Sivut

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Kun aurinko nousee on pakko liikkua

Menetetyt unet hakkaavat silmäkulmissa, kutsuen minut takaisin maailmaansa katsomaan surrealistisia tarinoita, joita en ole vielä nähnyt. Nyt ei kuitenkaan ole aikaa niille. Vaikka peittojen syliin rakentamani pesä kutsuukin jäämään, on minun noustava. Astun peilin eteen ja piirrän kuvan itsestäni.

Kellolla on kiire, me unohdumme matkasta. Se juoksee kauas edellemme ja suunnitelmat laahaavat perässä etsien uusia paikkoja, joihin asettua.

Seuraan suuntaviivoja, numeroita jotka laskevat takaperin. Kolme pysähdystä, maisemia jotka tuntuvat tutuilta. Kuin ne olisivat heijastuksia elämästä, jonka elin kauan sitten.

 
Ääni käskee kääntymään oikealle. Mietin sen tarkoitusta, kunnes ymmärrän. Se opastaa minua paikkaan, johon sydämeni eniten kaipaa.

Miksi juoksen? Se on turhaa, eihän minulla ole täällä kilpailijoita. Se ei tuo sinua yhtään lähemmäs. Vaikka itse kulkisin nopeammin, minun on turha odottaa sinua ennen keskiyötä. Kuin saduissa, joiden ihmeellisimmät käännekohdat tapahtuvat kellojen lyödessä kaksitoista kertaa.

Olen tulikokeessa, minua ei ole milloinkaan koeteltu tällä tavoin. En halua kuulla tätä. Tuntuu kuin silmäni vuotaisivat verta. Haluaisin paeta piiloon kalterien taakse, mutta pakotan kasvoilleni hymyn joka on kuin naamiolla. Yhtä teenäinen ja onneton. Pelkkä suojakuori. Kilpi, joka pitää minut turvassa tarinoilta joissa minulla ei ole vuorosanoja. Armonkellot antavat minulle tasaisin välein kolmekymmentä minuuttia, jotka tuovat mukanaan lyhyen hengähdystauon ennen seuraavaa kidutuskarnevaalia. Kaipaan kofeiinia, nikotiini tuntuu tervetulleelta keuhkoissani. Suklaa sulaa sormiin ja äyriäiset muhivat auringossa. Niistä muodostuu pyhä ehtoolliseni. En voisi toivoa parempaa ateriaa.

Kuva © Bobby Nieminen
Kompassini on pettänyt. Olen askeleen verran liian syrjässä. Siinä katseesi kulmassa, jonne vilkaiset ehkä vahingossa. En suoraan edessäsi, siinä mistä voin katsoa suoraan silmiin. Sinulla on hetki parrasvaloissa, muutama minuutti jona kaikki katsovat sinua. Joudun opettelemaan hengittämisen uudelleen. Kuin rautaa ja samettia yhdessä, niin kaunista ja silti pelkään henkeni puolesta.

Yksityiskohtia. Siivoushuiveja, naurua, energiaa, katseita, tervehdyksiä, lentäviä esineitä. Miten saisin sen kaiken mukaani? Mihin voisin tallentaa muistot niin, että voisin elää ne halutessani uudelleen?

Olen paranoidi, unohtanut miltä tuntuu kulkea kokonaisena. Unohdan aina jotain matkastani, kun palaan kotiin. Seistessäni värikkäiden valojen keskellä, käsien tavoitellessa ilmaa, saan sen hetkeksi takaisin.

Kuva © Roxx
Käperryn istumaan pelkääjän paikalle, puristan käsieni välissä vaaleansinistä tölkkiä ja suljen itseni hupparin lämpöön. Se tuoksuu hieltä ja kesältä, kauniilta muistoilta. Yritän pitää kiinni, mutta yksityiskohdat ovat jo aloittaneet karkumatkansa. Kuljen pelkissä sukkahousuissa, jalkapohjat puhuvat kivunkieltä ja varpaat käpertyvät yhteen.

On Suden hetki, kesäaamujen lyhyt henkäys joka on kylmä ja raikas. Kuu palaa taivaalla. Sumu vaeltaa ohitsemme jonnekin kauas. Pehmeät tassut kulkevat vaarallista polkua, ymmärtämättä näillä teillä vaanivaa vaaraa. Tänä yönä onni on heidän puolellaan.

En halua lähteä pois. En halua näitä merkityksettömiä päiviä, jotka eivät tunnu oikeilta. Kuin eläisin jonkun toisen elämää sillä aikaa, kun oikea minäni makaa horroksessa ja laskee päiviä tulevaisuuteen.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Jos sä rakkaani seisot mun vierelläin

Luonnonvoimat ovat nousseet kapinaan. Sataa, eikä aurinko ylety kuivamaan kastuneita vaatteita. Kengät luiskahtelevat kivellä yrittäessäni nähdä edes vilauksen sankarista, joka kerran toimi oppaanani. Hän näytti minulle oikean suunnaan, antoi esimakua tulevasta. Näissä sanoissa on valtavasti muistoja. Lupauksia tulevaisuudesta ja välähdyksiä menneisyydestä. Ne kulkevat rinnakkain, kädet yhteen lomittuneina, sovussa keskenään. Niiden väliin jää nykyisyys, paikka jossa seison tänä iltana. Keskellä harmaita sadepisaroita ja hymyileviä kasvoja.

Sinun sydämesi on pehmeä ja valkoinen, makusi valuu ylleni kuin samettinen peitto. Niin kauan minä haaveilin sinusta ja vihdoin olet siinä lähellä ja olet juuri sellainen, kuin haaveilin. Kohtaamme varmasti vielä uudelleen.

 
Asun lahjapaketissa. Ikkunat ovat pelkkää lumetta ja voin vain arvailla, miltä maailma niiden takana näyttää. Kaikkeen on varauduttava, ehdin jo pelätä nousevaa myrskyä.

Taivaalta katsot minua, Päivänkehrä. Sinä kaikkein yksinäisin tähti taivaalla. Olet kaukana sisaristasi, etkä pysty valaisemaan taivasta yhdessä heidän kanssaan. Sinun aikasi on päivällä, mutta yöllä kun  muut astuvan esiin, sinun valosi katoaa. Sinun tarinasi on surullisempi kuin kellään toisella. Kunpa olisit lähempänä, että voisin lohduttaa. Vaikka kosketuksesi saisikin ihoni sulamaan.

Seisomme suljetuilla porteilla, odottaen keskellä autiomaata. Minuutit matelevat, joku pysähtyy rinnalle. Sydän hakkaa lujempaa, aivan kuin vierelle tullut olisi vihollinen. Sillä hetkellä sitä on vaikea käsittää, mutta me olemme samalla puolella. Seisomme samojen joukkojen takana, samassa rivissä huutaen samoja lauseita. Näen heidät kuitenkin kilpailijoina, jotka haluavat nähdä minun kaatuvan.


Juoksen vaikka kehoni huutaa vastarintaa. Näen edessäni paikan, joka minun täytyy saavuttaa. Tulen perille voittajana. Aisaparini seuraa kintereillä. Istun tuulen alapuolella, huulillani maistuu kofeiini. Ylhäällä kylmyys valtaa kesäpäivän, sen kosketus muuttaa ihoni siniseksi.

Positiivisia yllätyksiä ja aivoraiskauksia. Lavalla vilisee kaikkea possuista Timo Soinilta lainattuun verkkopaitaan. Olen eksynyt keskelle absurdia sirkusta, enkä voi kuin nauraa muiden mukana. He tietävät tämän pelin säännöt. Minä olen shakkilaudalle eksynyt hattu Monopolista.

Epävireistä soundia, sotkuisia piuhoja. Naarmuja kokonaisuudessa, joista en jaksa välittää. Jopa kauneusvirheineen tämä ilta on täydellinen.

Happy birthday, dear. Se laulu kumpuaa sydämestä. Suuria numeroita, taakse jääneitä vuosikymmeniä. Niitä ei uskoisi olevan edes kolmea, vaikka todellisuudessa niitä on neljä. Ei sitä kasvoista uskoisi. Uskokaa kun sanon, hän tietää missä nuoruuden lähde virtaa.


 Olin unohtanut miltä huomiosi tuntuu. Naurua, silmäniskuja, pitkiä katseita. Kuin tekisit kaikkesi, etten vahingossakaan huomaisi mitään muuta näiden yhdeksänkymmenen minuutin aikana. Minä toteutan tahtoasi orjallisesti kuin pieni sylikoira, joka katsoo laumanjohtajaa ylöspäin rakastuneella katseella. Tällaiset hetket tekevät maailmastani kauniin ja hymystäni onnellisen.
 
En halua pysähtyä, minun on helppo lähteä. Korvissani soi ääni, joka käskee jatkamaan. Se on viesti, joka on kätketty musiikkiin.
Tule mukaani, yksinäinen Päivänkehrä. Pitele minua lämmössäsi, seuraa minua polkuni loppuun asti. Herää aamuun kanssani, kätke minut maailmalta kun kesäyö on hetken pimeä.

Kuva © Rockin' Hellsinki
Matka on aloitettu. Olen valmis näkemään uusia kaupunkeja ja palaamaan niihin, joita en enää milloinkaan odottanut näkeväni. Tämä polku on kaunis ja rakastan jokaista askelta, jonka sillä otan.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Tää on mun monneille!

Lauantaiaamu, kello on yhdeksän. Kännykkäni paukuttaa Denver the last dinosaurin introa korvani juuressa. Unenhuuruiset aivoni yrittävät keksiä herätysäänenä toimivalle renkutukselle selitystä. Kunnes muistan. Tämä on se päivä, joka virallisesti aloittaa kesän. Ensimmäiset festarit. Jonotus, kilpajuoksu lavan eteen ja useiden tuntien odotus. Kiveslahti, täältä tullaan.

Lähden matkaan kaupan kautta, päivästä ei tule mitään ilman asiaan kuuluvia eväitä. Kuljen karkkihyllyn ohi ja tolkutan itselleni "älä osta niitä helvetin pollyja, ne vain mössöytyy tässä paahteessa". Kiertelen kauppaa, mutta mikään ei tunnu kelpaavan. Pollyt lähtevät sittenkin matkaan. Mössöähän niistä sitten tuli.


Pasilan aseman kohdalla hyppään tutun Nissanin kyytiin. Mieleeni palaa muistoja, kaikki ne lukemattomat kerrat joina tuo auto on meitä palvellut ja saattanut turvallisesti perille. Pienen eksymisen kautta maaliin. Aurinko polttaa hartioita ja jännitys kasvaa. Kellonviisarit hidastelevat loppua kohden. En uskalla katsoa niitä, tekisin sen kuitenkin väärällä hetkellä. Juuri silloin, kun lähtölaskenta alkaa.

Liikkeelle ryntäävä ihmisjoukko muistuttaa vauhkoontunutta puhvelilaumaa, jolla on joukko nälkäisiä leijonia kintereillään. Joku kehottaa hidastamaan, mutta kärsivällisyyteni ei riitä rauhallisiin askeliin. Sieluni ei saa rauhaa, ennen kuin saavun aidan luo. Vasta perille päästyäni voin jälleen hengittää.

Viereisellä lavalla aloittaa artisti, jonka nimi on kuin Pikku kakkosen ohjelmistosta. Karri Koira huutelee meillekin ja me vastaamme tervehdykseen, vaikkemme musiikista piittaakaan. Ehkä odotamme Eläkeläisiä, ehkä jotain suurempaa. Vahdin aurinkoa ja odotan hetkeä, jona se siirtyy lavan toiselle puolelle ja langettaa yllemme viileän varjon.


Vaikken Eläkeläisiä kuuntelekaan, niin rakastun heidän logoonsa. Poroon ilman häntää. Humppa villitsee yleisön ja letkajenkka kulkee. Hetken harkitsen liittyväni joukon jatkoksi. Kosketinsoitin saa selkäänsä ja yleisö taistelee raadon kappaleista.

Lounaani koostuu nachoista, jotka lojuivat porteilla odottamassa ottajaansa. Kaikki ilmainen on kivaa. Isomman lavan veteässä henkeä, nousee pienemmälle herra nimeltä Stig. Yhdentekeviä minuutteja, joista ei jää mieleen mitään.

On hassua todistaa vailla suurempaa mielenkintoa PMMP:n yhtä viimesimmistä keikoista. Pöllöt ovat kivoja. Pystyn löytämään pienen ajatuksen, vihjeen siitä mikä tässä bändissä niin viehättää. Ei sillä, että se juurikaan jaksaisi kiinnostaa. Matkalaulu saa kuitenkin hymyilemään ja ajattelen edessä odottavaa kesää. Hatun nosto teille, pahempaakin voisi toivoa. Tätä sirkusta seuranneesta Kalpeanaamasta ei oikein mitään mieleen jäänyt. Taisin jonottaa vessaan puolet siitä tunnista.

Kuva © Satu
Joillekin sitä vain yrittää antaa mahdollisuuden, joka ei kuitenkaan koskaan täyty. Von Hertzen Brothers on osa tätä kategoriaa. Liikaa samanlaisia kappaleita, liian vähän eloa. Huomaan suunnittelevani tulevaa. Ruokaratkaisuja, reittisuunnitelmia, vaatekertoja. Keskittymiskykyni on harhautunut toisaalle ja yritän kätkeä haukotuksen. Pahoitteluni, muttei nappaa. Lähtekää ja antakaa lava niille, joita olemme odottaneet.

Loppurutistuksen aikana kuulemme Raappanaa. Ahdistaa, miten turhan moni kappale on tuttu työradion kautta. Vahdin kelloa, kuin toivoen tuijotukseni saavan sen kulkemaan lujempaa.

Lopulta odotus palkitaan. Hardcore Superstarin iloisten veikkojen noustessa lavalle on voittajafiilis. Auringosta, janosta ja lämppäreistä on selvitty ja voin keskittyä riehumaan rihmastoani pellolle. Jokin on kuitenkin pielessä. Eturivii huutaa ja hyppii sydämensä kyllyydestä, mutta takariveissä meininki on kuin mummon hautajaisissa. Jengin voisi sanoa jäätävän, ellei olisi kuuma kuin pätsissä. Paineesta tai tungoksesta ei ole tietoakaan. Ainoa merkki jonkinlaisesta elämästä on joku alkoholissa uitettu sankari, joka jossain vaiheessa ilmestyy niskaani riehumaan.

Kuva © Satu
Last call for alcoholin aikana yleisöstä nykäistään jälleen parit onnenpossut lavalle ottamaan huikkaa. Koko yleisönkään ei tarvitse kuivin suin olla, sillä bändi nakkaa jokusen oluttölkin myös yleisöä virvoittamaan. Martin viskaa omansa jonnekin meiksin suuntaan ja yritän sitä siinä sitten silmät kaljanjanosta kiiluen tavoitella. Heitto jää tuhnun verran lyhyeksi, joten suurin osa olusista leviää pitkin laukkuja ja järkkärialuetta. Järkkärisetä kuitenkin poimii tölkin turvaan ja ojentaa sen meiksille. Ilokseni tajuan, että pohjalimat ovat edelleen tallella. Skoooooollll vaan kaikille!

Tyhjä tölkki ja pala hikistä pyyhettä, siinä muistoni kesän 2013 ensimmäisestä festarista. Pieniä kauneusvirheitä lukuun ottamatta päivä oli mitä suurenmoisin. Merkitsen ensimmäisen rastin kesäni reittiä kuvastavaan karttaan ja jään odottamaan seuraavaa.

torstai 6. kesäkuuta 2013

En mä tänne kuulu, en tänne jää

Raiteet vievät länteen, kohti lapsuuden maisemia. Vuosi on ohi ja vasta nyt alan ymmärtämään, miten paljon se todella merkitsi. Se kasvatti minut vahvaksi, antoi itseluottamusta ja rohkeutta olla sitä mitä sydän sanoo. Löysin uuden suunnan ja paikan, jota pystyn kutsumaan kodiksi. Vaikka jossain kaukana saattaakin olla jotain vielä parempaa, en usko tämän valtakunnan rajojen sisäpuolelta löytyvän parempaa paikkaa. Minun pitäisi tuntea onnea ollessani matkalla sinne, mistä kaikki alkoi. Silti tunnen kaipuuta jo nyt, katsellessani ohilipuvia maisemia. Sattuu ja pelottaa, että tulevaisuuteen rakentamani pilvilinnat hajoavat.

Päivät kulkevat eteenpäin ja olen koko ajan varmempi, että haluan takaisin. Tämä ei ole enää kotini. Tiesin sen jo kauan sitten, mutta nyt kun alun jännitys on pyyhitty pois olen varma siitä. Olen luonut listan suunnitelmista, olen valmis tekemään kaikkeni, ettei minun tarvitsisi enää jäädä tänne. Paikkaan, joka syö energiani ja haluaa ottaa pois kaiken sen, miten kuluneen vuoden aikana saavutin.

Niin paljon jäi sanomatta. On monia asioita, joiden arvokkuuden tajusin liian myöhään. En olisi halunnut lausua viimeisiä sanoja. Luulin olevani valmis lähtemään, mutta nyt haluaisinkin elää sen kaiken uudelleen. Sen lisäksi, että olen nyt vahvempi sain elämääni myös ihmisiä, joita en halua unohtaa. Lasken päiviä syksyyn, hetkeen jona tapaamme jälleen.

En päässyt mukaan vuoden odotetuimpaan juhlaan. Se summasi yhteen kaiken kauniin ja ainutlaatuisen. Minulla on vain johtolankoja, pikseleistä muodostuvat kuvat hymyilevistä kasvoista ja upeista hetkistä. Olisin tahtonut mukaan, mutta aiemmin tehdyt päätökset tulivat tielleni esteiksi. Toivon kuitenkin vilpittömästi, että muut kokivat jotain ainutlaatuista. Ehkä joku kaipasi myös minua.

Sain lopullisen tuomion. Ruusuja ja risuja solmittuna yhdeksi kimpuksi, vaikka niitä jälkimmäisiä tuskin edes huomaa. Ruoka ja runous ovat suurimmat vahvuuteni. Kiitos kauniista sanoista, niiden voimalla jaksan viedä tehtäväni päätökseen kun aika niin suo.

Yritän jaksaa arjen keskellä. Nähdä ihmiset, jotka olivat kanssani ollessani heikompi. Onneksi on olemassa vapaapäivät, jotka antavat minulle luvan palata hetkeksi rakastamaani kaupunkiin. Tai ehkä jonnekin kauemmas. Ylihuomenna toivotan vihdoin kesän tervetulleeksi ja tanssin auringossa. Ympärilläni on vanhoja ja uusia ystäviä, ilman kulunutta vuotta minulla ei olisi heitäkään. Mutta sinun kanssasi olen valmis lähtemään kauemmas ja näyttämään maailmalle, ketkä ovat voittajia.

Kun juhlat loppuvat, valot sammuvat ja syksyn lehdet koskettavat maata minä palaan lopullisesti kotiin.