Sivut

tiistai 28. elokuuta 2012

Turvasatama

A/N: Koulussa annettiin eilen tehtäväksi kirjoittaa runo tämän ohjeistuksen pohjalta, joskaan kaikkia kohtia ei ollut pakko käyttää enkä itse jaksanut ohjetta liian orjallisesti edes seurata vaan annoin sormien naputella. Aikaa ideointiin ja itse runon kirjoittamiseen oli vartti joten ideaa ei kauheasti ehtinyt syvemmin pohdiskella joten oli tartuttava ensimmäiseen ajatukseen joka irtosi. Itselleni tuli ensimmäisenä mieleen Roxx -mussukkani, joka samaisena aamuna oli palannut LA:sta takaisin Suomeen ja siitä se ajatus sitten lähti. Tässä on pari aika karseeta kohtaa joihin en todellakaan ole tyytyväinen, mutta aikaa oli tosiaan se vartti enkä viitsinyt suorittaa mitään korjauksia vaan isken tänne sellaisenaan.

Ystävä on turvasatama.
Toinen voi olla maailmanäärissä,
mutta voin silti kuulla hänen sydämensä rytmin.
Jonain päivänä hän hallitsee maailmaa.
Ihmiset haaveilevat, että saisivat koskettaa hänen kultaista tukkaansa.
Hänen aamunsa täyttyvät Enkelten kaupungin tuoksusta,
sen maku on hiekkaa ja aurinkoa.
Hän tanssii läpi yön nukkuvan kaupungin yllä,
ja kohtaa seuraavan aamun samoilla silmillä.
Hän ei tule hallitsemaan maailmaa,
mutta minä näen hänet kuninkaana.
Uin vaikka ylitse valtameren,
nousen ikävää tihkuen maihin.
Hän sanoo "Hello, my friend"
Hän on turvasatamani.

perjantai 24. elokuuta 2012

Someday Is Now

I can feel I'm getting stronger, the longer
I'm pushed to the limit
Said I'd do it someday
Someday is now
 
Scorpions - Someday Is Now
 
Onko edellisistä sanoistani tosiaan vain viikko? Ei sillä, että aika olisi kulunut hitaasti. Tuohon aikaan on vain mahtunut niin paljon. Olen alkanut kasvattaa juuria, pelko vähenee päivä päivältä. Olen osa suurta kommuunia. Olen rakentamassa omaa pesääni. Muuttolaatikot muodostavat labyrintteja ja kokoamistaan odottavan hyllyn palasia löytyy ympäri huushollia. Nukun useinmiten yöni hyvin. Päivät kuluvat siivillä. En ole yksinäinen. Tekemistä on vielä paljon, mutta vähitellen vedän viivoja muistilistaan merkittyjen asioiden yli ja ennen pitkää kaikki on valmista. Odotan sitä innolla, silloin voi päästää irti viimeisistä stressin ja ahdistuksen rippeistä ja alkaa luomaan omaa arkeani. Kutsua ystäviä kylään. Pitää leipomisiltoja. Katsella elokuvia läpi yön. Suunnata keskustan uumeniin, kun odottamani bändi saapuu kaupunkiin. Jos jotain kaipaan niin keikkoja. Vaikka jalkani veisivät minut maailman ääriin, ei mikään tulee muodostamaan elämääni yhtä tärkeää kulmaa kuin keikoilla ravaaminen. Siis tietenkin jos kaikki kliseiset vastaukset kodista ystäviin jätetään pois.
 
Tuntuu kuin kurkussa kasvaisi piikkejä. Nenää kutittaa ja niiskutan hiljaa paperin takana. Kasvoni ovat kalpeat ja väsyneet. Pää on raskas ja käytetyt nessut muodostavat kasvavaa vuorta. Olinkin jo odottanut tätä. Olen muuttanut kolmesti elämäni aikana ja jokaisella kerralla olen sairastunut, ainoastaan taudinkuva on vaihdellut. Ärsyttävää toki, mutta aika mielenkiintoistakin.
 
Eilen tein tutkimusretken Taiteiden yöhön. Näin erikoisia ja kauniita asioita. Parhaalta kuitenkin tuntui, ettei tarvinnut katsella niitä yksin. Tänään yksi luokkatovereista sanoi, että ryhmämme on perheytynyt. Se on vahva sana, mutta tiedän sen olevan totta. En odottanut tällaisen tunteen syntyvän vain kahdessa viikossa. Odotinko ollenkaan? En. Tulin vain tekemään sitä mitä rakastan, enkä osannut odottaa oppivani rakastamaan jotain uutta. Olen jo näiden kahden viikon aikana muuttunut ja kasvanut, vaikka olen edelleen sama turjake kuin aina ennenkin. Huomaan, että en halua ajatella ensi toukokuuta. Eikä syy ole se, etten tiedä mitä tekisin seuraavaksi.
 
Kaipaan myös niitä kasvoja, jotka olen tuntenut kauemmin. Sydämeni on yhä heidän, vaikka se on nyt jakautunut myös toisaalle. En aio unohtaa. Vaikka menneisyydessä on myös kummittelevia haamuja niin pääasiassa se tuo minulle mieleen kauniita muistoja jotka saavat hymyilemään. Rakennan pesääni ja järjestelen asioita. Pian on aika. Jokainen kynnykselleni ilmestyvä otetaan vastaan halauksella.

perjantai 17. elokuuta 2012

Juoksen pakoon aikaa ja etsin vapauteni uusilta kaduilta

Tämän vuoden alussa koin pienoisen ahaa -elämyksen kun totesin, että olen täysin kyllätynyt alistuiseen seitsemästä puoli neljään työrytmiin. Vaikka Turulla onkin jokin epämääräinen paikka sydämessäni, en enää kokenut tuolla olevan mitään annettavaa minulle. Roxx oli minulle jo edellisenä syksynä suositellut kirjailijalinjaa Laajasalon opistossa. En kuitenkaan ollut vielä viime vuonna täysin varma, olinko valmis ottamaan niin suuren askeleen. Olin nimittäin päättänyt, että jos muuttaisin pois Turusta en ainakaan kovinkaan helposti palaisi takaisin. Niinpä jatkoin töissä ja päätin miettiä asiaa vielä kaikessa rauhassa.


Vuoden vaihteen jälkeen aloin kuitenkin kallistua aina vain enemmän ja enemmän sille kannalle, että tämä oli nyt tässä ja olisi aika ottaa uusi suunta elämälle. Ei se maailman valloitus ala sillä, että tuijotetaan vain samoja ympyröitä ja odotetaan, että joku tulisi tarjoamaan kaiken ilmaiseksi. Niinpä heti tammikuussa ilmoittauduin kesäkuun alussa pidettäviin valintakokeisiin. Sydämeni pamppaili kiihtyneenä, siinä sitä oltiin. Olin ottanut ensimmäisen askeleen kohti suurta tuntematonta.
Siitä on nyt yli puoli vuotta kun kouluun hain, valintakokeet menivät hyvin ja nyt on jo ensimmäinen kouluviikko takana. Fiilikseni ovat vaihdelleet viime viikkoina aika tiuhassa kaaressa. Välillä on tullut mietittyä kaikkea aivan liikaa ja ajatuksiani on riivannut kysymys: "mitä helvettiä mä olen tekemässä?"
Kaikki tässä kaupungissa on vierasta. Olen heittänyt roskiin turvallisen elämän, jossa käyn työssä ja maksan asumisestani sen verran, että rahaa jää roppakaupalla muuhunkin. Nyt kaikki on kalliimpaa ja tuloja vähemmän. Välillä on hirvittänyt ja tuntunut siltä, etten pysty tähän. Että palaan vuoden opiskelun jälkeen häntä koipien välissä vanhempien kynnykselle kyyneleet silmissä, koska ei ole muuta paikkaa mihin mennä. Epävarmuus on paikoin ollut niin voimakasta, että olen viettänyt sen kourissa unettomia öitä. Olen kiemurellut lakanani solmuun ja hikoillut ne märiksi. Mielessäni on pyörinyt kysymyksiä siitä miten tulen selviämään tuossa tuntemattomassa maailmassa ja sydämeeni on asettunu pelko. En muista, että olisin koskaan tuntenut oloani niin epävarmaksi kuin viimeisenä viikkona jonka vietin Turussa tavallisena töissä käyvänä pulliaisena.


Saapuessani Helsinkiin koulun alkua edeltävänä sunnuntaina olin sekavissa tunnelmissa. Olin innoissani ja samalla myös utelias, mutta kun olin viettänyt koko edellisviikon tavaroitani pakkaillessa ja erinäisiä asioita hoitaessa oli koko tilanteesta tullut todellisempi kuin kertaakaan aikaisemmin. Viimeisen yön ennen koulun alkua vietin sängyssä pyörien, kuunnellen sydämeni kiivaita lyöntejä ollen varma, että saattaisin minä hetkenä tahansa tahria lakanat kirjavaan oksennukseen.
Seuraavana aamuna kuitenkin uinunut rohkeus heräsi rinnassani ja annoin itseni innostua siitä, mihin olin matkalla. Tuntui upealta istua aamulla metrossa lukuisten muiden matkustajien seassa ja seurata, miten maisemmat muuttuivat ikkunaruudun takana. Olin jännittynyt, mutta katumus ja pelko alkoivat rapistua kuin karrelle palanut paperi. Vaikka tunnen vieläkin ajottain pientä epävarmuutta, voin sanoa ottaneeni oikean askeleen elämässäni.
Jotkut kuvailevat Helsinkiä epäselväksi betonilabyrintiksi. Kuitenkin vain hieman keskustaa kauempaa löytyy paikka, jossa sielu lepää ja joka on niin kaunis, ettei sitä tohtisi silmiään uskoa. Olen jo vuosia tuntenut maamme pääkaupungin Stockmannin ja Tavastian, mutta Laajasalo näytti minulle aivan uuden ja uskomattoman kauniin palan Helsinkiä. Tiet ovat rauhallisempia kuin keskustassa ja siellä täällä kulkee pieniä hiekkapolkuja ja omakotitalojen pihat tuovat mieleen satujen puutarhat. Olen kasvanut meren läheisyydessä ja koulurakennuksen vieressä oleva ranta ja meri saavat olon tuntumaan kotoisalta. Kirjailijalinjan oppilaat on sijoitettu hieman erilleen varsinaisesta koulurakennuksesta, vanhaan maalaishenkiseen taloon jonka pihassa uinuu vanha paloauto. Askelten alla narisevat lautalattiat ja tukahduttavan kuuma luokkahuone luo maalaistunnelmaa ja pyyhkii mielestä ne kliseiset mielikuvat, jotka opiskelusta ja koulusta tuppaavat ensimmäisenä tulemaan mieleen.


Olen ollut koulussa vasta viikon, mutta olen jo nyt menettänyt sydämeni paikalle. Olen aina ollut ujo ja arka ja yksi asia joita mietin koko kesän olikin, miten onnistuin taas luomaan uusia ihmissuhteita kun tuppaan olemaan niiden kanssa kovin kömpelö ja epävarma. Kuitenkin tuntuu, että olisin viettänyt opistolla paljon pidemmän ajan kuin viikon. Vaikka en ole vieläkään kyennyt avaamaan koko sydäntäni uusille tovereilleni, olen onnistunut antamaan paljon enemmän kuin mitä olisin milloinkaan osannut odottaa. Ensivaikutelman perusteella pidän kaikista ja haluan tutustua jokaiseen vielä paremmin. Näin viikonlopun alussa olen todella yllättynyt, miten kovasti odotan jo ensi maanantaita. Opiston rehtori on lupaillut uusille kasvoille, että näillä tulee olemaan edessään elämänsä paras vuosi. Vaikka en saisikaan vuoden lopussa kirjaa julkaistua tai edes valmiiksi, en usko vuoden menevän hukkaan. Odotan tulevalta vuodelta jotain todella ainutlaatuista ja ikimuistoista.

Torstaina kävimme opiston kanssa Suomenlinnassa. Suomenlinnassa käynti oli yksi niistä asioista, joita halusin ehdottomasti tehdä kotiuduttuani pääkaupunkiin ja näin kouluretkenä sekin reissu tuli mukavasti kuitattua. Olen Suomenlinnassa käynyt viimeksi joskus pikkuisena, joten olikin korkea aika tehdä uusi reissu sinne. Se mesta on jotain uskomattoman kaunista ja sielua rauhoittavaa. Ilmassa oli rentouttavaa vanhan ajan henkeä ja rauhallisuutta. Ei uskoisi, että niin lyhyen matkan päässä on niin paljon ison kaupungin elämää ja vilskettä. Oli ihanaa istua puun varjossa syömässä eväitä ja lukemassa ringissä ääneen tarinoita, joita ryhmämme oli saanut aikaiseksi. Se herätti ainakin meikäläisessä todella vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja siinä istuessa koin taas ottaneeni askeleen lähemmäs tiivistä ryhmähenkeä. Onko tätä koulua todella vasta viikko takana?


Mitä tämä kaikki muutos minulle merkitsee? Joku ehkä ajattelee, että hölisen pienistä eikä muuttaminen toiselle paikkakunnalle ole niin iso asia. Mulle se kuitenkin on. Olen asunut Turussa 22 vuotta ja jossain vaiheessa luulin, etten olisi koskaan tarpeeksi rohkea lähtemään sieltä ja toteuttamaan niitä toiveita, joita sydämeni minulle kuiskailee. Nyt olen ottanut ensimmäiset askeleet uudella tiellä ja tästä on hyvä jatkaa vielä johonkin paljon suurempaan. En halua kahlita itseäni rutiineihin ja tavallisuuteen. Olen seikkailijasielu. Haluan etsiä ja tutkia. Kokea suuria seikkailuja elämän varrella. Mun paikka ei ole täällä perustamassa perhettä, mä en ole ihminen joka on tyytyväinen saadessaan kuskata lapsia kouluun ja harrastuksiin. Mulla on vapauteni, enkä aio päästää siitä koskaan irti. Etsin sitä uusista paikoista ja tunnistan sen erilaisista väreistä. Olen löytänyt palan sitä, mulla ei ole ollut näin hyvä olo vuosiin vaikka vieläkin tunnen vielä ajoittain epävarmuutta. Aika paljonkin.

Toivon, että löydän vielä jonain päivänä voin matkustaa kauas taivaanrantaan, josta löydän paikan joka lopulta antaa mulle kaiken kaipaamani enkä enää tarvitse enempää. Täältä on kuitenkin hyvä aloittaa.


Sanat ei tunnu riittävän kuvaamaan kaikkea sitä mitä nyt tunnen. Voisin linkittää tähän useammankin kappaleen kuvaamaan nykyisiä fiiliksiäni, mutta valitsin nyt yhden.



maanantai 6. elokuuta 2012

Deep in the meadow, hidden far away

Kävin tuossa viime viikonloppuna vanhempien mökillä Atussa pienimuotoisissa rapujuhlissa. Samalla tuli ikuistettua kameralla vähän suuuuren tontin kaunista maisemaa, jonka upeasta kunnosta on kiittäminen vanhempiani. Miksi ihmeessä tuollainen energia ei ole viitsinyt periytyä minuun jolle on työ ja tuska pitää pikkuinen yksiönikin siistinä? Okei, en onnistu edes siinä. Kateeksi siis käy ja tulee mietittyä mikä meni meikäläisen kohdalla pieleen.

Sisääntulo Villa Jokelaan
Mökin hankkimisesta on jos oikein lasken sellainen vajaa kaksitoista vuotta ja nuorempana tuolla tulikin vietettyä paljon aikaa ihan ympäri vuoden. Omassa rannassa ja ruohokentällä riittikin tilaa mekastukselle. Paikka on kaunistunut vuosi vuodelta kun vanhemmat ovat hioneet mökin ja sen tilukset upeaan loistoon. Teininä mökkeily vanhempien kanssa alkoi pitkästyttää ja vähitellen käynnit maalaismaisemassa harvenivat enkä tänäkään vuonna ole saariston rauhassa käynyt kuin kolmesti.

Saunan vilvoittelupenkit
Yllä olevassa kuvassa näkyykin kaistale läheisestä minisaaresta... Muistan miten joskus skidinä oli kova juttu pulikoida sinne ja takaisin. Tänä kesänä vesi on ollut niin kylmää, ettei oikein tarkene.

Smurffimökki

Äidin kasvimaalla, raparperin alla...

Paljon hienoja muistoja mahtuu näihin maisemiin ja mökille on haudattu myös vuosia sitten edesmenneet gerbiilini, kauniimpaa leposijaa ei pikkuisilla siimahännillä voisi olla kuin täällä. Vaikka olenkin kaupunkilaissielu, niin Attuun on kiva tulla aina silloin tällöin lepuuttamaan mieltä ja nauttimaan maaseudun rauhasta. Tekemisen ei puutetta ei pitäisi ainakaan olla mökin varustuksen puolesta ja saarelaisten suosima hiljattain uudistuksen kokenut Paraisten porttikin on vain muutaman kilsan kävelyn päässä. Tai vaihtoehtoisesti sinne voi myös soutaa merta pitkin. Olisi niin paljon sanottavaa siitä millaisia tunteita paikka pienessä mielessäni herättää, mutta oma sanavarastoni ei taida riittää kuvaamaan noita tunteita.



Lauantai-ilta meni ensin saunan ja uimisen merkeissä, jonka jälkeen siirryttiin katokseen nauttimaan illan antimista eli saksiniekoista, paahtoleivästä, viinistä ja pikku napantereista. Vaikka olinkin aika teini vanhempien ja näiden kavereiden keskellä, en silti voi valittaa illan tunnelmasta joka oli mitä mainioin. Rapujuhlat mökillä on yksi niistä asioista, jotka päättävät kuluneen kesän ja korkkaavat edessä siintävän syksyn joka tuokin tänä vuonna mukanaan täysin uusia haasteita ja seikkailuita meikäläisen osalta. Niistä ehkäpä lisää tuonnempana.


Deep in the meadow, under the willow
A bed of grass, a soft green pillow
Lay down your head, and close your eyes
And when they open, the sun will rise


Here it’s safe, and here it’s warm
Here the daisies guard you from every harm
Here your dreams are sweet
and tomorrow brings them true
Here is the place where I love you.


Deep in the meadow, hidden far away
A cloak of leaves, a moonbeam ray
Forget your woes and let your troubles lay
And when again it’s morning, they’ll wash away


Here it’s safe, and here it’s warm
Here the daisies guard you from every harm
Here your dreams are sweet

and tomorrow brings them true
Here is the place where I love you.

Here is the place where I love you.

Rue's Lullaby,  Suzanne Collins - The Hunger Games