi, vaikka parhaimmillaan ne voivat olla upeita draaman, musiikin ja taiteen taidonnäytteitä, jotka vetävät vertoja niille "oikeillekin" elokuville.

Koska pehmolelupose on must
Myönnettäköön, että lapsenmielisyyteeni liittyy aika paljon eskapismia enkä todellakaan usko, että olisin valmis perustamaan perheen ja hankkimaan punaisen tuvan perunamaineen. En usko, että tulen koskaan hankkimaan lapsia ihan vain senkin takia, etten näe itseäni äitinä. Tietenkään mitään varmaa en voi tässä ja nyt sanoa, mutta tällä hetkellä koko ajatus tuntuu äärimmäisen absurdilta. Itselläni on vielä kesken se vaihe elämästä, jolloin haluan mennä vapaasti ja seikkailla enkä näe sille loppua ainakaan vielä lähitulevaisuudessa. Ja vaikken koskaan muuttuisi, se ei haittaa minua. En sano, että oma elämäntapani olisi ainut ja oikea kaikille ihmisille, mutta minulle se on sitä eikä sen pitäisi kenenkään muun persettä kaivella. Jos en satuta ketään (vaikka äidille voikin tulla vähän paha mieli kun lapsenlapset jäävät saamatta) ja olen onnellinen, ei sen pitäisi olla keneltäkään pois.

Tästä tuli aika typistetty postaus koska muhin idean kanssa useamman päivän ja sinä aikana suurin osa asioista joita halusin sanoa karkasivat pois, mutta mennään nyt tällä. Lisäksi ohvina näin loppuun haluan sanoa, että meiksi löytyy nykyisin myös instasta joten jos kinostaa niin käykää katsastamassa virhepainos.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Uhrattu sielu

Neljään vuoteen mahtuu ikuisuus.

Siinä ajassa oppii rakastamaan tuntematonta, jotain sellaista minkä olemassaolosta ei aikaisemmin edes tiennyt. Nyt kun katson vuosia taaksepäin, en muista mitä tein ennen sitä. Kuka olin ennen unettomia öitä, karttaan merkittyjä pisteitä ja haavekuvia seuraavasta matkasta?

Neljään vuoteen mahtuu muutos.

Vihainen, yksinäinen ja avuton. Ei sanoja joita sanoa, ei unelmia joista kertoa. Kunnes vähitellen, jokin sisälläni alkoi kasvaa, viedä tilaa surullisilta ajatuksilta. Vaikka edelleen katson maailmaa muurin takaa, on aikoja joina haluan laskea sillan ja sallin vieraan astua sisälle valtakuntaani. Ja on sanoja, jotka haluan sanoa vaikka joskus joudunkin niitä etsimään.


Kaikki ne kuljetut kilometrit, ihmiset, kaupungit ja muistot. Kuinka kertoisin, miten paljon ne merkitevät tänä päivänä? Tiedän varmemmin, mitä haluan olla ja minne haluan kulkea. Siinä missä ympärilläni oli vain muutama tärkeä ihminen ennen tätä aikaa, huomaan sen kehän nyt kasvaneen moninkertaiseksi. Vaikken jokaista tapaa päivittäin, minulle merkitsee paljon, että voin kohdatessa hymyillä ja sanoa jotain, ja että on myös joku joka ottaa ne vastaan.

Luulisi siihen tunteeseen tottuvan, kun on kokenut sen niin monta kertaa, mutta aina uudelleen huomaan unohtavani kaiken ympäriltäni. Voin vain hymyillä ja nauttia siitä poltteesta, joka palaa sydämessä. Jos jokin on varmaa niin se, ettei se koskaan sammu.

Haluaisin kertoa sinulle kaikesta siitä, mikä tulevaisuudessani odottaa. Antaa syyt sille, miksen voi jatkaa niin kuin ennen vaan minut karsittava päiviä ja tehtävä valintoja. Eikä kyse ole siitä, etten kaipaisi.


Tiedän kuitenkin, ettei tällä tiellä ole päätepistettä. Vaikka katoaisin hetkeksi, se ei tarkoita että olisin unohtanut tai kyllästynyt tai etten olisi valmis palaamaan heti, kun siihen tilaisuus tarjoutuu.

Neljä vuotta sitten uhrasin palan sieluani, eikä ole mitään syytä miksi kaipaisin sitä takaisin.

Vaikka kuluisi tuhat vuotta, ne samat liekit jotka olen tuntenut ihoni alla niin monta kertaa ennenkin ovat aina valmiit syttymään uuteen roihuun. Roihuun, jonka kipinät kestävät ikuisesti.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Hei, hei, mitä kuuluu?

Yleensä suollan blogiini kaikkea äärihämärää hourailujorinaa enkä selitä mitään mistä saisi jotain tolkkuakin, mutta nyt tuli sellainen fiilis, että voisi jutustella vähän mukavia. Elämäni on yleisesti ottaen aika kammottavan tylsää joten ei siinä paljon puhumista ole, mutta nyt kun blogi on viettänyt vähän hiljaisempaa kautta niin voisin höpistä mitä kaikkea jännää omassa pikku elämässäni tapahtuu tai on tapahtumassa.

Olen nyt vajaan viikon viettänyt kakoen räkäpalloja nenästä ja pärskien niin, että seinät tärisevät ja yöunet kärsivät niin itselläni kuin varmasti myös naapureillakin. Pari päivää meni aika pitkälti sohvalla koomaten ja telkkaria katsellen, käden napsiessa pöydältä vuoroon lääkettä ja vuoroon suklaata. Nyt olo on huomattavasti pompukkaampi ja vähemmän koomainen, vaikka nenäliinan voimalla kuivaksi hiottu nenukkani variseekin suikaleina pois. Onneksi tilalle voi aina kasvattaa uuden.

Hakaniemen kauppahallissa munkkikahveilla
Olette varmasti huomanneet, että kesä on täällä. Ei, se että sataa ja on kylmä ei kumoa sitä tosi asiaa, että Suomessa on nyt kesäkausi. Itselleni se yleensä tarkoittaa armotonta, unetonta ja kivuliasta festarirundausta, mutta tänä kesänä moinen on jäämässä vähemmälle. Jokunen festari ja klubikeikkakin on kuitenkin sovittuna, joten ei tätäkään kesää tarvitse kituutta täysin ilman festaridorkailua.

Keskiviikkona suunnistin kulkuni Kallion kauniiseen kulmakuppilaan Lepakkomieheen katsomaan The Noir Brigaden (ja siinä sivussa myös Luxury Toysin) keikkaa Tiinan kanssa. Tuo pieni pikkulauantainen irtiotto tuli tarpeeseen, sillä olin alkanut pahasti mökkihöperöityä vietettyäni muutaman päivän kotona flunssan megalomaanisen perseen alle liiskaantuneena. Ja pojat ja tytöt, siinä kohtaa todella teki terää päästä hieman happea haukkaamaan ja kuuntelemaan livemusaa. The Noir Brigade oli tietysti loistava. Pistän tuohon alle biisilinkkiä niin voitte nauttia kovasta musiikista.


Torstaina meiksin piti viettää rauhallinen koti-ilta flunssan viimeisistä jäämistä toipuen, mutta vituiksihan se meni kun Makkoset iskivät puoli yhdeksän aikoihin illalla Facebookiin ilmoituksen, että kuppilassa nimeltä Boothill olisi kymmenen tienoilla livemusaa tarjolla. No, paskapaniikin kautta perse ylös penkistä ja kohti keskustaa. Steissiltä nappasin Venlan mukaani ja kirmasimme yhdessä tapahtumapaikalle.

Makkosten setti oli todella lyhyt (5 biisiä), mutta mitäpä siitä kun ei keikasta mitään joutunut pullittamaan ja oli ylipäänsä ihan sikakivaa nähdä ukkoja pitkästä aikaa! Kannatti ehdottomasti lähteä, vaikka hieman räkä poskella keikalla tulikin palloiltua. Nyt vain on älyttömänmultipalava halu päästä mahdollisimman pian uudestaan keikalle ja tekisi niin mieli buukata kaikki mahdolliset festarit kalenteriin, mutta se ei nyt valitettavasti onnistu.

© Venla
Eniten ajatustilaani viime aikoina on kuitenkin vienyt se tieto, että olemme yhdessä pyllyparini Miran kanssa suunnistamassa marraskuun lopulla reissulle, joka kantaa nimeä There and back again. Ensimmäisenä suunnistamme seikkailemaan Uuteen-Seelantiin, josta jatkamme tammikuun loppupuolella kohti Los Angelesia... jos siis suinkin olemme vielä elävien kirjoissa. Jenkkilästä palaamme Suomeen vasta maaliskuun alussa, joten ei ihan heti tarvitse Suomen räntäsateita katsella!

Ajatus taisi ensimmäisen kerran nousta ilmoille kun seurasimme internetissä streamia ensimmäisen Hobitti -elokuvan premierestä. Paikalla oli tietysti faneja ympäri maailmaa ja noita katsellessa rupesimme funtsimaan, että piru vie, jos nuokin niin miksemme mekin? Koska piti säästää rahaa, järjestellä asioita ja opiskella, reissu ajoitettiin vuoteen 2014, jolloin trilogian viimeinen osa ilmestyisi. Ja se on täällä nyt, ihan hollilla! IIIIKS!!

Reissua on siis suunniteltu melkein kaksi vuotta ja se on muuttunut ja kehittynyt aika paljon tuona aikana. Alunperin piti muistaakseni lähteä vain kuukaudeksi Uuteen-Seelantiin, mutta reissu nyt pääsi vähän venähtämään... Pitkään oli myös tarkoituksena piipahtaa ensin Lontoossa, koska on aika tavalla huhuttu, että se olisi Hobitin kolmannen osan premierekaupunki. Mitään varmaa tietoa (ainakaan meillä) ei kuitenkaan vieläkään ole ja kun tuohon lisättiin vielä muutama muukin erinäinen syy, niin päätimme jättää Lontoon pois reittikartaltamme, tuli mitä tuli.

Random kesäturpa tähän selityksen väliin
Olimme koko hommasta melko pitkään hissun kissun, enkä itse puhunut reissusta kuin vanhemmilleni (joskin äiskä katsoi asiakseen kailottaa tuosta puolelle sukua) ja parille kaverille. Nyt, kun matkajärjestelyt ovat jo pitkällä (vaikka tekemistä vielä riittääkin) niin tuntuu hyvältä kirjoittaa asiasta tännekin. Tähän blogiin en luultavasti tule paljonkaan merkintöjä reissulta kirjoittamaan, mutta olemme aikeissa pitää erillistä matkablogia tien päältä joten linkitän sen tänne joskus tulevaisuudessa, niin halukkaat voivat sitä ryhtyä seuraamaan. Jotakin saatan tännekin reissulta rustailla, mutta päivitystahti riippuu hyvin pitkälti siitä miten on aikaa ja asiaa sekä ylipäätään mahdollista päästä internetin äärelle.

Siinäpä taisi olla jännimmät pähkinät meiksin elämästä tällä hetkellä. Hyvää kesää palleroiset!

torstai 26. kesäkuuta 2014

Fuck this, fuck that, fuck everything

Sauhu nousee korvista, hampaat narskuu ja nyrkkiä nykii, kuin sen tekisi mieli upota (kenen tahansa) naamaan. Tunnistatko merkit? Ei, et ole raskaana, sinua vituttaa.

Kaikkia meitä vituttaa joskus. Jos ei, hellitä hieman - sisälläsi saattaa olla patoutunutta vitutusta. Koska positiivisuus on yliarvostettua, kerronpa teille tänään erinäisiä asioita jotka meikäläistä vituttavat. Eikös olekin kiva?

Älkää vetäkö liikaa herneitä nenäänne tästä, yleistän ihan kiusallani. Älkää nyt tämän takia vittuuntuko, kun on paljon muitakin syitä.


5 asiaa jotka vituttavat festareissa:
1. Kalliit liput (ja kaikki muukin). Vaikka lippujen hinnat olisivat edellisenäkin vuonna olleet suolaiset, tuntuu jostain päättäjästä aiheelliselta nostaa niitä kympin verran seuraavana kesänä, vaikka lavalla riekkuisivat samat pärstät kuin joka vuosi.
2. Suomalaiset sankarit, eli ne jotka ovat kaatokännissä jo polkatessaan porteista sisälle, menevät sitten tyhjentämään kaljateltan juomavarastot ja rynnivät niskaan siinä vaiheessa kun illan odotetuin esiintyjä nousee lavalle. Mustelmia kelpaa sitten laskea jälkeenpäin.
3. Paskaa safkaa. Jokunen poikkeuskin on, mutta liian useilla festareilla tunnun löytävän edestäni kulhollisen ylihinnoiteltua riisiä jota koristaa pari kuivaa kananpalaa ja erikoisruokavaliota noudattavilla vaihtoehtoja on vielä vähemmän. Ja vaikka miten vannoisi ettei koskaan enää, niin silti sama virhe toistuu viimeistään seuraavana kesänä.
4. Kulkuyhteydet. Jos festari on samassa kaupungissa tai on auto tai majapaikka tämä ei ole ongelma, mutta jos ei niin johan löydät itsesi paikalliselta juna-asemalta istumassa ja katsomassa miten aurinko nousee kun seuraavan junan tuloon on edelleen vielä jokunen tunti.
5. Sää on aina huono, eikä siihen taatusti ole varustautunut oikealla tavalla. Jos sataa kuin esterin perseestä, sadetakin saa hyvällä tuurilla ylihinnoiteltuna jostain päin festaria. Jos aurinko helottaa helvetin voimalla, aurinkorasva jäi taatusti eteisen pöydälle.
Bonus: Ja näistä kaikista asioista huolimatta, sinne tulee kuitenkin lähdettyä. Voi perse.

5 ihmistyyppiä jotka vituttavat:
1. Jengi, jonka tulee netissä soittamaan poskeaan ja haukkumaan vaikkapa huoraksi, lesboksi, läskiksi yms. erittäin kekseliäillä sanavalinnoilla joilla ei ole minkäänlaista pointtia.
2. Ihmiset, jotka ottavat kaiken itseensä ja saa aina olla varomassa, mitä sanoo kun ei tiedä alkaako se toinen valloa hernekeittoa nenässään sen takia, että täysin random lausahdukseni loukkasi häntä jotenkin.
3. Ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista kykyä löytää kompromissia ja aloittavat heti vinkumisen, jos suunnitelmat eivät mene pilkulleen heidän mieltymystensä mukaan.
4. Tyypit, jotka puhuvat vain itsestään. Tietysti tässä on se voitto, ettei tämä ihmisryhmä välttämättä edes huomaa jos kuuntelijan keskittymiskyky katkeaa koska he eivät odota muuta kuin että saavat suoltaa itsestään ulos kaiken mikä irtoaa.
5. Ihmiset, jotka ovat syystä tai toisesta olevinaan muiden yläpuolella. Tämä ihmisryhmä ei tee virheitä, kaikki mitä he tekevät on oikein ja suoraan mallikansalaisten käsikirjasta eikä heitä varmasti ujostuta ilmaista korkea-arvoisuuttaan henkilöille, jotka ovat heidän mielestään alemmassa asemassa.


5 asiaa kesässä jotka vituttavat:
1. Itikat. Varsinkin kun lähtee mökille etsimään rauhaa ja lepoa, niin vituiksihan se menee siinä hyttysten ininää kuunnellessa kun edellisiäkin paukamia kutittaa helvetillisellä voimalla.
2. Jes kesäloma! ...ja kaikki muut ovatkin sitten töissä tai eri kaupungeissa, joten saletisti sitä vain istuu koko kesäpäivän yksin himassa dataamassa. Mutta autapa armias kun itselläsi on kiireitä, niin johan kaikki muut haluaisivat lähteä johonkin.
3. Katsopa ulos ikkunasta. Ellei ihmettä ole kesän 2014 osalta tapahtunut, niin sää on taatusti berberistä. Eihän tämä ilma oikeastaan poikkea syksystä tai keväästä, hädintuskin edes talvesta.
4. Jos aurinko sitten paistaakin, on pakko lähteä johonkin tai ainakin löhöttävä partsilla grillaamassa nahkaa. Jos istut sisällä lahnaamassa ja katsomassa leffoja, olet taatusti yhteiskunnan häpeäpilkku joka ei osaa nauttia kauniista kesäsäästä ja sitä sitten ihmetellään koko suvun voimalla.
5. Kaikki parhaat kesäriennot ovat joko hornan perseen toisella puolen, kalliita tai sitten kukaan kaveri ei pääse mukaan.

5 leffakliseetä jotka vituttavat:
1. Naisten ja lasten ylivoimaisuus kuolemaa vastaan. Varsinkin jos leffassa on suuuuuunnattoman ärsyttäviä akkoja tai suuuuuuuunnattoman ärsyttäviä naperoita, niin taatusti he räpiköivät hengissä koko elokuvan läpi vaikka kaikki potentiaalisemmat selviytyjät heittäisivät kilvan lusikoita nurkkaan.
2. Pahikset, joiden aivojen tilalla on kasa kuivahtanutta lehmänlantaa ja joita rampa koirakin vedättää kuus nolla. Varmasti jännä eikä laisinkaan ennalta-arvattava elokuvakokemus.
3. Romantiikka, jos sillä ei ole pinkäänlaista pointtia, on pelkkää höttötäytettä ja sisältää kaiken mahdollisen draaman mitä elokuvaromanssilta voi odottaa. Hienosti toteutettu romanssi vetää sohvan nurkkaan itkemään ja saa hymyilemään typerästi, huonosti toteutettuna se aiheuttaa pakottavaa tarvetta repiä hiukset päästä ja viskata televisio/tietokone ikkunasta pihalle tai leffateatterissa olessa lähteä vetämään salista hippulat vinkuen.
4. Henkilö X menee baariin tai ravintolaan ja tilaa ruokaa ja/tai juomia eikä sitten kumminkaan vedä niitä loppuun. No onko nyt reilua mitä? Oliko pakko tilata, jos aikoo samantien lähteä vetämään paikalta? Toisaalta henkilö X ei välttämättä edes maksa tilaustaan, joten kai hänelle on ihan ok jättää lähes koskemattomat ateriat ja juomat pöytään lojumaan. Reilua se ei silti ole.
5. Tietyt kauhuleffat itsessään ovat yksiä kliseiden pesäkkeitä. Harrasta seksiä - kuolet varmasti. Yläkerrasta kuuluu outoja ääniä - pakko mennä katsomaan eikä voida vain suosiolla lähteä helvetin lujaa karkuun. Murhaaja on irrallaan - hajaannutaan! Ei ihme, että suurin osa kauhuleffojen henkilökaartista sitten joutuu murhaajan/monsterin uhrilistalle. Paitsi tietysti leffan päähenkilö, jonka tunnistaa siitä, että tämä on elokuvassa ainut henkilö joka osaa tehdä edes jotain etäisesti järjellistä ajattelua muistuttavaa.


5 asiaa jotka vituttavat itsessäni (vaikka oonkin mahtiupee):
1. Laiskuus. Vaikka miljoona asiaa pitäisi tehdä ja käydä siellä sun täällä, niin kuitenkin löydän itseni kotoa tekemästä jotain turhaa kuten kirjoittamasta tätä postausta.
2. Sosiaalinen urpous. Kuinka usein jäädynkin kesken keskustelun, virnistelen ahdistuneesti, toistan sanakierretä "juu, ei, niinpä" ja toivon vain voivani paeta koko fiaskoa.
3. "Ei vika mussa oo, vaan ku..." Joo joo, kyllä aina löytyy hyvä tekosyy kohdalle numero yksi.
4. Olen tyhmä kuin vasemman jalan saapas. Oikeasti, jos päätätte pistää aluille jonkun suuren massahuijauksen kannattaa naruttaa meitsiä. Olen niin hyväuskoinen dorka, että varmasti tulisin perässä kuin pässi narussa.
5. Ristiriitaisuus. Haluan omaa tilaa, mutta sitten tuntuu yksinäiseltä. Haluan pärjätä itse, mutta silti pitää kysyä kaikilta neuvoa pieniinkin arjen asioihin. Annan toisille mukamas viisaita neuvoja, mutten kuitenkaan itse elän näiden ohjenuorien mukaan. Tekisi mieli hakata päätä seinään.

5 sekalaista vitutusta:
1. Se kun haluaisit tehdä jotain tiettyä sapuskaa, muttet saakaan kaikkia aineksia haalituksi lähikaupasta ja joudut joko lähtemään toiseen kauppaan tai soveltamaan, jolloin kuitenkin jää harmittamaan puuttuva raaka-aine ja mietityttää, olisiko se ohjeessa mainittu vaihtoehto ollut sittenkin parempi. Kokkaaminen on yllättävän rankkaa touhua.
2. Aina tiskattuasi päätät, että seuraavalla kerralla tiskaat heti kun tulee vähänkin likaisia astoita. Kuitenkin huomaat taas hetken päästä, että keittiötäsi koristaa paskaisten astioiden muodostama vuori, jonka valloittamisessa olisi haastetta jopa Veikka Gustafssonille.
3. Se, kun haluat kipeästi jonnekin, muttet saa ketään lähtemään mukaan ja päätät sitten mennä yksin. Koko aika sitten menee kelaillessa, pitävätkö ympärillä olevat ventovieraat ihmiset sinua luuserina jolla ei ole kavereita.
4. Se kun nukkuu päin persettä. Joko pyörii sängyssä aamuun asti niin levottomasti, että voisi luulla kusiaisten vallanneen lakanat tai sitten jos sattuu kerrankin tukahtamaan ajoissa, herää johonkin täysin älyvapaaseen aikaan liian lyhyiden unien jälkeen eikä sitten nukahdakaan uudelleen ja loppuyö menee kattolamppua tuijottaessa. Perkele.
5. Ruuhkaiset ruokakaupat. Aina joku on tiellä juuri silloin kun yrität saada hyllystä jotain tai kun olet valtisemassa sopivaa tuotetta, joku tulee taakse jolloin sinä olet vuorostani tiellä ja alkaa ahdistaa. Ihmiset eivät katso eteensä, mulkoilevat toisiaan murhanhimoisesti, ostoskori painaa kuin synti ja kassoille on kilometrin jono. Yleensä käy vielä niin, että juuri se kassa jonka olet valinnut vetää hitaammin kuin muut kassat vaikka jono olisi alunperin ollut se kaikista lyhin.

 
P.S. Jakakaa vitutuksenne kommentoimalla tai omissa blogeissanne.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Come fly with me

Sotkuisen käsialan suunnitelmia,
karttaan piirrettyjä viivoja
ja taivaan tähtiä kertomassa
mihin kuuluu pysähtyä.
Se mikä kerran avautui vain unien maailmassa,
kirkassävyisenä ja saavuttamattomana,
on ottamassa paikkaansa todellisuudessa.

Nousen tuulen kantamana,
tavoittelen auringonsäteitä,
poljen pilvien untuvamattoa,
painovoiman yläpuolella.

Hiekanjyviä hiuksissa,
jalanjäljet rantaviivassa
katoavat turkooseihin aaltoihin.
Kaupunkien siluetteja,
laineissa heijastuvia kuvajaisia.

Kuljen satujen maailmassa,
seuraan kiiltomatojen polkua
sinne missä vuoret nukkuvat
ja puhaltavat höyryä taivaalle.

Haluan nähdä taivaan jokaisen värin,
lentää niiden sävyjen joukossa,
nousta korkeimmalle huipulle
katsoa maailmaa sieltä,
ennen pudotusta.

Maa siirtyy jalkojen alla,
pinnan alla värähtelee,
kuiskuttaa elonmerkkejä,
vaahtopäät kuljettavat sen laulua.

Pohjoisesta etelään,
tai kuten sanotaan;
sinne ja takaisin.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Päämääristä ja päämäärättömyydestä

Tässä sitä nyt ollaan, menossa kaikkialle ja samalla jumissa paikoillani. Ulkona paistaa aurinko, mutten tunne kaipuuta sen luokse. Tuntuu kuin pitäisi sanoa jotain, vaikkei minulla oikeastaan mitään sanottavaa olekaan.

Eilen päättyi upea lukuvuosi, jonka aika opin, kasvoin ja otin myös takapakkia joissain asioissa. Osa näistä asioista liittyy tietysti kirjoittamiseen, siihen mitä haluan sillä ilmaista ja mihin suuntaan haluan kehittyä. Toisaalta tunnen olevani entistä enemmän pyörällä päästäni, miten edes on mahdollista olla samaan aikaan täynnä hämmennystä, mutta myös täynnä uusia tietoja ja päämääriä? Sitten on se puoli, joka vaikuttaa pintaa syvemmällä. Olen saanut hieman enemmän kosketuspintaa siihen, millainen ihminen kaikkien tarpeiden ja unelmien alla on. Kaikkia asioita en ehkä haluaisi tunnistaa, kaikkea sitä epävarmuutta, yksinäisyyttä ja heikkoutta. Siellä ne kuitenkin ovat ja ehkä jonain päivänä voin jättää niistä edes osan johonkin, mistä en enää saa niitä takaisin. En uskalla unelmoida, että pääsisin eroon kaikesta, mutta pienetkin hukkapalat keventävät lastia hieman.

Eilen istuin myöhäisessä kesäyössä ihmisten kanssa, joiden kanssa olin viettänyt useamman kuukauden, mutten ennen tuota hetkeä ollut todella ollut heidän kanssaan. Se oli niitä harvoja hetkiä, kun todella tunsin antavani itsestä jotain. Se tuntui hyvältä, eikä siitä ollut kiire pois.

Seuraavat kuusi kuukautta ovat yhtä kysymysmerkkiä. Pitäisi kai iloita siitä, että voin hetkeksi pysähtyä ja keskittyä ajattelemaan, mitä todella haluan, mutta liika epätietoisuus tekee minusta hermostuneen. En kuitenkaan tiedä mitä sille pitäisi tehdä, aloitteen tekeminen tuntuu hirveän vaikealta ja pelkään, että epäonnistun. Olen tuomittu siihen ja sitä vastaan on hankala taistella, kun olen itse itseäni ensimmäisenä tuomitsemassa.

Kuitenkin, näiden epävarmojen kuukausien joukossa on myös kirkkaampia hetkiä, asioita joita jaksan odottaa. Ja niiden päässä on uusi maali, hetki jonne kaipaan kipeästi. En halua sanoa siitä vielä paljon, asiat ovat vasta selkiytymässä ja asettumassa paikoilleen. Se piste kuitenkin lupailee seikkailua, jotain mistä olen haaveillut puolitoista vuotta on lopultakin toteutumassa. Kun tälle pallonpuoliskolle laskeutuu ensilumi, lähden kauemmas kuin olen koskaan ennen ollut. Kun täällä syksy vaihtuu talveen, minä muutan sen kesäksi jossain toisaalla.


"And when it was clear, they’d park her in the middle of nowhere, sit on the hood, and watch the stars, for hours, without saying a word. It never occurred to them that, sure, maybe they never really had a roof and four walls, but they were never, in fact, homeless."
- Supernatural / S05E22 - Swan Song

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Murenevat liitoskohdat

Horisontti on lempeän violetti, usvainen ja epäselvä kuin sitä katsoisi maitolasin läpi. Maa on pehmeää, tummalaikkuista ja niljakasta, ilma tuoksuu makealta ja siinä korostuvat jokaisen ruohonkorren ja lehtipuun kaikki hajuvivahteet, kaikki pienetkin polveilevat erot. Kuva luontoa, viimeisiä jälkiä hiipuneesta sateesta. Vaikka päivinä joina ilma kuristaa kurkkua, kiertelee ohimoita ja kiduttaa ihoa, ei seuraava sade ole kaukana. Ilma on kuin raskas huopa, tukahduttava ja täynnä sähinää. Jossain kaukana on ukkosta ja se on tulossa tänne päin.

Haluan tervehtiä sitä, sillä tiedän millaista se on. Kun kukaan ei katso kohti vaan jonnekin toisaalle toivoen katoamista. Ja miten paljon olisi näytettävää, mistä kukaan ei ole kiinnostunut. Kuinka lopulta raahaa sen kaiken pois raskaana, perässä laahaavana taakkana. Riepotelkaa ja huuhtokaa minua, myrskypilvet horisontin rajoissa. Minä haluan tietää.

Jossain niiden pilvien takana on tähtikarttoja, galakseja, universumien rajoja. Niin paljon nähtävää, jonka luokse en koskaan pääse. Jalkani ovat sidotut tähän maahan, juuret työntyvät maasta ja estävät minua lähtemästä. Mikään ei tarjoaisi vapautta niin kuin tunne pudotessa tähtipölyyn, siihen avaruuden halki paenneiden komeettojen varistamaan polkuun. Haluan selvittää, minne se johtaa ja löytää, löytää, löytää. En tiedä mitä, se siinä niin kiehtoo. Uusia maailmoja, jotain mitä ei tähän maailmaan kirjoitettu. Jotain, jonka happi surkastuttaa ja jolle hiilimonoksidi on jumalten juomaa.

Jos vain. Jos saisin mahdollisuuden.
Jos vain taivas repeäisi, jos vain aika ja tila natisisivat liitoskohdistaan ja toisivat luokseni jotain sinistä. Olisin valmis tarttumaan tuntemattomaan käteen ja juoksemaan.

lauantai 3. toukokuuta 2014

Huutoja euforiahelvetistä

Aurinko paistaa lasin takana, luo illuusion lämmöstä joka leviää varpaisiin asti ja tuntuu vaatekerroksella kuumalta kuin hehkuva pätsi.
Tuuli kuitenkin pyörii kaiken yllä, kyyristelee puiden latvoissa, puree niin lujaa että sormet muuttuvat sinisiksi.
Ostan menolipun Paratiisiin, viisi piste kymmenen tutisevasta penkistä. Viimeiset kymmenen senttiä ovat siellä vain vittuillakseen.

Eksyminen, pientä ympäristön tunnustelua ja tuntosarvien värähtelyä ennen kuin osaan laskea itseni kartalle.
Kylmä sivaltaa ja leviää ihon alle, tasaisesti jokaiselle tuumalle.
Kierrän puistoa ja juon lonkeroa tölkistä, hassua miten kylmä juoma lämmittää ja saa veren potkimaan.
Riemuvoitto, portit Nirvanaan aukeavat viisarin kierroksen aikaisemmin.
Nopeasti loput kuplivaa juomaa vatsaan, se kihelmöi ohimoissa kuin jokin paljon vahvempi.

Siellä se on lattiassa, punainen ruksi jonka vain minä näen.
Siinä, siinä kohta minua varten. Jos olisin puu, minut voisi istuttaa siihen.
Ja odotan. Tunnustelen pyörremyrskyä sisälläni, se on napannut mukaansa kourallisen erilaisia tunteita ja heittelee niitä edestakaisin.
Niitä on vaikea tavoittaa, hipaisen jokaista vuorollaan mutten saa mistään pysyvää otetta.


Tuttuja kasvoja, naurua ja mielenvapautta. Ilta näyttää kauniilta jo nyt.
Lopulta ensimmäiset tahdit vyöryvät tsunamin lailla ylitseni.
Kaiuttimien soittamat äänitteet pakenevat elevän musiikin alta, niillä ei ole mahdollisuuksia sitä vastaan.
Tapailen askelia lattiassa, tunnustelen hyvää rytmiä.
Tuttua, hapuilun jälkeen tiedän mitä pitää tehdä.
Punainen tussaus bassorummun luona toivottaa hauskaa työväen juhlaa.

Väliaika. Hengen tasaus, lasken uusia minuutteja. Kuiskailen niille kannustuksia, juoskaa minkä jaksatte. Nopeammin, nopeammin. Kuin kannustaisi kilpajuoksijaa.
Ja vihdoin, liian monen tyhjän kuukauden jälkeen portit Paratiisiin ovat jälleen auki.

Rytmi. Sanat. Katseet. Nauru. Ja varovaisesti suunpieltä ylös hiipivät suunpielet.
Ahdistus, stressi, yksinäisyys. Kaikki se petollinen sydäntäni jauhanut lasipöly on poissa.
Tuntuu kodilta. Lämpimältä ja tervetulleelta.
Otan vastaan hymyn, en välitä vaikka minusta ei tule Hullua Hatuntekijää. Vaikka sitä titteliä kai minulle kaavailtiin.
Joku huutaa: "Ota koppi!"
Rakastan jokaista laulua, niissä on menneisyys ja tulevaisuus.
Asioita jotka nostavat suolaisia aaltoja silmiin ja repivät arastelevan naurun kurkusta.
Kuinka hyvältä se kaikki tuntuu.
Jos vain voisin tallentaa sen kaiken lasipurkkiin, tarkasteltavaksi tulevaisuutta varten.
Kun piste lyödään iltaan, haluaisin tarttua johonkin ja estää sitä karkaamasta.
Kuin rakastaja, joka kiihkeän yön jälkeen kääntää selkäänsä ja lähtee pois.
Vaikka minä haluaisin enemmän.


Kiireellä poltettua tupakkaa, nikotiini tärisee ja hakkaa kurkussa, kutittaa aina vatsanpohjassa asti.
Myrsky suonissani tyyntyy, kuohuva veri asettuu rauhalliseksi virraksi.
Kylmä sivelee ihoa kuin humalaisen kosketus, kerjää huomiota jota en sille anna.
Joku käski elää ja pitkästä aikaa tiedän, miltä se tuntuu.

Haluan vielä annoksen lämmintä, suklaanruskeaa katsetta.
Vain lyhyen hetken, hymyn ja yhden sanaparin vaihtokaupan.
Se riittäisi.
Mutta ei.
Ehkä vain toivon, mutta kuulen tervehdyksessä erityistä iloa.
Jälleennäkemisen riemua.
Kysyy jotain, taustalla kuollut musiikki pauhaa ja raatelee tärykalvoja.
Joudun takertumaan jokaiseen sanaan ja yhdistelemään ne kokonaisuudeksi.
Käsi korostaa puhetta liikkeellä, kipuaa pään yläpuolelle.
Jotain puuttuu. Pöyheitä vaaleita hiuksia, kunnioitettavaa pituutta.
Tapailen sanoja kielelleni, joka tuntuu paksulta ja kuivalta.
Ajatus ei juokse, jokin muu kuin minä työntää sanoja kurkustani.

Jossain sydämen pohjolassa viiltää.
Samalla niin onnellinen, mutta myös äärettömän surullinen.
Ja tiedän.
Niin kauan kuin aika on puolellani, tämä tunne saa minut juoksemaan.

Se tunne ennen keikkaa...

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Oppia lentämään

Elämä on tarina. Se voi olla pitkä tai lyhyt, tyylilajiltaan mitä tahansa. Kuitenkin jokaisesta hengenvedosta syntyy rykelmä uusia sanoja, joilla on jotain kerrottavaa. Sanat kietoutuvat yhteen ja lauseiksi ja kun lauseita on riittävästi, muodostuu sivuja.

Tuntuu kuin olisin lukenut osan sivuistani huonosti. Palaan taaksepäin ja kertaan niitä, löydän uusia merkityksiä ja etsin kätkettyjä vihjeitä. Jotain, minkä luulin olleen tarkoituksetonta onkin äärimmäisen tärkeää. Asiat, jotka luulin jo unohtaneeni palaavat takaisin. Ratkaisemattomia arvoituksia, joita minun pitäisi katsoa uudelleen ja miettiä, mitä minun täytyisi tehdä.

Tiedän mitä tahdon, mutta olenko valmis? Haluan olla, minun täytyy olla, en osaa enää toimia tai tehdä päätöksiä. Tarvitsen jotain, minkä luulin olleen vain arkeni täytettä. Sen rinnalla minun täytyy myös oppia taito, joka minulta puuttuu. Minun täytyy löytää sanat kertomaan, kun sydän halkeaa ja sielu repeää. Haluan tulla rakastetuksi, haluan olla se joka löytää aina oikeat sanat. Kuitenkin, en voi jatkaa jos löydä niitä oikeita sanoja.

On vaikeaa oppia lentämään. Ennen kuin olen valmis, tarvitsen harjoitusta. Ei riitä, että vain kokeilee siipien kantavuutta. Täytyy myös varmistaa, ettei lennä liian lähelle aurinkoa tai eksy myrskynsilmään. Täytyy tietää, kuinka kauas jaksaa mennä ja onko maa sopivaa laskeutumiseen.

En vielä tiedä, kuinka pitkälle tuuli jaksaa minut kantaa. Mutta jos putoan, olen valmis yrittämään uudelleen.

torstai 17. huhtikuuta 2014

Kuinka juostaan kauas?

Minulla on taskussani kompassi, mutta se ei ole ihan kunnossa. Se hakee suuntaa, pyörii etsien pohjoista ja osoittaa sitten umpimähkään jonnekin, haluaa antaa edes jonkin vastauksen. Yritän luottaa, uskoa että tämä on oikein. Nostaa kädet korkealle, tarttua kiinni auringonsäteistä ja näyttää, näyttää niin kovasti jotain mistä en tiedä.


Sydän sykkyrällä, pelosta karkeaa raastetta ja ajatukset tuuliajolla järjen tavoittamattomissa. Sanoja vailla kotia, ei paikkaa johon niitä löisin tai kelle sanoisin. Turhaa, turhaa, turhaa. Missään ei ole mitään, vain yhden kääntöpisteen loppu eikä mikään vieläkään muutu. Minne pitäisi seuraavaksi mennä, miksei täällä ole suuntaviittoja? Yritän olla onnellinen, nauraa jokaiselle päivälle ja jättää kyyneleet silmien toiselle puolelle. En osaa enää iloita kuin lapsi, mutten löydä harmoniaa ollakseni vanha. Hypin askelia eteen ja taakse, kuin tanssisin hiilenmurikoilla.


Pelottaa, en enää tiedä missä mennään. Haluan paeta, jättää todellisuuden ja etsiä Mikä-Mikä-Maata. Kieltäytyä vastuusta ja oppia, miten lennetään. Entä jos vain juoksen, sinne kuuluisaan pisteeseen horisontissa jonka käsiin olen toivoni antanut. Minulta puuttuu suunnitelma, haluan vain juosta pois ettei todellisuus saa kiinni. Kauanko voin juosta, ennen luiden katkeamista? Kauasko minun pitää juosta, ennen kuin osaan jäädä? Missä on se vastaus, johon en edes tiedä kysymystä?

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Be yourself; everyone else is already taken

Hei lukijat ja satunnaiset eksyneet. Tällä kertaa olisi tarjolla ihan oikeita ajatuksia.

Viime perjantaina istuin koulun jälkeen luokkakaverini kanssa junassa. Enimmäkseen keskustelu pyöri koulujutuissa, mutta keskustelun tuoksinnassa kaveri tuli myös kehaisseeksi kenkiäni ja lisäsi, että hänen on koko kuluneen vuoden pitänyt sanoa, että minulla on kiva tyyli.

Toivottavasti mahdollisimman moni teistäkin on saanut joskus kuulla jonkinlaisen kehun itsestään. Se meinaan tuntuu oikeasti hyvältä, vaikka minusta onkin vähän hassua kuulla positiivista kommenttia jostain sellaisesta kuin pukeutumistyyli. Miksikö? Kuten koulukaverillenikin totesin, on mielenkiintoista miten ihmiset noteeravat minussa asian mikä on minulle itsestäänselvyys. Se, miten pukeudun tai laitan hiukseni on osa minua, enkä osaisi niitä muuttaakaan. Se, miltä näytän, on minä.


Lisäksi on paljon ihmisiä, joiden tyylin koen paljon erikoisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi kuin omani. Miksi joku jaksaa edes hämmästellä omaa ilmentymistäni kun tarjolla paljon erikoisempiakin kaduntallaajia? Tuon edellä maintisemani tapauksen lisäksi olen saanut muutenkin paljon positiivista palautetta viime aikoina niin naapureilta, myyjiltä, satunnaisilta vastaantulijoilta kuin päiväkodin pihalla leikkiviltä lapsiltakin. Viime syksynä ruokamessuila suklaakojulla myymässä ollut nuori nainen ihaili rohkeuttani ja ylisti tyyliäni päästä varpaisiin ja tarjosi vieläpä ilmaiset konvehdit. Ja aina sitä jaksaa hämmästyä, varsinkin niinä päivinä kun vaatekaapista on tarttunut päälleni "vain jotain" koska ei ole ollut aikaa jäädä miettimään liikaa.

Tietysti on niitäkin, jotka mulkoilevat minua nenäänsä pitkin kuin kaksihaaraista makkaraa, mutta kaikella on aina toinenkin puolensa. Positiivista palautetta ei voi saada, ellei sen rinnalla kulje myös negatiivinen mielipide. Yhteiskuntamme edellyttää kuitenkin hyviä käytöstapoja, siksi fiksu ihminen jättää merkityksettömät negatiiviset kommentit itselleen. Kaikkia ei voi eikä kuulu miellyttää. Tietysti on aina niitä, jotka haluavat väkisin tilanteessa kuin tilanteessa tuoda oman mielipiteensä julki kärkkäällä ja asiattomalla tavalla, aiheuttaen tietentahtoen toiselle pahan mielen tai ainakin syyn siihen. Tällaiset ihmiset ovat yksinkertaisesti kapeakatseisia idiootteja.


Joskus istuessani koulussa tai baarissa ikäisteni keskellä mietin, olenko pukeutumistyyliltäni lapsellinen. En välitä vaikka olisinkin, mutta välillä tuntuu omituiselta kun kanssaihmiset puhuvat menneistä, räväköistä tyyleistään nuoruuden haihatteluna. Neutraalimpi pukeutumistyyli ei ole huono juttu, mutta huomaan silti usein miettiväni miksi ihmiset ovat hylänneet lävistyskorut, bändipaidat, maiharit, nahkahameet, hihamerkit ja monenlaiset asusteet ikävuosien karttuessa. Ehkä se on vain osa muutoksen kaarta, eivätkä ne itselleni rakkaat yksityiskohdat puketumisessa tosiaan sovi kaikille.


On myös laiskoja pukeutumispäiviä, niitä joina kiskaisee päälleen vain paskaiset olohousut ja resuisen, yksivärisen t-paidan. Vaikka itsekin pukeudun välillä miten sattuu, en aina ihan täysin ymmärrä tätä. Käytän aina vaatteita, joissa minulla on mukava olla. Jos housut kiristävät, en pue niitä. Jos takki ei istu, luovun siitä. Rakastan laittautumista ja pukeutumiseni viimeistelyä erilaisilla asusteilla niin paljon, että panostan siihen mielelläni myös silloin kun ei edes tarvitse lähteä mihinkään. Koko kroppa tuntuu paljon mukavammalta, kun näkee peilissä jotain miellyttävää. En pidä itseäni millään muotoa kauniina tai edes siedettävänä. Kroppani on epäsopusuhtainen, nenäni iso, silmäni kierot, hiukseni kuivat ja jestas vaikka mitä, mutta noille asioille en oikein voi mitään ellen sitten halua tuhlata rahojani kalliisiin leikkauksiin. Enkä totisesti halua, joten panostan mieluummin siihen, että nautin vaatteista ympärilläni. Kyllä, vaatetuskin kysyy rahaa, eli jokainen menee sillä omalla budjetilla. Ja jos olo tuntuu hyvältä siinä rähjäisessä oloasussa, niin pukeudu ihmeessä siihen! Mutta arvosta sitä osana tyylisi laajaa kaarta, sen ei tarvitse olla pelkkä häpeäpilkku joka kiskaistaan päälle vain kun kukaan ei ole näkemässä. Itsekin käyn usein talonyhtiömme pihalla yöpaidassa ja pitkissä kalsareissa, jos en ole ennen aamun ensimmäistä tupakkaa ehtinyt kiskaista mitään säädyllisempää ylle. Omatpahan ovat kuteeni.


Itsekin olen pukeutunut erilaisiin vaatteisiin ja kokeillut monenlaista, ennen kuin olen tullut siksi mitä nykyisin olen. Joskus nuorempana yritin tavoitella jotain helposti kategorioitavissa olevaa tyyliä, mutta nykyisin en jaksa miettiä mokomaa. Ostan vaatteen itseni, oman tyylini ja persoonani takia, enkä siksi sattuuko se olevan katu-uskottava tai trendikäs. Tuollaiset seikat eivät voisi minua vähempää kiinnostaa eikä kenenkään pitäisi väkisin yrittää olla jotain. Parhaimmillaan ihminen on kun pukeutuu niin kuin itse haluaa eikä yritä väkisin erottua, vaikka persoonalliset väripilkut massan keskellä ovatkin piristäviä.

Jos vedät yllesi mieluiten korsetin ja nahkahousut, se on hienoa. Jos taas viihdyt paremmin verkkareissa ja väljässä t-paidassa, sekin on hieno juttu. Tärkeintä on, että pidät siitä itse. En tiedä onnistuinko nyt ilmaisemaan selkeästi sen, mitä päässäni liikkuu, mutta yritin ainakin.


Psst. Olen muuten taas aloittanut uuden blogin, eli katseet tänne: The space between the words. Päivitystahti on harva / satunnainen / vaihteleva, joten säännöllistä luettavaa ei ole luvassa, mutta jos tekstini kiinnostavat kannattaa vilkaista. Sisältö tulee olemaan kaunokirjallista ja pääsääntöisesti fiktiivistä, mutta on siellä jo tässä vaiheessa yksi omaelämäkerrallinen teksti joten en itsekään osaa sanoa varmasti, mitä on tulossa. Katsellaan sitä sitten.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Pitikö mun tehdä jotain hyödyllistä?

1. A character from your current favorite fandom

 Bilbo Baggins
"I'm going on an adventure!"

2. A character from a previous favorite fandom

Edward Elric
"You'll have to decide for yourself. Walk on your own. Move forward. You've got a strong pair of legs, Rose. You should get up and use them."

3. A character who looks like you

Gollum
"Give us a chance, precious! Give us a chance!"

4. A character who acts like you 

 Luna Lovegood
“I enjoyed the meetings, too. It was like having friends."

5. A group of characters who is most like you and your friends

Minions
"BEE-DO! BEE-DO!"

6. The most annoying character

Sally Donovan
"And you know what? One day just showing up won't be enough. One day we'll be standing around a body and Sherlock Holmes will be the one who put it there."

7. The hottest character

 Fili
"I belong with my brother."


8. The funniest character 

 Sheldon Cooper
"Bazinga!"

9. A character who could be your best friend if they were real

The Doctor
"There's no point in being grown up if you can't be childish sometimes."

10. A character who taught you something about real life

 Gandalf
"End? No, the journey doesn't end here. Death is just another path. One that we all must take. The grey rain-curtain of this world rolls back, and all turns to silver glass... then you see it!"

11. A character who taught you something about love

Albus Dumbledore
“Do not pity the dead Harry. Pity the living, and, above all, those who live without love.”

12. A character with the best quotes

Samwise Gamgee
"That there's some good in this world, Mr. Frodo... and it's worth fighting for."

13. A boring character

 Kate Austen
"You tasted like fish biscuits."

14. A character you wish was never introduced

 Bella Swan
"You nicknamed my daughter after the Loch Ness Monster?"

15. The smartest character

Sherlock Holmes
"Dear God. What is it like in your funny little brains? It must be so boring."

16. The dumbest character

 Joey Tribbiani
"Joey doesn't share food!"
 Kaikella rakkaudella, tosiasioita ei vain voi kiistää.

17. The most awful, mean, evil character you know

 Theodore "T-Bag" Bagwell
"Just what I thought the piglets are scared of the big, bad wolf!"

18. An animal character you like

 Jiji
 "You'd think they'd never seen a girl and a cat on a broom before."

19. A sci fi character you like (alien, robot, etc.)
The Doctor
"Some people live more in 20 years than others do in 80. It’s not the time that matters, it’s the person."
  
20. A fantasy character you like (elves, dwarves, etc.)

Smaug
"I am fire... I am death!"

21. A paranormal character you like (vampire, werewolf, etc.) 

 Castiel
"Freedom is a length of rope. God wants you to hang yourself with it."

22. The best singer

Thorin Oakenshield
"Loyalty, honor, a willing heart. I can ask no ore than that."

23. The best dancer 

 The 11th Doctor
"Cool is not cool…What’s the dance we’re doing? The Drunk Giraffe. Merry Christmas. Give me a hug, bring it in."

24. The character with the best laugh

The Joker
"Why so serious?"


25. The character who makes you cry when they cry 

 Dean Winchester
"I think he wants us to pick up where he left off. You know, saving people, hunting things. The family business."
Eli käytännössä kokoajan...

26. An underrated character

 The 9th Doctor
"Lots of planets have a north!"

27. An overrated character

Draco Malfoy
“Honestly, if you were any slower, you’d be going backward.”

28. A character you absolutely hate

Joffrey Baratheon
"I am the king! I will punish you." 

29. A character that makes you flashback to your childhood

 Simba
"Danger? Hah! I walk on the wild side. I laugh in the face of danger. Ha ha ha ha!"

30. A character you will love and remember for the rest of your life

Edward
"I'm not finished."