Sivut

torstai 24. heinäkuuta 2014

Pärinä-Sussu muistojen äärellä

Sunnuntaina vietettiin serkkupojan rippijuhlia, joten sillä syyllä tuli reissattua Turkuun perjantaina ja takaisin pääsin eilen keskiviikkona. Melkoisen nostalgiapainoitteinen trippi ja kivaa oli, mutta kivaa oli tulla takaisin Pasilaankin.

Perjantaina tuli nähtyä vanhoja kavereita, kierreltyä kansainvälisillä suurmarkkinoilla molemmin puol jokkee sekä nautittua hieman huurteisia. Markkinoilla oli tarjolla ties mitä ruuasta vaatteisiin, mutta säästelin tämän kerran rahojani.

© Janne Riikonen
 Lauantaina kävimme Anttila Kivikukkaron loppuunmyynnissä. Tavallaan aika haikea reissu, kyseisestä liikkeestä on kuitenkin keskivertoa enemmän muistoja mitä yksittäisiin kauppoihin tulee. Iso osa leffahyllyni sisällöstä on tullut haalittua Kivikukkarosta, kerran olen pyörtynyt kassoille ja joskus villeinä teinivuosina silloisen parhaan kaverini kanssa harrastimme kaikenlaista lapsellista älöilyä joka johti vartijan antamaan puhutteluun ja ihme sinänsä ettemme saaneet porttikieltoa koko kauppaan. Muistan varmaan ikuisesti miten kyseinen setä kehoitti meitä "menemään hiekkalaatikolle leikkimään". Haha, good times! Ehkä nykyisin kuitenkin on sen verran älli lisääntynyt, että osaan nippa nappa käyttäytyä.

Anttilasta siirryimme picnicille Aurajoen rannalle, lähelle Föriä. Aika riensi mukavasti epätasokkaiden juttujen ja vanhojen muistelun merkeissä. Koko päivän oli painostavan kuuma ja loppuillasta alkoi myös ukkonen jyrähdellä. Taivaalla näkyi myös luvattoman kaunis sateenkaari, josta yritin nappaista kuvaa, mutta täytyy sanoa että tässä tilanteessa kuva ei tee minkäänlaista oikeutta todellisuudelle. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niin selkeää ja suurta sateenkaarta, josta värit erottuivat vahvasti. Siinä sateenkaarta ihastellessamme paikalle pelmahti joku mummeli juttelemaan mukavia ja aloitti asiansa sanomalla: "Mun piti tulla ihan lähemmäs kattomaan kun on niin upean näköiset hiukset." Hieman facepalmasin, koska olin takuuvarma, että täti halusi katsella sateenkaarta eikä suinkaan rehottavaa tukkapehkoani. Mummeli jäi siihen hetkeksi jutustelemaan ja sanoi myös olleensa itsekin nuorempana aikamoinen pärinä-Sussu. Good to know.


Sunnuntaina olivat tosiaan serkkupojan rippijuhlat. Kilttinä tyttönä suostuin mukisematta osallistumaan myös itse konfirmaatiotilaisuuteen, vaikken kyseisestä jutusta oikein mitään eriskummallista irti saanutkaan. Uskonnot ovat mielenkiintoisia eikä minua suuremmin kiinnosta käydä mitään väittelyjä aiheesta koska koen uskonnon olevan jokaisen henkilökohtainen asia, mutta henkilökohtaisesti tilaisuus ei koskettanut. No, vähän päälle tunti siinä nokka tuhisi ja tuskinpa olisin kyseisellä ajalla mitään tähdellisempää saanut aikaiseksi.

Kirkosta siirryimme itse pippaloihin. Fiksun ja filmaattisen aikuisen rooli ei paljon kiinnosta, joten jos en ollut syömässä tai juomassa kahvia vietin aikaani lattialla röhnöttäen ja rapsuttaen serkkujen ihastuttavia moppikoiria. Koska oman turrin hankkiminen ei tässä elämäntilanteessa tunnu oikein mahdolliselta, piti noita rapsuttaa koko sielun kyllyydestä. Yksi ja toinen sukulainen ja sukulaisen sukulainen erehtyi myös kysymään tämänhetkisistä suunnitelmistani, joten pääsin myös mainostamaan marraskuun lopulla liikkeelle lähtevää idiotismi touria Uuteen-Seelantiin ja Kaliforniaan. Voisin sanoa sukulointireissua siis aikamoiseksi menestykseksi.


 Yöllä selaillessani nettiä ennen nukahtamista kännykkäni otti ja sekosi. Sammutti itsensä, eikä sitten enää suostunut käynnistymään ja vilkutti erroria ruudulla. Onneksi takuuaika oli vielä voimassa, joten matkakassan ei tarvitse kestää uutta puhelinta tai vanhan korjaamisesta koituvia kuluja. Nyt käytössä on äiskän vanha Nokia 301, joka on verrattain ihan jees puhelin vaikkei sillä nettiä jaksakaan selata ja muutkin älypuhelimien mukavuudet puuttuvat. En esim. pääse päivittämään Instagramiani joka toinen tunti! Yhyhyy! Kamalaa miten meiksi joka pitkään paasasi miten on ihan riittävää, että kännykällä voi soittaa ja lähettää viestejä, on nyt täysin massakansan trendien orjuuttama.

Maanantain ohjelmaan sisältyi lähinnä kaupunkikierrosta äiskän kanssa. Shoppailu pysyi aikalailla käytännöllisenä, mukaan lähti uusi piirakkavuoka koska edellinen mokoma otti ja halkesi sekä uusi paistinlasta, koska vanha alkaa muistuttaa reunoilta lähinnä hiirien vessaranttua. Onnistuin myös löytämään vanhasta huoneestani jonkun vuosien takaisen rahakätkön joka johti peinoiseen rikastumiseen. Vaikka lähinnä mietyttää, että kuka on niin dorka että unohtaa moisen olemassaolon.


 Tiistaina kävin äidin isän luona pullakahveilla. Hyvän puhelinkameran kaipuu tuntui karvaana, sillä talon takana olevat omenapuut, viinimarjapensaat ja pikkuinen kasvimaa suorastaan huusivat tulla kuvatuiksi. Jäi hienot landekuvat saamatta ja jakamatta, voi tätä surun määrää.

Vielä samana iltana menin kylään kaverille, jonka olen tuntenut kutakuinkin 14 vuotta. Taas tuli hieman vanhoja muisteltua, mutta tietysti myös nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Rakastamme molemmat matkailua ja kaveri olikin juuri tullut parin viikon reissulta, joten niistä seikkailuista kuulin oikein mielelläni siinä missä minunkin piti hypettää reissua jota pitää vielä neljä tuskaista kuukautta odotella. Tietysti myös haaveilimme kaikista niistä paikoista, joihin pitää vielä joskus päästä. Pääsin myös rapsuttamaan kaverin cockerspanielia, hih <3.

Ennen kuin juna lähti keskiviikkona, kävin vielä läpi ison läjän vanhoja valokuvia, kortteja ja kirjeitä joita vanhempien luona on kaapit piukassa. Sain inspiraation alkaa työstämään kotiseinälleni postikorttikollaasia, joten haalin mukaani paljon moisia. Lisäksi löysin kirjeen, jonka olin saanut luokanopettajaltani joskus tokalla luokalla. Lyhyestäkin kirjeestä löytyi mielettömästi muistoja sen ajan parhaasta kaverista ja sekä "kirjasta", jonka olin joskus mukelona väsännyt ja kiikuttanut kouluun opettajan luettavaksi. Truu kirjailija pienestä pitäen siis. Noista laatikoista löytyi myös kirjeitä 17 vuoden takaa, jotka olin saanut silloiselta suurelta rakkaudeltani. Nyt on ikää mittarissa se 24, joten jokainen osaa varmasti laskea minkä ikäinen siihen aikaan olin ja miten vakavasta ja maailmoja mullistavasta rakkaudesta olikaan kyse.


Kotiin päästyäni aloin työstämään tuota postikorttiseinää. Kaikkia kortteja en siihen jaksanut laittaa, koska Kanarian saaret -kortteja oli suhteessa aivan liikaa ja osa korteista ei muuten vain napannut kuvitukseltaan. Olen viime aikoina havahtunut siihen, miten paljon matkustaminen meiksille merkitsee. Pitkään ajattelin, että tärkeintä olisi vain päästä ulkomaille asumaan, mutta enää se ei ole tärkein asia. Enemmän merkitsee se lähteminen ja uusien asioiden kokeminen, seikkailu ja se miten oma kartta täydentyy uusilla paikoilla, joissa on tullut käytyä. En tietenkään ole sulkenut ulkomaille muuttamista kokonaan pois, mutta laajempi matkustelu menee silti tällä hetkellä etusijalle. Haluaisin, että voisin vielä joskus elättää itseni tien päällä. Englantini on kuitenkin vielä aika hanurista, joten se jarruttaa haavetta jonkin verran. Suunnitelmia on paljon, mutta niin (ainakin toivon) on aikaakin.

Ja vielä lopuksi: Hobitti 3:n teaser traileri ilmestynee lauantaina(vihdoinkin!), illalla Suomen aikaan. Upea juliste on jo kiertänyt netissä, jestas niitä sydämentykytyksiä kun se tuli vastaan fabossa.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Aikuistu, kakara!

Usein ympärilläni varsinkin nuoremmat kaverit (terveisiä mussut) tuntuvat kuumottelevan vanhenemista ja sitä miten 'elämä loppuu'. Mikä on oma reaktioni siihen kaikkeen? No tämä:


Joo, itse en siis paljon jaksa ahdistua siitä miten lukema ikämittarissa nousee, se mitä elämässä haluaan tehdä ei juurikaan ole sidoksissa ikään vaan siihen, mihin itse pystyy ja on valmis. On myös asioita, joita en nuorempana voinut tehdä koska ikä ei riittänyt kaikkeen. Tietenkin meiksi on nyt kaksikymmentä-vitun-neljä joten on tässä jotain vastuuta elämässä pitänyt ottaa ja joutunut tiedostamaan, ettei kaikki putoa syliin taivaalta. Mutta muuten en paljonkaan jaksa pitää käytökselleni minkäänlaista rotia kunhan sillä ei satuta ulkopuolisia. Sillä oman kipukynnyksen koettelemisella ei puolestaan ole niinkään väliä.

Tietty lapsenmielisyys on ehdottomasti hyvä säilyttää läpi elämän. Monet tuntuvat luopuvan monista kivoista jutuista koska "heidän ikäisenään ei voi enää tehdä sitä ja tätä". Pieni seikkailuhenkisyys ja lapseninnostus tekee elämästä paljon makoisampaa. Itse suhtaudun kaikkiin rakastamiini asioihin äärimmäisellä innolla ja jos odotan kovasti jotain olen tavattoman täpinöissäni jo kauan ennen h-hetkeä, pälisen asiasta kaikille jotka vain pysyvät sen verran paikallaan, että voivat kuunnella ja fiilistelen muutenkin täysillä. Tietysti kun tavattomasti jotain odottaa niin päässä alkaa helposti naksua, mutta mitäpä pienistä.

Rakastan myös animaatioita ihan mielettömän paljon. Varsinkin vanhat kunnon käsinpiirretyt animaatiot ovat uskomattomia taidonnäytteitä, mutta nykyisin myös tietokoneanimaatioiden joukossa törmää todella henkeäsalpaaviin animaatiotyyleihin, jotka nostavat palan kurkkuun. Itselleni rakkaus animaatioon on niin peruskauraa, että välillä häkellyn miten jotkut pitävät niitä vain lasten juttuina, joita katsotaan vain silloin jos on nappulaseuraa mukana. Oma äitini on tästä aika täydellinen esimerkki eikä hän oikein jaksa ymmärtää, miksi se likka käy taas katsomassa niitä lasten elokuvia. Lisäksi jos katson vaikkapa YouTubessa sinne ladattuja vanhoja piirrettyjä sarjoja, elokuvia tai näiden yksittäisiä kohtauksia niin kommenteissa on yleensä vähintään yksi joka on kirjoittanu jotain tyyliin "Olen 13 ja tykkään tästä leffasta edelleen" aivan kuin he olisivat ainoita maailmassa. Ööö... Olen 24, monet suosikkielokuvistani ovat animaatioita enkä tiedä miksi sen pitäisi olla niin ihmeellistä. Tietysti makuja on monia ja tuskin vaikkapa Teletapit kauheasti omaavat pieniä lapsia laajempaa katsojakuntaa (vaikka mistäpä minä tiedän). Monet vain tuntuvat käsittävän animaatiot suorilta käsin lasten elokuviksi, vaikka parhaimmillaan ne voivat olla upeita draaman, musiikin ja taiteen taidonnäytteitä, jotka vetävät vertoja niille "oikeillekin" elokuville.

Koska pehmolelupose on must
Myönnettäköön, että lapsenmielisyyteeni liittyy aika paljon eskapismia enkä todellakaan usko, että olisin valmis perustamaan perheen ja hankkimaan punaisen tuvan perunamaineen. En usko, että tulen koskaan hankkimaan lapsia ihan vain senkin takia, etten näe itseäni äitinä. Tietenkään mitään varmaa en voi tässä ja nyt sanoa, mutta tällä hetkellä koko ajatus tuntuu äärimmäisen absurdilta. Itselläni on vielä kesken se vaihe elämästä, jolloin haluan mennä vapaasti ja seikkailla enkä näe sille loppua ainakaan vielä lähitulevaisuudessa. Ja vaikken koskaan muuttuisi, se ei haittaa minua. En sano, että oma elämäntapani olisi ainut ja oikea kaikille ihmisille, mutta minulle se on sitä eikä sen pitäisi kenenkään muun persettä kaivella. Jos en satuta ketään (vaikka äidille voikin tulla vähän paha mieli kun lapsenlapset jäävät saamatta) ja olen onnellinen, ei sen pitäisi olla keneltäkään pois.

Tästä tuli aika typistetty postaus koska muhin idean kanssa useamman päivän ja sinä aikana suurin osa asioista joita halusin sanoa karkasivat pois, mutta mennään nyt tällä. Lisäksi ohvina näin loppuun haluan sanoa, että meiksi löytyy nykyisin myös instasta joten jos kinostaa niin käykää katsastamassa virhepainos.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Uhrattu sielu

Neljään vuoteen mahtuu ikuisuus.

Siinä ajassa oppii rakastamaan tuntematonta, jotain sellaista minkä olemassaolosta ei aikaisemmin edes tiennyt. Nyt kun katson vuosia taaksepäin, en muista mitä tein ennen sitä. Kuka olin ennen unettomia öitä, karttaan merkittyjä pisteitä ja haavekuvia seuraavasta matkasta?

Neljään vuoteen mahtuu muutos.

Vihainen, yksinäinen ja avuton. Ei sanoja joita sanoa, ei unelmia joista kertoa. Kunnes vähitellen, jokin sisälläni alkoi kasvaa, viedä tilaa surullisilta ajatuksilta. Vaikka edelleen katson maailmaa muurin takaa, on aikoja joina haluan laskea sillan ja sallin vieraan astua sisälle valtakuntaani. Ja on sanoja, jotka haluan sanoa vaikka joskus joudunkin niitä etsimään.


Kaikki ne kuljetut kilometrit, ihmiset, kaupungit ja muistot. Kuinka kertoisin, miten paljon ne merkitevät tänä päivänä? Tiedän varmemmin, mitä haluan olla ja minne haluan kulkea. Siinä missä ympärilläni oli vain muutama tärkeä ihminen ennen tätä aikaa, huomaan sen kehän nyt kasvaneen moninkertaiseksi. Vaikken jokaista tapaa päivittäin, minulle merkitsee paljon, että voin kohdatessa hymyillä ja sanoa jotain, ja että on myös joku joka ottaa ne vastaan.

Luulisi siihen tunteeseen tottuvan, kun on kokenut sen niin monta kertaa, mutta aina uudelleen huomaan unohtavani kaiken ympäriltäni. Voin vain hymyillä ja nauttia siitä poltteesta, joka palaa sydämessä. Jos jokin on varmaa niin se, ettei se koskaan sammu.

Haluaisin kertoa sinulle kaikesta siitä, mikä tulevaisuudessani odottaa. Antaa syyt sille, miksen voi jatkaa niin kuin ennen vaan minut karsittava päiviä ja tehtävä valintoja. Eikä kyse ole siitä, etten kaipaisi.


Tiedän kuitenkin, ettei tällä tiellä ole päätepistettä. Vaikka katoaisin hetkeksi, se ei tarkoita että olisin unohtanut tai kyllästynyt tai etten olisi valmis palaamaan heti, kun siihen tilaisuus tarjoutuu.

Neljä vuotta sitten uhrasin palan sieluani, eikä ole mitään syytä miksi kaipaisin sitä takaisin.

Vaikka kuluisi tuhat vuotta, ne samat liekit jotka olen tuntenut ihoni alla niin monta kertaa ennenkin ovat aina valmiit syttymään uuteen roihuun. Roihuun, jonka kipinät kestävät ikuisesti.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Hei, hei, mitä kuuluu?

Yleensä suollan blogiini kaikkea äärihämärää hourailujorinaa enkä selitä mitään mistä saisi jotain tolkkuakin, mutta nyt tuli sellainen fiilis, että voisi jutustella vähän mukavia. Elämäni on yleisesti ottaen aika kammottavan tylsää joten ei siinä paljon puhumista ole, mutta nyt kun blogi on viettänyt vähän hiljaisempaa kautta niin voisin höpistä mitä kaikkea jännää omassa pikku elämässäni tapahtuu tai on tapahtumassa.

Olen nyt vajaan viikon viettänyt kakoen räkäpalloja nenästä ja pärskien niin, että seinät tärisevät ja yöunet kärsivät niin itselläni kuin varmasti myös naapureillakin. Pari päivää meni aika pitkälti sohvalla koomaten ja telkkaria katsellen, käden napsiessa pöydältä vuoroon lääkettä ja vuoroon suklaata. Nyt olo on huomattavasti pompukkaampi ja vähemmän koomainen, vaikka nenäliinan voimalla kuivaksi hiottu nenukkani variseekin suikaleina pois. Onneksi tilalle voi aina kasvattaa uuden.

Hakaniemen kauppahallissa munkkikahveilla
Olette varmasti huomanneet, että kesä on täällä. Ei, se että sataa ja on kylmä ei kumoa sitä tosi asiaa, että Suomessa on nyt kesäkausi. Itselleni se yleensä tarkoittaa armotonta, unetonta ja kivuliasta festarirundausta, mutta tänä kesänä moinen on jäämässä vähemmälle. Jokunen festari ja klubikeikkakin on kuitenkin sovittuna, joten ei tätäkään kesää tarvitse kituutta täysin ilman festaridorkailua.

Keskiviikkona suunnistin kulkuni Kallion kauniiseen kulmakuppilaan Lepakkomieheen katsomaan The Noir Brigaden (ja siinä sivussa myös Luxury Toysin) keikkaa Tiinan kanssa. Tuo pieni pikkulauantainen irtiotto tuli tarpeeseen, sillä olin alkanut pahasti mökkihöperöityä vietettyäni muutaman päivän kotona flunssan megalomaanisen perseen alle liiskaantuneena. Ja pojat ja tytöt, siinä kohtaa todella teki terää päästä hieman happea haukkaamaan ja kuuntelemaan livemusaa. The Noir Brigade oli tietysti loistava. Pistän tuohon alle biisilinkkiä niin voitte nauttia kovasta musiikista.


Torstaina meiksin piti viettää rauhallinen koti-ilta flunssan viimeisistä jäämistä toipuen, mutta vituiksihan se meni kun Makkoset iskivät puoli yhdeksän aikoihin illalla Facebookiin ilmoituksen, että kuppilassa nimeltä Boothill olisi kymmenen tienoilla livemusaa tarjolla. No, paskapaniikin kautta perse ylös penkistä ja kohti keskustaa. Steissiltä nappasin Venlan mukaani ja kirmasimme yhdessä tapahtumapaikalle.

Makkosten setti oli todella lyhyt (5 biisiä), mutta mitäpä siitä kun ei keikasta mitään joutunut pullittamaan ja oli ylipäänsä ihan sikakivaa nähdä ukkoja pitkästä aikaa! Kannatti ehdottomasti lähteä, vaikka hieman räkä poskella keikalla tulikin palloiltua. Nyt vain on älyttömänmultipalava halu päästä mahdollisimman pian uudestaan keikalle ja tekisi niin mieli buukata kaikki mahdolliset festarit kalenteriin, mutta se ei nyt valitettavasti onnistu.

© Venla
Eniten ajatustilaani viime aikoina on kuitenkin vienyt se tieto, että olemme yhdessä pyllyparini Miran kanssa suunnistamassa marraskuun lopulla reissulle, joka kantaa nimeä There and back again. Ensimmäisenä suunnistamme seikkailemaan Uuteen-Seelantiin, josta jatkamme tammikuun loppupuolella kohti Los Angelesia... jos siis suinkin olemme vielä elävien kirjoissa. Jenkkilästä palaamme Suomeen vasta maaliskuun alussa, joten ei ihan heti tarvitse Suomen räntäsateita katsella!

Ajatus taisi ensimmäisen kerran nousta ilmoille kun seurasimme internetissä streamia ensimmäisen Hobitti -elokuvan premierestä. Paikalla oli tietysti faneja ympäri maailmaa ja noita katsellessa rupesimme funtsimaan, että piru vie, jos nuokin niin miksemme mekin? Koska piti säästää rahaa, järjestellä asioita ja opiskella, reissu ajoitettiin vuoteen 2014, jolloin trilogian viimeinen osa ilmestyisi. Ja se on täällä nyt, ihan hollilla! IIIIKS!!

Reissua on siis suunniteltu melkein kaksi vuotta ja se on muuttunut ja kehittynyt aika paljon tuona aikana. Alunperin piti muistaakseni lähteä vain kuukaudeksi Uuteen-Seelantiin, mutta reissu nyt pääsi vähän venähtämään... Pitkään oli myös tarkoituksena piipahtaa ensin Lontoossa, koska on aika tavalla huhuttu, että se olisi Hobitin kolmannen osan premierekaupunki. Mitään varmaa tietoa (ainakaan meillä) ei kuitenkaan vieläkään ole ja kun tuohon lisättiin vielä muutama muukin erinäinen syy, niin päätimme jättää Lontoon pois reittikartaltamme, tuli mitä tuli.

Random kesäturpa tähän selityksen väliin
Olimme koko hommasta melko pitkään hissun kissun, enkä itse puhunut reissusta kuin vanhemmilleni (joskin äiskä katsoi asiakseen kailottaa tuosta puolelle sukua) ja parille kaverille. Nyt, kun matkajärjestelyt ovat jo pitkällä (vaikka tekemistä vielä riittääkin) niin tuntuu hyvältä kirjoittaa asiasta tännekin. Tähän blogiin en luultavasti tule paljonkaan merkintöjä reissulta kirjoittamaan, mutta olemme aikeissa pitää erillistä matkablogia tien päältä joten linkitän sen tänne joskus tulevaisuudessa, niin halukkaat voivat sitä ryhtyä seuraamaan. Jotakin saatan tännekin reissulta rustailla, mutta päivitystahti riippuu hyvin pitkälti siitä miten on aikaa ja asiaa sekä ylipäätään mahdollista päästä internetin äärelle.

Siinäpä taisi olla jännimmät pähkinät meiksin elämästä tällä hetkellä. Hyvää kesää palleroiset!