Sivut

lauantai 30. marraskuuta 2013

Ehkä lohikäärmeetkin itkevät

Täällä on hyvin pimeää. En tiedä kuinka kauan olen nukkunut kultaisen peittoni alla. En muista miltä auringon kosketus tuntuu tai miten taivas vaihtaa väriä. Ne ovat kuin tarinoita menneiltä ajoilta. Tarinoita, joista ei voi olla varma ovatko ne totta vai pelkkiä kauniita sanoja, joiden juuria kukaan ei enää muista.

Ilma tuoksuu savulta, hengitys kipunoi. Olen ollut niin kauan yksin, etten edes muista miltä toisen olennon puhe tuntuu korvissa. Vain oma ääneni kaikuu kiviseinien keskellä. Se, mikä lähtee syvältä kurkusta, sieltä missä liekit syttyvät, ja tulee ulos matalina murahduksina, joita kansat kerran pakenivat. Siitäkin on hyvin kauan. Yksityiskohdat ovat kadonneet, mutta muistan pelon. Se on ainut asia, mitä olen milloinkaan saanut osakseni. En siis voi sanoa ymmärtäväni, miltä tuntuu kun saa pyytämättä jotain oikeasti arvokasta. Olen oppinut vain ottamaan, niin on ollut aina. Ymmärrätkö? Aina. Mieti, pieni olento, mieti. Se on tavattoman pitkä aika, pidempi kuin ne vuodet jotka Sinä olet täällä kulkenut.

Millaista se on, kun joku katsoo sinua ilman pelkoa ja vihaa? Osaatko kertoa? Kuulisin siitä mielelläni. Älä kuitenkaan edes kuvittele, että haaveilisin moisesta. Luonto antaa jokaiselle olennolle jotain, mutta myös jättää antamatta. Minä tiesin jo sinä päivänä, kun tein särön minua suojelleeseen kuoreen ja katsoin tekemästäni halkeamasta tätä maailmaa ensimmäisen kerran, etteivät ne olleet minua varten. Ei niitä anneta olennolle, joka jättää jälkeensa tuhkaksi poltettuja maita ja tuhottuja kansoja.

Uskoin aina, ettei kukaan uskaltaisi astua tämän vuoren sydämeen. Uskoin nukkuvani täällä rauhassa. Ikuisesti. Niin kauan kunnes kaikista mahtavimmatkin olisivat lähteneet ja maat autioituneet. Ja vielä kauan sen jälkeen, kunnes vuori lopulta vuosien kuluessa murentuisi ympäriltäni ja paljastaisi sammuneen auringon.

Sitten Sinä tulit. Kohdaten minut, jonka nimi lausutaan kauhulla ja jota kukaan ei ole uskaltanut kohdata pitkään aikaan. Se tekee minuun vaikutuksen. Sinä katsot minua ja puhut kuin kohtasit hirviöitä harvase päivä. Pelkäät, muttet läheskään niin paljon kuin pitäisi. Vaikka se tuntuu uskomattomalta, minusta tuntuu, että meillä on jotain yhteistä. Etkö sinäkin suojele sitä, mikä on sinulle kaikista rakkainta? Eikö sinustakin tunnu, ettei kukaan täysin ymmärrä sinua ja pidä tasavertaisena kumppanina?

Sinä olet nähnyt minut, mutta olet täällä yhä, vaikkakin varjoissa. Hengityksesi on rauhallinen, tasaista kuin aamuöinen kesätuuli. Ei sillä, että muistaisin kunnolla, millaista se on kun tuulee. Olenko jotenkin pettänyt odotuksesi? Odotitko julmaa, nopeaa kuolemaa? Etsitkö jopa sitä? Oletko hämmästynyt, etten ole vielä sylkenyt liekkejä yllesi tai lyönyt sinua maahan?

Mitä Sinä ajattelet? Oletko alkanut inhimillistää minua vain siksi, että annan Sinun yhä elää? Uskotko, että minussakin on jotain hyvää, rakastamisen arvoista? Olet hyväuskoinen, tuskin tiedät mitään pahuudesta. Voin kuulla kysymyksen, jonka esität itsellesi.

Niin, ehkä lohikäärmeetkin itkevät.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Hear this voice from deep inside

Elämäni on rakennettu huojuvaksi torniksi, sen merkitys on aina hakenut tasapainoa veitsen terällä. Nyt joku on vienyt pois palan, joka piti kaikkea pystyssä. Kaikki romahtaa, romahtaa, romahtaa ja minun on koottava palaset uudelleen, uuteen järjestykseen. Tarvitsen uuden kantavan palan, tukipilarin tälle kaikelle. Tiedän jo nyt, etten löydä sitä täältä. Minun täytyy lähteä pois ja antaa sydämelleni vihdoin lupa johdattaa.

Sisälläni kuohuu. On kylmä enkä löydä symbioosia muun maailman kanssa. He katsovat minua, mutta eivät näe. Pidän piilossa kokonaista avaruutta, omia pikku galaksejani ja tähdistöjäni. Ehkä kaukaisuuteen katsovat silmäni juoruavat niistä, antavat pieniä vihjeitä. En kuitenkaan pue sitä sanoiksi, se on liian nuori ja kaunis maailman riepoteltavaksi. Vielä pelkkää unelmaa, joka jonain päivänä muuttuu todeksi. Silloin voin jättää taakseni tämän kaiken.

Juoksen. Joku huutaa jälkeeni, käskee pysähtymään. En voi lopettaa, kaipaan perille paikkaan, mihin voin jäädä. Se on minua varten, se ottaa minut vastaa sellaisena kuin olen ja hyväksyy puutteeni. Joku katsoo silmiin ja toivottaa tervetulleeksi kotiin.



Kaunko minun täytyy vielä odottaa? Mitä pitäisi tehdä kun maailma tuntuu pysähtyneen, enkä pääse eteenpäin? Mistä löydän ne palat, joita kaipaan? Olen aina etsinyt jotain puuttuvaa osaa, jotain mikä saisi kaiken tuntumaan täydelliseltä. Jotain, mikä saisi maailmani näyttämään eheältä sen huojuvan tornin sijaan, mitä se on ollut liian kauan.

Räjähdyksiä ja kirkkaita valoja. Hetken maailma hipoo täydellisyyttä. Sisälläni nousee aalto, joka pyyhkäisee minut mukanaan. Se vie minut jonnekin kauas, irrottaa hetkeksi tästä vääristyneestä maailmansa ja antaa syyn olla onnellinen. Yö huutaa minua luokseen ja minä seuraan, minne ikinä se minut houkuttelee.

Tuntuu kuin kuuntelisin elämäni soundtrackia. Jokainen sana tuntuu kertovan tulevaisuudesta, ihan kuin joku tietäisi ja omistaisi tämän illan minulle. Olen vakuuttunut, uskon siihen mitä he minulle kertovat. Se, mitä meillä on nyt ei ole vielä mitään. Pelkkiä ensiaskeleita. Paras on vasta tulossa. Tämä ilta on täytetty lupauksilla ja hetken tuntuu siltä, kuin koko maailma uskoisi niihin.

© Roxx
Olen myrskynsilmässä. Rauhaton ja epävakaa sielu, joka ei osaa pysähtyä. Maa tärisee jalkojen alla ja syke nousee taivaisiin. Lipsun vaaravyöhykkeelle, tuntuu kuin putoaisin avaruuteen. Korvissa soi ja kädet tärisevät. Pyörremyrsky kulkee ylitseni ja koko maailma on epätasapainossa. Ja minä horjun sen kaiken huipulla.

Ilta vetää viimeisen kerran henkeä. Joku katsoo alaspäin ja tuntuu, kuin hän muistaisi. Näkisi, mitä silmieni takana liikkuu. Pysähdyn kuuntelemaan ja tavoitan äänen, joka tuntuu luissani asti. Suljen silmäni ja ymmärrän. Minun on löydettävä tie, joka vie täältä pois. Avattava ovi, jonka takaa voin löytää kaiken sen, mitä olen kaivannut.

Maailma näyttää erilaiselta. Tunnen sen maassa, tuulessa ja meressä. Kaikkialla. Se on jotain uutta, se kertoo muutoksesta.

Usko minua, rakkaani, vielä koittaa päivä jona muurit murtuvat. Ja silloin voimme mennä minne tahansa.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Illuusioiden kuvavirta

Päivästä toiseen kaaosta ja paniikkia, vähiin hupenevaa aikaa. Kello kiiruhtaa eteenpäin kysymättä lupaa, vieden mukanaan menetettyjä tunteja. Pelkään, että aika loppuu kesken ja palkinto jää saamatta. Tarvitsen sitä. Se on viisi litraa suonissani ja se mikä rinnassani rummuttaa.

Sateen liukastamat kadut, kylmyys sormenpäissä. Yö tulee taas hieman aikaisemmin. Liikaa valvottuja öitä, olisiko jo aika pysähtyä? Värivalot sattuvat silmiin ja askeleet ovat uupuneet. Silti on jatkettava, en halua takaisin tyhjien seinien vankilaan. Haluan syyn hymyillä, muistaa millainen elämä on kauneimmillaan.

Haluan tuntea kuinka askeleet lyövät kipinää ja katsoa, kuinka koko maailma on hetken onnellinen. Kun saan sen kiinni, tiedän, ettei mikään muu tule koskaan täyttämään minua samalla tavalla. Se lyö yhteistä säettä sydämeni kanssa tämän maailman loppuu asti, enkä tiedä voinko koskaan rakastaa mitään muuta samalla tavalla.

© Dregenin fabosivu
Tämä on pelkkä alkusoitto.

Siirryn pelilaudalla eteenpäin. Seuraava ruutu, seuraava kohde. Yö on pimeä, tunnen sen myös sydämessä joka alkaa kerätä itseensä myrskyävän taivaan värejä. Hetken tuntuu siltä kuin seisoisin yksin lasikuvun alla, johon on alkanut ilmaantua säröjä. Vähitellen lasikupu vuotaa tyhjäksi, enkä voi estää sitä kaikkea katoamasta tyhjyyteen. Kun se tapahtuu, en enää tiedä, minne katsoa.

Tänään en ole surullinen, hymyilen ja kohotan maljan nykyisyydelle. Tulevaisuuden vuoro on myöhemmin.

Yritän pysyä laskuissa, mutta ilta hämärtyy ennen kuin se edes alkaa. Kontrolli pettää, tajunta katoaa. Ei tässä näin pitänyt käydä. Muistot ovat varisseet matkan varrelle, enkä enää muista mihin ne jätin. En tiedä mikä on totta ja mikä illuusiota. Nauran enkä edes aina tiedä mille.


Etsin seiniin kirjoitetuista viesteistä tulevaisuuttani. Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun tämä kaikki on ohi. Se on ajatus, joka nostaa minut maasta ja johdattaa eteenpäin.

Kirkas valo saa meidät pakenemaan. Istumme katukivetyksellä ja parannamme maailmaa. Kaadumme rullakolla, uimme vesilammikoissa ja makaamme maassa. Katse taivaassa ja mieli niin sekava, että luulemme putoavamme.

Jalat hapuilevat maata alleen, askeleen horjuvat. Edessä on pitkä tie ennen kuin voin nukahtaa. Joku jota en enää odottanut näkeväni jää katsomaan peräämme, ehkä vähän huolissaan.

Surrealistista tajunnanvirtaa, kuin olisimme pudonneet kaninkolon kautta Ihmemaahan.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Lasin takana on syksy

Juoksen siinä tuulessa joka on sitä niin kutsuttua elämää. Seuraan viittoja, jotka opastavat sen, mitä pitäisi tehdä löytämättä sitä suuntaa, minne eniten kaipaan.

Sade koputtaa lasiin ja toivoo, että edes joku katsoisi sitä ja pysähtyisi kuuntelemaan sen surullista tarinaa. Avaan sille ikkunan ja annan myrskyn vyöryä kasvoille, koska tiedän miltä siitä tuntuu.

Joskus pysähdyn kadulle katsomaan harmaan sävyin maalattua taivasta ja kalpeiden puiden reunustamaa varjoista katua. Hengitän kylmyyttä ja imen sitä sydämeen toivoen, että se jäädyttäisi kaipauksen edes hetkeksi.

Milloin ilmasta tuli niin kylmä, että sen puraisu tuntuu syvällä ihon alla, luissa asti. Talvi tarkkailee jossain kulman takana ja kohta kai jättää valkeat tassunjälkensä maahan. Vain hetki ja routa nielaisee metsät alleen ja kuura kätkee elämän taakseen.

Taivas on tyhjä, kaipaan kultaista kehrää. Muistan värit, joilla se maalasi taivaan ja miten lämpimiä sen säteet olivat sylissä. Muistan kuinka mietin, miltä tuntuu kun vaeltaa ikuisesti yksin. Ajatus sattuu sydämessä, mutta silti tunnen kateutta. Toivon, että minäkin olisin vapaa vaeltamaan maapallon ympäri tuntematta ikävää.

Toivon, että olisin voinut lähteä Päivänkehrän mukaan.