Sivut

lauantai 30. kesäkuuta 2012

Mämmilaakson tarinoita

Seuraava kertomus on hyvä esimerkki siitä miten vaikeuksien kautta päästiin autuaaseen voittoon. Tunnustettakoon, että omat suunnitelmani koko päivän puolesta kusivat osittain aika railakkaasti ja meinasin jo menettää toivoni vastoinkäymisten myötä, mutta surkeasta alusta huolimatta tuosta päivästä sikisi jotain ainutlaatuista ja mahtavaa. Tässä kertomuksessa puhun siis yleisurheilun EM-kisojen avajaiskarkeloista, joiden kunniaksi Makkoset heittivät ilmaiskeikan Stadissa keskiviikkona 27. kesäkuuta.

Tosiaan, päivä oli keskiviikko ja työvuorolistat ilmoittivat, että minun pitäisi raahata perseeni töihin tuona kyseisenä päivänä. Päätin kerrankin olla ajoissa liikkeellä ja kysyin lähes kaksi viikkoa etukäteen töistä josko voisin pitää yhden vielä käyttämättä olevista kesälomapäivistäni tuona kyseisenä keskiviikkona ja asia laitettiin harkintaan. Tuon jälkeen saatoin pitää huoletta yhden viikon loman ja olin vähän turhankin varma, että asia oli fine ennen kuin edellisenä iltana ennen töihin palaamista aloin stressaamaan josko minulle ei oltaisikaan myönnetty kyseistä päivää vapaaksi.

No, eihän sitä tietenkään oltu. Ja koska monet työkaverit olivat kesälomilla ei ketään saatu meikäläisen tilallekaan, joten jälkimarinasta ei ollut hyötyä. Näytin kuitenkin luultavasti sen verran säälittävältä, että sain luvan lähteä "jo" yhdeltä puoli neljän sijaan. Alunperin oli tosiaan tarkoitus kykkiä keikkapaikan läheisyydessä koko edeltävä yö, mutta se suunnitelma oli tässä vaiheessa heitettävä menemään ja oli pakko tyytyä edes tähän.

Se keskiviikkoinen työpäivä olikin sitten aivan karseeta stressaamista ja ahdistusta. En jaksa alkaa selittää duunistani sen enempää, mutta käytän jäätelö aiheista vertausta jonka kehittelin itsekseni tätä merkintää varten. Ajatelkaa olevanne töissä jätskikiskalla ja joku tilaa vaniljajäätelön. Ilman lisukkeita pallon pyöräyttää helposti, mutta sitten joku keksii tilata jäätelönsä aidolla vohvelilla, strösseleillä, päivänvarjolla ja kinuskikastikkeella. Se ei enää käykään niin helposti ja juuri tuona päivä joku asiakas keksi tilata jäätelönsä kaikilla herkuilla. Se siis tiesi työmäärään kasvamista ja siihen tarvittavan ajan venymistä. Olin koko päivän paskat housuissa kun stressasin, etten pääsisikään aikaisemmin pois. Varsinkaan kun kukaan ei sanonut asiasta meikäläiselle mitään koko päivänä.


Hieman jälkeen puoli yhden sitten oli pakko sanoa asiasta ja kappas keppanaa, sitä oltiin kokonaan unohdettu että olin mitään aikaisemmin pääsemistä koskaan pyytänytkään. Tuossa vaiheessa olin jo niin stressaantunut, että olisin ollut valmis yrjöämään kenen tahansa naamalle. Onneksi tässä kohtaa minut lopulta vapautettiin ja syöksyin niin nopeasti kuin kykenin autolle. Ensiksi piti körötellä Turkuun, jonne hylkäsin oman kaarani ja vaihdoin vanhempien autoon jotka niin ikään olivat suunnistamassa Stadia kohti. Tietenkin siinä työpaikan ja venhempien kämpän välillä olivat kaikki mahdolliset Penat ja Keijot jälleen liikenteessä ja eikä taivas osannut päättää sataisiko sitä happoa alas vai ei.

Kun olin suorittanut auton vaihdon ja suunta oli kohti Helsinkiä suoritin lahjakkaana tapauksena meikkaamisen liikkuvassa autossa. Töitä varten kun en tosiaan jaksa laittautua paskan vertaa, tietäisittekin miten kammottavalta apinan perseeltä siellä näytän. Kun lärvini oli edes suht siedettävässä kuosissa aloin ahdistelemaan etupenkkiläisiä muun muassa tällaisin kannustushuudoin "Kaasua perkele!" ja "Ohi vaan saatana!". Lisäksi saatoin dissata jokusen kanssa-autoilijan Helvetin syövereihin. Hätä ei lue lakia sillä olin satavarma, että eturivi olisi jo pullollaan lössiä ja hyvä jos kakkosriviin edes kykenisin.

Puolentoista tunnin ajelun jälkeen saavuin lopultakin Stadikan läheisyyteen ja loikkasin ulos autosta sulavasti kuin kauris yrittäen löytää tulevaa rikospaikkaa. Soitin Roxxille ilmoittaakseni läsnäolostani ja yritin löytää mokomaa turjaketta ihmetellen samalla, mistä hiton suunnasta lava mahtaisi löytyä. Ei se sitten loppujen lopuksi niin vaikeaa ollutkaan ja löysin kuin löysinkin oikealle paikalle. Sen sijaan, että lavan edusta olisi ollut lössiä pullollaan ei siellä ollut kuin jokunen hassu karvaturpa, joista kaikki taisivat siihen aikaan vielä olla tuttujakin. Levollisin mielin siis iskin tavarani maahan ja koko päivän kestänyt stressaus ja ahdistus hävisi kuin pieru Saharaan. Tiina ja Roxx esittelivät myös päivän aikana tuunailemansa kyltin, jonka toisella puolella luki "Perkele!" ja "Jumalauta" (jota sitten myöhemmin vielä täydennettiin sanoilla "Minä rakastan sinua") ja toisella "Dregen kom hit" viitaten seikkailuumme Kivenlahtirockissa. Oltiin yksimielisiä, että kylttiä tulisi suojella paremmin kuin omaa lastaan. Miettikää nyt, Roxxin tapauksessa se lapsi olisi ainakin hylättynä autoon Töölön sairaalan tienoille.

Sää oli alkujaan tosi nätti ja aurinkoinen, mutten ehtinyt varmaan varttiakaan siinä hengata kun taivas alkoi puskea vettä niskaan. Jossain kojulla jaettiin oransseja sadetakkeja, jotka kestivät paljon paremmin kuin ne perus läpinäkyvät kertishärpäkkeet. Hämmentävintä oli se, että sateella noita jaettiin ilmaiseksi kun taas sateen lakattua niistä rahastettiin vitosen verran. Mikä logiikka? Ihastuimme sadetakkeihimme ikihyviksi ja saatuamme ne jotenkuten päällemme suunnistimme johonkin Get On Water pisteelle ottamaan kuvan itsestämme sadetakit niskassa. Kuvaaja käski meidän huutaa jotain kuvanoton ohessa ja päädyimme hoilaamaan jo vähintäänkin eeppiseksi muodostunutta sloganiamme "Dregen kom hit!"

 
Lopputuloksen perusteella voisi luulla, että olimme kiskoneen vakallisen sieniä ennen kuvaussessiota. Itseni kohdalla tuossa tosin lienee totuuden siemen.


Siinä neljän pintaan porukkamme alkoi olla täysilukuinen ja pistimme ristiseiska -ringin pyörimään. Pihtailtiin, jauhettiin paskaa ja vittuiltiin toisillemme kuin viimistä päivää ja oli oikein mukavaa. Välillä pidettiin taukoa kortin lätkimisestä ja koska omistan pakonomaisen tarpeen turmella omaa ja toisten omaisuutta, etsin tussin kouraani ja aloin suttaamaan Roxxin sadetakkia. Pian koko lössi oli piirtelemässä toistensa kaapuihin jos minkälaisia typeryyksiä. Koska Tuuri on vielä niin pikkanen ei se osaa edes pukea itse ja onnistui solkkaamaan sadetakin nurinperin päälleen. Roxxin kanssa sitten suttasimme siihen huppuun jonkun pizzanaamaisen kasvokuvan, mutta eipä lopputulos oikeastaan paljonkaan Tuurin omasta naamasta eronnut. No ainakin yritys oli kova. Omaan viittaani valtuutin Roxxin koristamaan tissiparilla, josta tuli erittäin epäsymmetrinen. Mutta tykkäsin silti kovin paljon ja voisin pitää sitä kaapua niskassa kokoajan ihan vain niiden tisuleiden takia.


Keikan odotus oli kaikkiaan erittäin rento, hauska ja ehdottomasti parhaasta päästä koskaan. Otettiin valokuvia, pälistiin kaikkea paskaa, kiusattiin Tuuria, lätkittiin lisää korttia ja Roxx koristi Makkospaitani selkämyksen Mario -sienellä ja Antti Santeri -tekstillä. Kahvisieppoja kuin ollaan löysimme myös tiemme kahvikojulle jossa täytimme kuppimme jollain jonka piti olla kahvia, mutta osoittautuikin kuravelliksi joka oli seissyt termarissa liian kauan ja joka oli luultavasti alkujaankin jotain huonosti keitettyä Euroshopper -kahvia.


Siinä päivän aikana taisi siellä lavallakin aina toisinaan jotain tapahtua. Ainakin palkittiin jokin total random Mr. Puska ja suoritettiin palkintojen jako miesten 5000 metrin juoksun voittajille. Ne Mr. Puskat keräsi hädin tuskin minkään asteista huomiota meidän suunnalta, mutta palkintojen jaon yhteydessä yritettiin edes leikkiä kiinnostuneita vaikkei oikeastaan edes oltu. Palkintojen jako oli kuulemma tarkoitus televisioida, mutta Makkosen haastattelu sieltä toosasta huhujen mukaan kuitenkin vaan näytettiin. Että sillai.

Ennen Makkosia lavalle kipusi vielä Von Hertzen Brothers, jota on tullut kerran aikaisemminkin todistettua. Ei oikein jaksanut sillain kiinnostaa ja päästin jonkun täti-ihmisen jopa hetkeksi paikalleni eturiviin ottamaan jotain kuvia. Eihän se bändi kuitenkaan huono ole, kyllä sitä enemmin kuuntelee kuin useimpia muita niistä bändeistä joita ollaan Makkosten takia jouduttu kestämään ja jotkut niistä biiseistä kuulosti ihan kivoilta, vaikka tuskinpa tulen tähän bändiin koskaan ottamaan mitään lähempää kontaktia.

Hertzeneiden ja Makkosten välillä lavalla kävi pariin otteeseen hengaamassa tuore Mr. Puska (oliks se ees se?) sekä fake McCoy, joka oli kyllä ihan oikeasti hauska. Roxx taisi sanoa jotain, että oikea Andy olisi siinä vaiheessa jo sammunut ja täydensin ajatusta, että ehkä Andy oli tosiaan alunperin kutsuttu mestoille, mutta mennyt sitten sammumaan ja joku korvike oli pakko ollut jostain repäistä. Vaikka leikkiähän me vain laskimme, kaikkihan me tiedämme että Andy on nykyään raitistunut. Höm höm. Niin vissii.

Ja sitten....

Makkoset kuittasivat koko päivän odottelun ja nousivat lavalle. Sanat eivät enää riitä kertomaan, miten mahtava keikka oli huolimatta siitä, että se kesti jotain about 45 minuuttia ja taisi olla hippusen myöhässäkin. Tiukalle kiristyneiden aikataulujen myötä keikassa oli pieni kiireen vire mukana, mutta se ei ollut sitä mitenkään huonolla tavalla. Keikka puski raivokkaalla vauhdilla eteenpäin ja sydän jyskytti rinnassa niin, että tuntui kuin olisin juossut maratonin. Taivas oli tässä vaiheessa tyyni, mutta sillä ei olisi ollut väliä vaikka taivaalta olisi satanut verta. Tunnelma oli aivan uskomaton, koko sielu oli täynnä onnea ja keikan jokainen sekunti oli lottovoittoakin arvokkaampi. Kannatti käydä läpi kaikki sen päivän vastoinkäymiset vain siksi, että se kaikki palkittiin näin energisellä ja fantastisella keikalla. Kun seisoo siinä eturivissä katse lavalla voi hetken ajan tuntea kuuluvansa johonkin ja että elämällä on jokin tarkoitus, kun välillä taas välillä tuntee olevansa täysin hukassa sen kanssa. Tajusin taas miten uskomattoman suuri merkitys tällä bändillä mulle on ja vaikken koskaan elämälläni mitään saavuttaisikaan, tulevat tällaiset keikat antamaan sille edes jonkinlaista arvoa. Vaikka olisin tuomittu asumaan kylmässä, harmaassa ja syrjäisessä Suomessa koko lopun elämäni niin sitä kestää yhtä kauan kuin Makkoset jatkaa rundaamista.

Sami taisi olla ensimmäinen joka äkkäsi sen edellä mainitun kyltin joka jossain vaiheessa pääsi totta kai näytille. Sami vinkkaili Dregeniä katsomaan sinne päin ja voi jumallauta että oli pikkumiehellä hauskaa kun huomasin sen. Miesparka vaan repeili koko keikan aina kun sattui meihin päin vilkaisemaan ja oli kyllä helvetin hauskaa meilläkin. En muista millä keikalla olisi viimeksi tullut naurettua näin paljon! Myös Steve huomasi kyltin jossain vaiheessa ja hauskaa taisi silläkin ukolla olla, mutta osoitti sen vähän eri tavalla eli haistattamalla vittua pariinkin otteeseen ja näyttämällä kansainvälistä käsimerkkiä.

Bändillä oli hauskaa, yleisö oli totaalisen pähkinöinä ja ulkomaalaiset valokuvaajat jotka eivät olleet koskaan ennen tästä bändistä kuulleetkaan saivat varmasti kokea jotain ilmiömäistä jos suinkin älysivät keikkaa jäädä palkintojen jaon jälkeen seuraamaan. Keikan loputtua ei jääty turhia aikailemaan vaan pingottiin jälleen kerran älyvapaiden kamalien lailla pois alueelta sinne jonnekin aidalle josta näki lavan taakse.


Ekaksi ei nähty ketään, kunnes huomattiinkin Karl siellä joka joutui sitten hetken yksinään olemaan siinä fanijoukon armoilla. Pian alkoi muutkin ukot ilmaantua paikalle ja Steve uskalsi tulla ihan siihen aidalle asti, jonka raosta se sitten tiiraili meitä ja etualalla näytillä olevaa kylttiämme jota Steve sitten innostui alkaa tavaamaan. Tutut perkele ja jumalauta sujuivat vielä ihan mallikkaasti, mutta "minä rakastan sinua" osion tavaamiseen meni hippasen kauemmin jonka jälkeen Steve sitten kyseli mitä se tarkoittaa. Vastaus "I love you" tuli kauniissa kuorossa vissiin muutamankin ihmisen suusta.

Lopulta joku armahti aitojen luona kärvisteleviä faneja ja avasi aidan, jolloin bändi pääsi jakamaan nimmareita sekä halailemaan ja pälisemään fanien kanssa. Olin ihan onnesta pähkinänä eikä jaksanut kiinnostaa vaikka Turun bussit huristelivat siitä ohi ilman minua. Oli siinä vähän tärkeämpiä asioita mietittävänä.

Ängettiin siinä sitten Dregenin luo ja heti ensimmäiseksi Tiina kyseli oliko se huomannut viestiä joka oltiin jätetty sen facebook -seinälle Kivenlahtirockin jälkimainingeissa. Kyllä Dregen ainakin kovasti väitti huomanneensa sen. Pyydettiin nimmari kylttimme "Dregen kom hit" puoliskolle ja ikuistettiin kyseinen hetki kauniiksi ryhmäposeksi. Roxxia lainatakseni täytyy sanoa, että Dregen ihan oikeasti näyttää siltä kuin voisi revetä nauruun minä hetkenä tahansa. Oivoi.


Seuraavaksi mentiin ahdistelemaan Steveä jonka kanssa otettiin myös ryhmäpose. Steve signeerasi kylttimme toiselta puolelta ja innostui myös kirjoittamaan siihen lisää suomalaisia kirosanoja. Ensimmäiseksi Steve oli kirjoittamassa siihen vittua, mutta pysähtyi sitten miettimään uudelleen ja kyseli "Is this a bad word? Has it something to.. do with females?" johon Roxx totesi "Yeah... kind of..." Steve näytti jokseenkin säikähtäneeltä ja suttasi vittu sanan pois ennen kuin ehdittiin sanoa, ettei se meitä haittaa. Tilalle saatiin "I <3 Saatana" joka oli vähintään yhtä hauskaa. Steve muuten myös kehui ja ylisti mun nahkatakin hihassa olevaa Makkosmerkkiä kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään vastaavaa ja olin siinä sitten onnesta pehmopäisenä ihan hämilläni. Eihän siinä mitään... se on vaan leikattu jostain Makkosten ihan ensimmäisimpänä ilmestyneistä fanipaidoista. Voi Steveä.

Sen sijaan että oltaisiin nimmari/kuvaus -session jälkeen jätetty Steve rauhaan jumituttiin siihen pälisemään ja ainakin Roxxin kanssa katsottiin Steveä katseilla jotka viestittävät ajatuksiamme jotka kulkivat rataa "i do what ever you want, i can even lick your shoes if you ask, can i take you home with me?" Sitten leijuttiin henkisesti jossain vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa kun Steve seisoi siinä meidän välissä ja loi meihin lähietäisyydeltä niitä jo useasti mainittuja teddy bear -katseitaan. Jdklhehghlg4rg2. I may kill myself.


Jossain välissä siihen ilmestyi enemmänkin porukkaa ja jutskattiin kaikesta mahdollisesta aina plekuista tuleviin keikkoihin. Mainitsin että ollaan menossa seuraavaksi Ruisrockiin jonka jälkeen Steve innostui selittämään, että Ruisissa tulee olemaan upea ja yllätyksellinen show, mutta ei voinut kertoa sen enempää. Olin siinä sitten ei-niin-fiksuna-fanityttönä ihan täpinöissäni "ohmygodican'twait" lähes paikallani hyppien. Osaan antaa itsestäni aina yhtä valovoimaisen kuvan että jee vaan kaikille.

Steve rupesi selittämään jotain myös suomalaisesta ruuasta ja kyseli parasta suomalaista ruokaa. Kaikki olivat vähän huuli pyöreinä siinä, varsinkin minä joka en ole juurikaan isänmaallinen ruokamakuni suhteen. Joku kuitenkin keksi ehdottaa mämmiä ja Steve sitten kyseli onko se lihaa vai mitä. Kukaan ei oikein osannut kuvata sitä joten selitettiin vaan jotain "it looks like shit" ja "it's kind of like porridge" juttuja.  Selitin jotain maltaista, mutten kuollaksenikaan muistanut mikä se on englanniksi eikä tainnut kukaan mukaan. Heidi taisi sanoa osoittaen samalla Steven kaljapulloa, että kaljassa on mallasta josta mämmikin tehdään. Steve oli fiksu poika ja keksi, että sana jota haettiin on malt. Tiinan ja Roxxin kanssa päätettiin, että viedään Ruissiin Stevelle mämmiä ja luvattiinkin tätä herralle jo facebookin kautta. Meidät siis saattaa bongata Ruissalon suunnalta viikon päästä mämmipaketti kainalossa.

Kaikki kiva loppuu aikanaan ja pian paikalle kurvasi taxi hakemaan ukkoja pois luotamme. Steve suoritti meidän keskusteluringille jonkun ihmeen virallisen kättelykierroksen, jonka jälkeen kuitenkin vielä halasi koko jengin läpi. Jos sitä voi yhtään enempää pähkinäksi enää muuttua kuin mitä tuossa vaiheessa olin niin se on jo saavutus kerrakseen. Moikattiin vielä pikaisesti Makkea ennen kuin tämäkin katosi taxiin ja Roxx kyseli kuultaisiinko Ruisissa jo uusia biisejä. Kuulemma ei, mutta Steven tavoin myös Makke lupaili jotain suurta ja jännittävää tapahtuvaksi. Nyt en tiedä miten päin olisin koko tämän viimeisen viikon ennen Ruissia.

Vähitellen jengi alkoi kaikota siitä ja Roxx sai minut ylipuhuttua mukaansa etsimään autoaan, jonka tarkan sijainnin oli kokonaan unohtanut. Steven kuvat silmissä hortoiltiin pitkin Töölöä autoa metsästäen, joka sitten vielä löytyikin ja kaiken lisäksi ilman mitään ylimääräisiä lappusia. Pummin ukoltani kyydin Kamppiin bussiasemalle, jossa sain kykkiä vielä puoli tuntia ennen Turun bussin lähtöä. Onneksi ei tarvinnut yksin istuskella, sillä asemalta löytyi myös Sara ja... joku kaveri jonka nimeä en enää muista, saa ilmoittautua jos satut lukemaan tämän. Pälistiin kaikkea mahdollista kuluneesta päivästä ja vähän muustakin sekä houkuttelin Saran Ruissiin mukaan jonotusseuraksi.

Yhdeltä bussi sitten tosiaan lähti kohti Turkua, mutta ei niissä houruissa kyennyt harrastamaan sellaista touhua kuin nukkuminen. Koska autoni oli vanhempien Turun kämpällä menin sinne nukkumaan koska en jaksanut yöllä lähteä enää kotiin suunnistamaan kun aamulla pitäisi töihinkin mennä. Nukahdin kai joskus neljän jälkeen ja heräsin kymmentä yli kuusi, jolloin oli pakko alkaa valmistautua töihin lähtöön. Ei siitä kahden tunnin nukkumisesta ollut oikeastaan mitään hyötyä ja olin rättiväsynyt koko työpäivän kaikkien keikan jälkihuurujen ohella. Yritä siinä mielentilassa sitten opastaa kesätyöläistä talon tavoille, ei tullut muuten yhtään mitään. Meni koko sen päivän ja vielä seuraavankin kaikki hommat ja asiat täysin ohi kun olin niin sekaisin.

Yeah, great times kuten joku joskus jossain totesi. Ruissiin tosiaan seuraavaksi ja Roxx on järkkäämässä jotain kimppakyytiä Kouvola-Helsinki-Turku akselille. Koska Turusta ei pääse keikan jälkeen yöllä pois ja Roxx on jäämässä The Willu Houseen yöksi niin kai munkin on kannettava korteni kekoon ja tarjottava myös muille mukana olijoille kattoa pään päälle. Ainoat ehdot on ne, että tunnetaan ennestään ja ilmoittautuu etukäteen. Sohvalle mahtuu mukavasti kaksi, mutta kyllä sinne tunkemalla ehkä kolmaskin menee ja myös mun kainaloon voi joku rohkea tulla kun vähän tiivistetään. Lattiatilaa on myös rutkasti joten sinnekin kelpaa linnoittautua. Jee, kaikki kaverit lattialla vai miten se meni.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

I don't wanna impress you, but... I'm Bitchman

Ensimmäinen kesälomaviikkoni oli alkanut aika turhissa tunnelmissa, mutta sain siihen lopultakin jonkinlaista sisältöä kun tiistai-iltana lähdin suunnistamaan kohti Helsinkiä. Keskiviikosta alkaen olisi luvassa pään räjähdystä lupaileva viisipäiväinen, johon oli buukattu jos jonkinlaista ohjelmaa aina pääsykokeista keikkoihin. Tiistai-ilta meni Stadissa peruschillaillessa, joten ei siitä sen enempää. Roudasin itseni ajoissa nukkumaan, jotta olisin seuraavana aamuna virkeänä pääsykokeissa. Hölöpaskaa, kusin housuuni sängyn pohjalla aina aamuyöhön asti, onnistuin nukkumaan vain muutaman hassun tunnin ja menin niihin pääsykokeisiin sitten väsymyksestä sekaisin. Vaan mitäpä tuosta, taidealalla pienestä sekopäisyydestä ei voi olla minkäänlaista haittaa. Jos joku nyt hirveästi kiinnostui niin hain kirjailijalinjalle Laajasalon opistoon. Pääsin sinne. Meikästä tulee syksyllä stadilainen, ellei koko kurssi sitten feilaa jos sille ei ilmaannu tarpeeksi jengiä. En ole vielä oikein sisäistänyt koko hommaa, mutta kommentoin asiaa nyt näin: wehgdkrglfgbleörfläewdlfeörw!!!!

Että silleen. Turhasta löpinästä vähän olennaisimpiin asioihin. Joskus viiden ja kuuden välillä selvittyäni niistä pääsykokeista lähdin noukkimaan kesäksi maalaisjunttiutuneen Roxxin rautatieasemalta. Paineltiin sitten lukaaliimme kahvikupposille ja hetken siinä lagailtuamme päätimme lähteä tsekkaamaan millaista elokuvatarjontaa nurkalla sijaitsevasta Kinopalatsista löytyisi. Sen nimiseen leffaan päädyttiin kuin We Need To Talk About Kevin. Mutta koska leffan alkuun oli vielä reilusti aikaa, päätimme tehdä pikku lenkin ja kävimme myös katsastamassa miltä Mötley Crüen keikan jonotustilanne näyttäisi. No siellähän oli lössiä jo aika reippaan puoleisesti ja päädyimme siihen tulokseen, ettei meille niitä eturivin paikkoja enää liikene joten turha sinne jonoon on kamalan aikaisin mennä. Joo, just.


Aikamme hiipparoituamme kirmasimme takaisin Kinopalatsiin ja törsäsimme rahamme karkkeihin, ennen kuin suunnistimme saliin jossa leffamme pyöri. Leffasta sen verran, että meistä kumpikin halusi kyseisen pätkän nähdä, mutta hassu juttu ettei kummallakaan kuitenkaan loppujen lopuksi ollut mitään käryä mitä leffa piti sisällään. Loisto pätkähän tuo oli, vaikka aiheutti ihan helvetinmoista ahdistusta. Elokuvan loppupuolella sydän jyskytti tuhatta ja sataa, tuskanhiki norui ja vatsaa kouraisi. Tulipa taas osoitettua, että eläydyn turhan vahvasti elokuviin. Tosin eipä tuo ole mitään uutta.

Leffasta kun selvittiin Roxx suoritti pakollisen facebookkierroksen kännykällään ja huomasi, että pikkuiset suojattimme Heidi ja Satu kaipailivat seuraa Möllien keikkajonossa. Oli se niin venka tunne, että meitä joku jossain kerrankin kaipasi. Päätettiin sitten mennä ainakin joksikin aikaa sinne hengaamaan ihan noin ajankuluksi.

Aika nopeasti Kaisaniemen puiston perukoille haahuiltuamme löysimme tutut naamat porttien vierustalta norkoilemasta. Iskimme perseemme maahan ja olo oli kun mustalaisleirissä eikä siis suinkaan huonossa mielessä. Ilta oli oikein mukava enkä edes muista mitä kaikkea paskaa jauhettiin, kissan paskaa nyt ainakin. Pelattiin myös ristiseiskaa ja minä joka pelaan korttia yleensä viiden vuoden välein jopa innostuin siitä ja viurasin vähän väliä uutta kierrosta. Onneksi muu porukka oli ihan messissä. Jossain vaiheessa olisiko ollut Satu joka sanoi ääneen kaikkien mielessä pyörivän maagisen ajatuksen: we need some coffee. Niinpä päätimme suunnistaa pienille yöllisille kahvikutsuille. Reilu tunti istuttiin sisällä lämpimässä ryystämässä kahvia, mussuttamassa raparperipiirakkaa ja jauhamassa lisää paskaa. Kissan paskasta riittää muuten yllättävän paljon puhuttavaa.

Kahvittelun jälkeen palasimme jonoon ja koska emme Roxxin kanssa olleet oikein varustautuneet yöllä ulkona kykkimiseen alkoi siinä vähän kylmäkin tulla. Kylmästä huolimatta juttua kuitenkin riitti ja korttia lätkittiin. Helsingin yö osoitti taas jännyytensä kun jonkun kaaran ikkuna pistettiin päreiksi ja sitä kautta sieltä nyysittiin jotain tavaraa. Pidempään jonossa istuneet pääsivät tekemään jonkinlaista silminnäkijälausuntoa, kun vorot olivat aikaisemmin illalla käyneet jotain noille pälisemässä. Onneksi en itse nähnyt mitään, en olisi kumminkaan mitään selvää osannut poliisisedälle selittää.


Niin hauskaa kun olisikin ollut hillua puistossa koko yö niin vanhuksilla petti kunto siinä kolmen paikkeilla. Kuten edellä mainitsin, en ollut edellisenä yönä nukkunut paljon paskaakaan joten väsymys oli melkoinen ja Roxx oli syönyt jonkun kebabinjämiä ja saanut tuosta jonkin lievähkön myrkytyksen. Niinpä livistimme takaisin lämpöiseen lukaaliimme jossa leikin lääkäritätiä ja syötin Roxxille pillereitä jotka satuin löytämään keittiön pöydältä. Doctor Willu knows what to do.
Ja sitten unta palloon.

Seuraavana aamuna herätyskello herätti kymmeneltä. Siinä missä yleensä suoriuduin aamuista lähinnä lagaamallla sain nyt suht hyvin itseni ehostettua ja onnistuin pukemaan housut oikeinpäin jalkaan. Ja ei kun takaisin jonoon. Yön aikana Kaisaniemeen olikin rantautunut aikamoinen lauma jos minkälaista karvaturpaa ja entistä varmemmin heitin hyvästit eturiville. Ajattelin, että saatan jopa ennen jonojen muodostamista päästää jokusen yön aikana paikalle saapuneen edelleni kun ei siinä itsellä mikään kiire ole. Aika etevästi valehtelin itselleni sellaisen reilun vuorokauden putkeen.

Jonossa oltiin muutama tunti ja aika kului aika samalla ohjelmalla kun yölläkin. Valitettavasti jengimme kutistui yhdellä, kun Satu joutui auringonpistoksen tai jonkun sellaisen ikävän paskan takia jättämään leikin kesken. Mutta vielä me saadaan Möllit uudestaan Suomeen jotta sekin pikkuinen saa nähdä ne, vaikka joutuisimme herrat itse Jenkkilästä hakemaan.

Siinä jonotuksen loppupuolella tapahtui ilmahyökkäys, kun lokit valtasivat taivaan ja alkoivat tulittaa kansaa paskallaan. Ovelina paskiaisina suojauduimme jätesäkin alle. Mahdettiin näyttää tyylikkäiltä. Roxx kurkisteli myös aidanraosta alueelle ja esitti ehdotuksen, että valtaisimme paikkamme miksauspömpelin tai jonkun sellaisen vieressä olevan aidan kohdalta. Hyväksyin suunnitelman, vaikka pelkkä ajatuskin oli pelkkä vitsi. Ensinnäkin en ollut liikkunut tuumaakaan kauemmas jonon kärjiltä ja ainoat jotka päästin eteeni oli meidän porukassa. Hassu juttu.

Siinä neljän pintaan portit avattiin ja lähdettiin painamaan täysillä kohti sitä pömpeliä jonka luo oli tarkoitus jäädä, kaartaen siinä samalla oikealle Mick Marsin puolelle lavaa koska tiedettiin, että kaikki kuitenkin rynnisi Nikki Sixxin puolelle. Siinä pömpelin kohdalla huomattiin, että eturivi on Mickin puolelta vielä suht tyhjä ja ennen kuin tajusinkaan huomasin rynnineeni Roxxin viereen sinne eturiviin kuin mikäkin älyvapaa kameli. Hupsis.

Koska olen melko ulalla kaikesta musiikista lukuun ottamatta niitä bändejä joita itse rakastan tai niitä jotka olen pakosta joskus livenä nähnyt en tiennyt etukäteen oikeastaan mitään Crashdietista, joka valtasi lauteet ensimmäisenä. Laulaja Simon Cruzin keesi oli kyllä painvoimaa uhmaavalla tavalla aika mieletön, harmi ettei omasta pörröstäni saisi koskaan mitään vastaavaa kun se on tuollaista kuivaksi paahdettua puudelin karvaa. Mutta hyvin Crashdiet veti ja ilo noita roikaleita oli katsella, vaikkei mitään erikoisempaa aivopesua päässyt tapahtumaan. Esityksen kruunasi se kun Simon setin lopussa (?) meni ja poltti byysat jaloistaan. Roxx oli kyllä sitä mieltä, ettei sekään vetänyt eroottisuudessaan vertoja Lapkon laulajan viime kesäisille shortseille Porisperessä Poronperseessä.


Toisena lavan valtasi Hardcore Superstar jota tuli todistettua viime kesänä Kotkan meripäivillä. Voisin sanoa lämmenneeni Hardcorelle astetta enemmän kuin Crashdietille, vaikkei tässäkään mitään suurempia aivopesuja tapahtunut. Bändillä on muutama tosi kova biisi, mutta en nyt ainakaan vielä jaksa noihin sen enempää lähteä tutustumaan. Lavaesiintyminen oli kuitenkin upeaa ja kuten Kotkassakin, myös nyt bändi otti yleisöstä fanin lavalle. Varmasti aivan mieletön hetki seistä lavalla aurinkoisessa Kaiseniemessä samalla kun 10 000 muuta ihmistä on pähkinöinä siinä jalkojen juuressa. Tajuttiin muuten jossain vaiheessa et ollaan liikuttu paljon keskemmäs lavaa mitä alussa oltiin, kaipa siksi että porukkaa kaatui yleisön joukossa kuin heinää ja nuo piti sitten kärrätä järkkärialueen kautta toipumaan.

Ja sitten... Koitti hetki jota oli odotettu monta vuotta. Joka oli liian monta kertaa jäänyt toteutumatta. Se tallaantui valtavan pitin jalkoihin vuonna 2009 ja 2010 trombi vei sen mukanaan. Aina viime minuuteille asti odotin ja pelkäsin, että jotain paskaa tapahtuu eikä Möllit nousekaan lavalle. Pelot kuitenkin varisivat osaksi Kaisaniemen hiekkaa, kun Mötley Crüe lopultakin kruunasi upeasti alkaneen illan. Kai mun pitäisi tässä vaiheessa mainita jotain siitä miten paljon paine eturivissä kasvoi kun kaikki muutkin on sitä sanoneet, mutta oikeastaan en muista mitään sellaista kauhean tarkasti. Olin ihan toisessa maailmassa, jossain epäuskon ja onnen suloisessa sekasotkussa. Kaikki turha ympäriltä unohtui ja keskityin vain siihen mitä edessä oli.

Keikan kohokohtiin kuului nyt ehdottomasti ainakin Tommyn rumpusoolo. Voi hellurei ja hellät tunteet se ylösalaisin pyörivä rumpusetti oli vain jotain helkkarin upeeta. Kateeksi kävi sitä kilpailun voittanutta onnekasta, joka pääsi hetkeksi Tommyn kyytiin. Olisi itsellekin kelvannut, vaikka luultavasti en olisi kehdannut kaikkien niiden ihmisten edessä ja olisin varmasti jäätynyt totaallisesti viimeistään siinä vaiheessa kun Tommy Lee alkaisi puhua mulle. Mitäs muuta... Vince nyt oli elementissään niiden vähäpukeisten tanssitypyköiden kanssa, Mick kyyläili meitä vaivihkaa hattunsa alta ja Nikki sylki tekoverta yleisöön ja saipahan ainakin pari järkkäriä myös osansa. Tämä oli niitä vähäisiä hetkiä jolloin toivoisi olevansa järkkäri ja saisi tuntea miten Nikkin sylkemä tekoveri noruu pitkin päätä. Eihän se verellä läträäminen siihen jäänyt vaan viimeisen biisin aikana lavalle kannettiin useita sangollisia tekoverta. Ympärilläni monet alkoivat suojautua veriroiskeilta, mutta meikäläinen vain levitti kätensä ja tuijotti suoraan lavalle kuin sanoen "BRING IT ON ME, I'M FUCKING READY!". Ja sieltä se sitten lensi kutakuinkin suoraan päin omaa lärviäni ja huomasin olevani yltä päältä punaisen möhnän peitossa. Hiukset oli jo valmiiksi korppua kilon geelikerroksen takia ja veri antoi niille oman lisämausteensa ja loput keikasta tuli tiirailtua veriroiskeiden koristamien rillien takaa. Ensimmäinen asia jonka totesin Roxxille Mötleyn lopetettua oli "Ei enää ikinä mitään puhetta, ettei muka mentäisi eturiviin". Kai meillä oli vain liian pitkä keikkatauko, että mokomia ajateltiin.

Keikan päätyttyä tärisin kuin yliaktiivinen vibraattori, tiedä sitten johtuiko se jostain sokeasta onnesta vai kylmästä joka vain korostui kun olin läpimärkä verikylvyn jäljiltä. Etsimme Nikkin päätyyn kadonneen ryhmärämämme loput otukset ja otimme jokusen kuvan tapaisen, joskin oma turvonnut turpani näyttää noissa lähinnä homehtuneelta taikinaklimpiltä. Mutta tosiaan koska oli kylmä ja nälkä ei viitsitty pidemmäksi aikaa enää jäädä ulos hengaamaan vaan taapersimme kämpille. Koska seuraavana päivänä ei ollut kiire mihinkään, saatoimme koko illan ottaa rennosti, pälistä kaikkea harvinaisen älyvapaata sheibaa ja räkättää päämme irti. Onneksi naapurissa ei asu muita kuin Hasan eikä sitä tunnu kauheasti häiritsevän, että sen ylläkerrassa käy aina silloin tällöin ylikierroksilla pari kipaletta laholatvaisia lahnoja.

Perjantai oli tosiaan sellainen rento välipäivä. Törsättiin rahojamme kaikkeen fiksuun ja tarpeelliseen (levyt, kledjut ja dvd:t kun on) sekä käytiin katsomassa leffat Mirror Mirror ja Salmon Fishing in the Yemen. Siinä leffojen välissä Roxx myös onnistui hävittämään luurinsa. Mutta en nyt jaksa jauhaa tuosta perjantaista sen enempää kun ei siitä mitään sen erikoisempaa kerrottavaa ole. Roxxin luuri on kuitenkin ymmärtääkseni löytynyt ja luultavasti kotiutuukin pian.


Pitkää keikkataukoa ei onneksi tässä vaiheessa tarvinnut kärvistellä kun lauantaina oli luvassa Makkoset Kivenlahtirockissa Espoossa. Seitsemältä kampesin raatoni ylös ja kävin potkimassa Roxxin pois vällyjen välistä, koska tällä sattuneesta syystä ei ollut kännykkää ja sen herätyskelloa hollilla. Aamu sujui perinteisten rutiinien mukaisesti vaikka ensimmäiset minuutit olivat sulaa tuskaa, mutta onneksi kahvi pelasti tilanteen. Suuntasimme hyvissä ajoin The Willu Carin nokan kohti Espoota jonne saavuimme siinä ysin pintaan. Siitä parkkipaikasta olisi vissiin kuulunut maksaa jotain, mutta koska rahastajia ei näkynyt mailla halmeilla niin säästyivätpähän nekin rahat. Muahahaha. Portin edustalta löysimme Nancien, Annin, Anniinan ja Tiinan muodostaman jonon alun jonka jatkoksi lyöttäydyimme.

Ennen varsinaisen festarin alkua alueella järjestettiin joku ilmainen lastenkonsertti jolla oli esiintymässä Aarne Alligaattori tai joku sellainen ja pian porttien edusta täyttyikin muksuista ja näiden vanhemmista. Porttien ollessa auki käytimme alueen palveluita hyväksemme ja piipahdimme bajamajoissa tyhjentämässä rakkomme ja ostimme myös metrilakua ja mansikoita mussutettavaksi. Siinä se aika sitten kului juorutessa ja jossain vaiheessa taivaalta tihutti jotain happoa alas, jolloin kietouduimme kertakäyttösadetakkeihin ja olimme oikein tyylikkäinä. Not. Revittiin myös lisää riemua kun ne skidit alkoi poistua sieltä lastenkonsertista ja tuijotettiin takaisin jokaista, joka tuijotti meitä. Eli siis suunnilleen jokaista ipanaa joka sitä ohi meni. Oli kyllä venkaa.

Yhden aikoihin virallinen Kivenlahtirock pärähti käyntiin porttien avaamisella. Singottiin sen hemmetin sokkeloisen alueen halki niin lujaa kun kintuista lähti eikä hengitetty ennen kuin oltiin turvallisesti eturivissä. Sää oli edelleen suolesta eikä nyt heti muistu mieleen milloin viimeksi olisi ollut niin kylmä festareilla ja edessä oli vielä pitkä odotus ennen Makkosia. Emme siis voineet muuta kuin tehdä olomme niin mukavaksi kuin kykenimme ja lätistä lämpimiksemme. Siinä odottaessa ajatus siitä, että tänä kesänä olisi luvassa vain kolme Makkoskeikkaa alkoi tuntua sietämättömältä. Jaoin ajatukseni myös Roxxille, vaikka raukan pitäisi säästää jokainen tienaamansa ropo kielikurssille Los Angelesiin. Olen huono ihminen. Täytyy tosiaan vielä katsella uudelleen, toivottavasti rahat ja työt joustavat, että pääsee vielä tämän kesän aikana muuallekin kuin Ruissiin ja Tammerfestiin. Toivossa on hyvä elää.


Ekana siellä pienemmällä lavalla aloitteli joku räppi-pumppu Jare & VilleGalle, jota en oikeastaan liiemmin jaksanut noteerata kun ei se oikein omaan musamakuun sopinut eikä siitä tullut edes mitään säännön vahvistaa poikkeusta. Isomman lavan puolestaan korkkasi JätkäJätkät, jonka aikana olo oli lähinnä kiusaantunut. Keikka alkoi jollain rauhallisella kappaleella joka uumoili sitä, että tulisin luultavasti nukahtamaan sen tunnin aikana. Muut biisit olivat kyllä sitten energisempiä, mutta en sanoisi sitä mitenkään hyvänä asiana. Awkward fiilis oli koko ajan, mutta ainakin niillä sälleillä siellä lavalla oli kivaa joten paskatpa kai meikäläisen mielipiteestä. Sen tuskaisen tunnin jälkeen pikku lavalle nousi Black City, joka taisi jotain raskaampaa settiä soittaa, muttei siitä oikeastaan jäänyt mitään tähdellistä mieleen. Isolle lavalle nousi seuraavaksi Sparzanza joka oli musiikillisesti ihan jees ainakin verrattuna siihen tasoon mitä yleensä festareilla näkee. Roxxiani lainatakseni bändin laulajasta tuli kuitenkin lähinnä mieleen Hitler joka on vahingossa kärventänyt viiksensä pois.

Sparzanzan jälkeen siellä pikku lavalla tapahtui jotain hämmentävää kun lavalle nousi Waltari. Ensiksi se kuulosti lähinnä joltain Smurffimusalta, mutta muuttui sitten hevimpään suuntaan ja ekana tuli mieleen joku Lordi. Ja Lordihan on vain mädäntynyt versio Smurffeista. Viimeisenä ennen Makkosia isommalle lavalle kapusi Stam1na, joka on tullut nähtyä livenä ehkä vähän turhan monta kertaa siihen nähden etten bändin musiikista liiemmin pidä. Bändiä on kuitenkin ihan hauska katsella niiden junttien esiintymisasujen ja lavaenergian puolesta. Stam1nan jälkeen siellä toisella lavalla soitti vielä Eläkeläiset, joista ei oikeastaan jäänyt minkään asteista käsitystä koska olin niin keskittynyt seuraamaan kun Makkosten kamppeita alettiin roudata lavalle. Tuskallinen kolme kuukautta ilman Makkosia alkoi lähestyä loppuaan ja jotain tärkeää oli loksahtamassa jälleen kohdalleen. Olimme juuri siellä minne kuuluimme.

Olisin kaivannut valoshow'ta siihen alkuun, mutta ei sitä sitten saatu. Eihän se toisaalta olisi päässyt kunnolla oikeuksiinsa siinä valoisassa kesäillassa, mutta se nyt on kuitenkin periaatekysymys. Tärkeintä kuitenkin oli, että Makkoset olivat lopultakin lavalla ja vaikka olin ollut vain hetkeä aikaisemmin totaalisen apaattisessa tilassa olin nyt täynnä energiaa ja täysin pähkinänä. Keikka ei ollut bändin mittapuulla mitenkään ihmeellinen, mutta tärkeän siitä teki se tosiseikka että se päätti ikuisuudelta tuntuneen odotuksen ja kaipuun. Tämä on elämäntapa, josta ei halua koskaan päästää irti.

Erityisiä huomioita keikalta... No ainakin heti ensimmäisenä Roxx ohjasi huomioni siihen, että Karl oli kevään aikana kasvattanut viikset. Niistä revimme sitten riemua vähän enemmän kuin on normaalia, mutta ketäs se edes yllättää. Steve loi muutamaan otteeseen meidän suuntaan sellaisen ylisöpön puppy eyes -katseensa joka väänsi rihmaston umpisolmuun ja fangirl -vaihteen täysille.
Vajaan tunnin setti tuntui tuskaisen lyhyeltä syksyn, talven ja kevään keikkojen jälkeen, mutta minkäs teet. Sekin on ehdottomasti tyhjää parempi.

Keikan jälkeen jäätiin sinne lavan viereen seisoskelemaan ja yritettiin kuikuilla bäkkärin suuntaan, jos vaikka onnistuisimme näkemään vilahduksen bändin jätkistä. Koska mitään ei nähty, ahdisteltiin siinä asemissa olevaa järkkäriä kaikenmaailman kysymyksillä, mutta kun ei saatu siitä mitään irti tyydyttiin tuijottamaan sitä häiritsevästi. Pian siihen paikalle ilmaantui myös joku naisjärkkäri, joka niinikään sai osansa ahdistelustamme. Lopulta neiti/rouva sanoi, että heillä ei ole valtuuksia tehdä mitään ja että meidän pitäisi puhua jollekin oranssitakkiselle esimiehelle joka oli jossain duuneissa siellä pienemmällä lavalla. Se oli tarkoitettu tsoukiksi, mutta paukapäitä kun olemme takerruimme tuohon lauseeseen kuin orava terhoon. Tiina ja Roxx suunnistivat pienemmälle lavalle metsästämään sitä esimiestä ja ennen lähtöä Roxx käski meikäläisen huutaa, jos Makkosia näkyisi ja katosi sen siliän tien. Ihmettelinpä vain miten ikinä saisin rääkäistyä tarpeeksi kuuluvasti jos jotain todella tapahtuisi koska virolainen Metsatöll oli juuri aloittanut soittamisen pikkulavalla. Bändin musasta ei oikein ole mitään mainittavaa, mutta sanonpa vain että mulle tulee siitä nimestä mieleen joku homeinen hirsimökki jossain havujen keskellä jossa alkoholisoituneet metsästäjät juo viinaa ringissä.

Aika nopeasti Tiina ja Roxx palasivat sen esimiesheebon kanssa, joka suunnisti sinne bäkkärille vain palatakseen hetkeä myöhemmin kertomaan, ettei bäkkärillä enää ollut ketään. No mepäs ei pienestä lannistuttu vaan alettiin seuraavaksi tsiigailemaan vip-juottolan suuntaan, mutta ei siellä ketään ollut. Tai olihan siellä rykelmä jotain perusjuoppoja, mutta ei ketään jolla olisi ollut meille merkitystä. Koska festarialueelta ei tuntunut irtoavan mitään hupia enää, päätettiin häipyä sieltä ja kokeilla onneamme alueen ulkopuolella. Meidän piti vissiin ensin jäädä kuuntelemaan viimeisenä soittaneen Apulannan settiä jostain kauempaa, mutta jotenkin jännästi se jäi siinä Makkosia metsästäessä.

Pääporteilla hyökättiin taas joidenkin viattomien järkkäreiden kimppuun, mutta onneksi ne oli kivoja. Kun kysyttiin onko Makkosista mitään havaintoa ne vaan selitti, etteivät ole ainakaan heidän tietojen mukaan alueelta poistuneet ja että jos jostain kannattaisi etsiä niin takaporteilta ja opastivat sitten vielä miten sinne päästään. Siinä sitten viipotettiin opastettuun suuntaan Makkosten kuvat silmissä.

Löydettiin kuin löydettiinkin sinne takaporteille ja siellä törmättiin myös Nancieen, Anniin ja Anniinaan jotka oli kadonneet sieltä lavan nurkilta jonkin verran ennen meitä. Hengattiin siinä hetki keskenämme ja yritettiin luoda jotain nerokasta suunnitelmaa, mutta mikään ei oikein ottanut toimiakseen ja takaportin järkkärit ei olleet yhtään kivoja. Yritettiin kinuta, että päästäisiin siitä läpi alueelle ja vähän matkan päässä olevaan vip-telttaan tai johonkin sellaiseen, jossa tuntui olevan jotain venkaa tekeillä. Ne järkkärit kuitenkin vaan katteli meitä kuin jotain ruttoisia iilimatoja.

Jossain vaiheessa osa porukasta kaikkosi, kunnes jäljellä oltiin taas minä, Roxx ja Tiina. Päätettiin ettei tehdä niiden järkkärien elämästä turhan helppoa vaan ahdisteltiin niitä minkä kerkesimme. Varsinkin Tiina osasi olla erittäin vakuuttava nälkäisenä ja kylmissään olevana tyttölapsena. Aaaww.

Koska järkkärit oli kakkapäitä ahdisteltiin siinä myös muitakin viattomia sieluja, oli ne sitten metrin tai sadan päässä. Joku erehtyi jopa sanomaan meille kun kysyttiin, että oli nähnyt Monroen bändin jätkiä teltan toisella puolella. Oltiin sitten ihan pähkinöinä siinä ja mietittiin mitä seuraavaksi. Koska olemme fiksuja nuoria päättelimme, että jos vain rääymme tarpeeksi kovaa niin pakkohan niiden on jossain vaiheessa kuultava älämölömme. Niinpä aloimme huutamaan kuorossa niin Dregeniä, Samia kuin Steveä ja Karliakin yritettiin, mutta herran nimi ei taipunut tarpeeksi selkeäksi huudoksi paksujen kieltemme päällä. Jokunen jumalllauta ja perkelekin sinne sekaan eksyi. Ehdoton suosikkimme oli kuitenkin "Dregen, kom hit!". Päästiin siis huutamisen ohessa myös pätemään, että osaamme pari sanaa ruotsia. Tai itse en niinkään, huusin vain sitä mitä toisetkin.

Huudeltiin siinä aikasta kauan, mutta huuteluidemme kohteita ei näkynyt eikä kuulunut. Moni muu kuitenkin meidät kuuli ja mahdettiin aiheuttaa illan naurut kaikille lähitienoolla olleille. Nolasimme itsemme siis oikein mukavasti, mutta eipä siinä mitään. Idioottina on paljon kivempaa kuin jonakin fiksuna turjakkeena.
Koska kuvat keikasta feilas, postaan merkinnän täyteen meidän vammasia ihkuposeja


Joskus puolilta öin järkkärit sitten katosivat siitä porteilta ja jättivät lähtiessään ne portit vieläpä täysin levälleen. Kateltiin niitä avonaisia portteja hieman hämmentyneinä ja mietittiin mitä tehtäisiin seuraavaksi kun paikalle sattui joku random hyypiö. Jätkä alkoi selittää, että on Sami Yaffan kaveri ja sanoi, että meidän pitäisi mennä bäkkärille kun portit siinä kerran levällään olivat. Ei ole mitään käryä onko jätkä oikeasti Samia koskaan nähnytkään, mutta ainakin se osasi oikein hyvin opastaa meidät bäkkärille ja Makkosten pukuhuoneelle. Kun kysyttiin keneltä kuuluu lähettää terveisiä vastaus oli että Jamesilta. Miekkonen mietti vastaustaan tovin ja jälkeen päin tuli hieman funtsittua, mikäköhän merkitys tällä James nimisellä heebolla mahtoi olla. Vai oliko ylipäänsä mitään.

No käsikädessä sitten lähdettiin kulkemaan hiljaiseksi muuttuneen alueen poikki mukamas täysin viattomina ja kyyristeltiin varjoissa kuin mitkäkin rikolliset, ettei meitä heitettäisi pihalle turhan nopeasti. Hassua kyllä ketään ei kuitenkaan juurikaan kiinnostanut, että ylipäänsä oltiin siellä. Hyvä jos kukaan edes kerran meidän suuntaan vilkaisi. Oltiin jo melkein siellä pukkari kakkosella jonne James oli meidät opastanut, kun joku tuli kysymään ketä me etsitään. Selitettiin tarpeemme ja että James lähetti meidät, jolloin meitä kehotettiin menemään johonkin telttaan jossa pyöri jotain jengiä. Olimme jo melkein teltan luona kun joku muidu tuli piilaamaan seikkailumme ja sanoi, ettei meillä ole mitään oikeutta olla siellä koska meillä ei ole bäkkäripasseja ja että meidän tulisi lähteä lätkimään. Saimme myös vahvistuksen, että Makkosia ei ollut enää missään ja että nämä olivat lähteneet jo tunti sitten. Siis missä hiton välissä kun kuitenkin oltiin oltu siinä porteilla koko ajan vahdissa? Mokomat livahtivat jostain aidan alta.

Vaikkei Makkosia löydettykään oli silti siistiä lähteä kälppimään autolle suljetun festarialueen poikki ja pelkkä luvaton hortoilu bäkkärillä oli vähintään kokemisen arvoinen. Luvattiin sitten vielä heittää Tiina Pasilan asemalle joka olikin taas yhtä sähläämistä koska en osaa ajaa PK-seudulla minnekään ja mukamas oppaana ollut navigaattori sävelsi jotain ihan omaa. Saatiin Tiina kuitenkin suht ehjänä asemalle, jonka jälkeen jatkoimme Roxxin kanssa takaisin kämpille Kaisaniemeen. Ennen simahtamista vatvoimme vielä aikamme Makkosten keikkaa sekä bäkkäriseikkailuamme, joka lyhkäisyydestään huolimatta oli jotain todella uniikkia.

Sunnuntaista ei oikeastaan löydy mitään erikoista mainittavaa. Siivoiltiin sotkujamme, pakkasimme kimpsumme ja kampsumme, yritimme vielä etsiä Roxxin kännykkää ja sitten katosimme kumpikin tahoillemme ja jätimme Helsingin toistaiseksi taaksemme. Pakko kuitenkin mainita, että Roxxin kännykän metsästämisen yhteydessä bongasin jollain vanhemmalla herralla eriparia olevat kangaslenkkarit. Tai malli oli sama, mutta toinen kenkä taisi olla vaaleanpunainen ja toinen vaaleanvihreä. Oli ehkä jotain suloisinta ikinä.

Tulipa taas skriivailtua aikamoinen eepos menneestä viikosta, mutta ihan tulevia opintojanikin ajatellen on hyvä osata selittää pitkästi ja tarkasti. Tosin siitä ei ole mitään käryä, jaksoiko tämä postaus ketään kiinnostaa. Mutta mitäs siitä, omaksi iloksenihan tänne örisen. Nyt vain katse kohti uusia seikkailuja ja palaillaan astialle viimeistään Ruisrockin merkeissä.