Sivut

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Pikku-Willu runoilee

A/N: Olen viettämässä viikonloppua Turussa ja vanhempien kaappeja penkoessa käteeni osui nippu vanhoja Demi -lehtiä. Joulukuun numerosta vuodelta 2003 löysin aika kammottavan "runon", jonka meikä poika on lehteen joskus lähettänyt. Sain kunnon naurut ja yleisön pyynnöstä jaan riemun nyt julkisesti kaikkien luettavaksi.

Se on jotain mitä ei voi kuvailla sanoin.
Sillä sanoja siihen ei ole.
Vain harva sen todellisuudessa tuntee,
mutta se joka tuntee,
tuntee sitä paljon.
Jokaisen tulisi kokea sitä edes vähän,
sillä muuten yksin on.
Sitä ei kuitenkaan voi kaikille antaa,
pystyisitkö sinä muka rakastamaan kaikkia?
Sinä tunnet sen,
sillä sanon sinulle sen,
ystäväni olet.
Olit eilen,
olet tänään,
olet tulevaisuudessa.
Nyt ja aina.
Ystävyyden liekki on ikuinen,
ystävyyden maassa ei ole vettä,
eikä liioin palomiehiä.
Mutta sieltä löytyvät ikuiset niityt,
rakkaus, ystävyys ja tietenkin TE!
Olet ystäväni, siksi rakastan sinua.


A/N 2: Eieieieieieiei ja vielä kerran ei! Tajusin miten kamala tuo todella on vasta kopioidessani sitä tänne... Jopa siihen nähden miten yleisesti 13-vuotiaana kirjoitin, tämä on kamala. Miksi kaikki siedettävät vanhat räpellykset ovat kadonneet samalla, kun tällaiset kammotukset jäävät kummittelemaan? En tajua miten tämä on edes lehteen päätynyt, koska muut lehdessä olleet runot olivat ihan kivoja. Runoja kuitenkin pystyi lähettämään helposti netin kautta, joten ei olisi pitänyt haasteellisuudesta olla kiinni. Lähetettiinkö lehteen tosiaan niin vähän runoja, että tämä valittiin? Vai oliko taso niiiiiin karmeaa, että tämä oli sittenkin se vähiten karmea vai mitä ihmettä? Mene ja tiedä. Okei, idea on ihan kiva, mutta sanajärjestys ja -valinnat ovat jotain tavattoman hirveää. Jos olen jotain soinnikkuutta yrittänyt tavoitella, niin olen epäonnistunut pahasti. Ihan käsittämättömän sekava luritus, en tajua mitä olen ajanut takaa noilla lauseilla. Muistan vain, että omistin tämän mielessäni silloisille parhaille kavereilleni. Harmi sinänsä, etten ole heidän kanssaan ollut yhteydessä enää useaan vuoteen. Fail.

lauantai 29. syyskuuta 2012

Ja silmissä on nallekarhun katse

A/N: Koska ollaan Roxxin kanssa kuin majakka ja perävaunu niin ollaa tässä yksi ja sama persoona. Voitte hiljaa pienissä mielissänne miettiä, kuka on se toinen osapuoli...

Etsin hänen tuttua hahmoaan ihmisten seasta.
He ovat vieraita, oman elämäni merkityksettömiä ohikulkijoita.
Katseeni tavoittaa hänet, tunnen jokaisen yksityiskohdan.
Juuri niin kuin siinä kuvassa, joka on verkkokalvoilleni piirretty.
Sydämessäni kohisee lämpö, se lepattaa kuin lentoon pyrkivä lintu.
Hymy on hiipinyt kasvoilleni, en edes huomannut sen tulevan.
Pyrähdän juoksuun, sora vinkuu tennareideni kosketuksesta.
Väistelen vastaantulijoita, en jää katsomaan ovatko tuttuja vai vieraita.
Nyt ei ole aikaa, en pysähdy ennen kuin saavutan hänet.
Ruskeissa silmissä on nallekarhun katse ja
haluaisin upottaa sormeni tummaan hiuspilveen, mutten uskalla.
Hänen kasvoilleen nousee hymy, se muuttuu nauruksi.
Katse on kohdistettu minuun, se on tarkoitettu minulle.
Sotkeudun sanoihini, hämmennyn, kasvoilleni hiipii puna.
Olen valuvaa steariinia hänen katseensa alla, samalla onnellinen.
Ojennan hänelle rapisevan muovipussi, lausuen täriseviä sanoja.
Ei ollut aikaa kauniskuvioisille käärepapereille ja värikkäille koristenauhoille.
Rapisevaan pakettiin on kätketty kunnioitus ja rakkaus,
mutta myös maustemitta hulluutta.
Katson vain häntä, muut ympärilläni ovat kadonneet.
Seuraan reaktiota, hän nauraa ja lausuu kiitokset,
parempaa palkintoa ei minua varten ole.
Tunnen itseni voittajaksi, haluaisin tanssia pitkin hiekkapolkua voittajan askelin.
Kiire vie hänet eteenpäin, jään yksin seisomaan kadulle.
Sadepisarat kutovat helminauhaa hiuksiini.
Minä katson kaikkoavaa selkää, seuraan sitä niin kauan kuin voin.
Askelten jättämät jäljet jäävät muistoiksi hiekkaan.
Jo nyt huomaan kaipaavani lämmintä karhunkatsetta,
huulilla sykkiviä naurunsäkeitä, joille tekoni antavat syyn.
Aika tuntuu ikuisuudelta, kello ei tunne kiirettä.
Uhkaan nousevia luonnonvoimia, ne eivät pysty minua kaatamaan.
Katson ylös ja odotan.


A/N 2: Voi nyt hermanni sentään mikä luritus. Taidan mennä nurkkaan häpeämään.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Palapeli taivaanrannassa

A/N: Hellurei kaikenkarvaiset kakkahousuni. Tulen taas jakamaan kyhäilyjäni tänne kaikkien kiusaksi. Taas tunnilla väsättyä, mutta ei minkäänlaisen tehtävänannon pohjalta vaan omaksi ilokseni kyräilin kun oli ylimääräistä aikaa. Itse luettuna tuntuu ihan jees pätkältä, mutta koska toimin tänään satarossasesti kahvivaihteella yöunien jäätyä liki olemattomiksi en voi olla ihan varma.
Ajatus tähän lähti oikeastaan kytemään jo viime yönä kun selailin vanhoja runontapaisia jotka olen kirjoittanut suosikki näyttelijäni Heath Ledgerin muistolle. Tuli vähän suru puseroon ja teki taas mieli kirjoittaa jotain aihetta sivuten, mutta yöllä ei oikein mitään irronnut joten menin sitten sänkyyn pyörimään. Tunnilla lagatessa inspis sitten iski ja lopputulos on tässä.


Uskon, että taivaanranta on palapeli,
jonka muodostama kuva on niin yhtenäinen,
että palat sotkeutuvat toisiinsa.
Niillä on kuitenkin reunansa,
ne voi poistaa paikoiltaan,
niistä raoista mahtuu kulkemaan.
Siellä toisella puolella on maailma,
jossa purot virtaavat ikuisesti,
niittyheinä keinuu tuulen sylissä,
kukat muodostavat sateenkaaren,
puiden lehdissä on ruskaa ja vihreää.
Taivaanranta on kuitenkin se sama,
jota me katsomme toiselta puolen.
Haluaisin painaa poskeni taivasta vasten,
kuulla irrallisia ääniä sen takaa.
Etsiä sinun ääntäsi muiden seasta,
lempeään sävyyn kerrottuja tarinoita,
joista jokainen on minulle tuttu.
Palautan mieleeni yksityiskohtia,
ruskeiden silmien muodostamat tunnelit,
hiuksissa viipyilevän kultaisen sävyn,
hymykuopan jonka nauru muodostaa poskelle.
Kun sydämeni valtaa kaipuu
ja yksinäisyys tekee pesän rintaani,
minun on muistettava.
Olet nyt vapaa maailman kahleista,
askeleissasi on kissantassun pehmeys,
mielesi kevyt kuin pikkulintu,
jonka siivet vievät aurinkoon.
Viimeinen tarinasi jää toisten kerrottavaksi,
vaikkemme edes tiedä sen loppua.
Jonain päivänä sinä kerrot sen minulle,
kun minä poistan palan taivaanrannasta,
astun sinne toiselle puolelle
ja kirjoitan tarinaani viimeisen sanan.

torstai 20. syyskuuta 2012

5 aihetta, 5 lausetta

A/N: En ole aikoihin keksinyt tänne mitään tähdellistä kirjoitettavaa niin ajattelin antaa pienen maistiaisen siitä mitä koulussa on tullut väkerrettyä. Tämä tehtävä taisi olla toissapäivältä, eli homman nimi oli se, että piti valita viisi aihetta ja jokaisesta kirjoittaa viiden lauseen teksti. Tunnistan tosin fuskanneeni, kirjoitin koulussa vain neljä tekstiä ja viidennen väsäilin tänään omaksi ilokseni. Olkaa hyvä, papanaiset.


Kun opin lukemaan

Iltaisin äiti istui sänkyni vieressä sylissään veljieni vanha aapinen. Tavasin kirjaimia ja annoin oikean äänteen muodostua kielelläni. Kerhosta tullessa luin satunnaisia kylttejä matkanvarrella ääneen, vaikken niiden merkitystä ymmärtänyt. Halusin näyttää, että osaan. Naapurintäti huolestui, koska oma muksu ei vielä osannut lukea.


Paras kaveri

Keskustelumme ovat puheripulia, sanojen muodostamaa sekasotkua. Säntäilemme öisillä kaduilla lapsen innolla, jättäen jälkeemme kummastuneita silmäpareja. Jaamme kaiken, olemme valmiita seikkailuun. Valvomme yöt ja nukumme päivät, jos silloinkaan. Edessämme on loputon tie, jolle hänen kanssaan on helppo astua.


Yksinäisyys

Olen sanonut itselleni, että minun on muututtava. Minun on nostettava sydämeni vadille ja tarjottava se ihmisille. Antaa heidän maistella ja tutkia sitä. Kuitenkin huomaan taas vetäytyväni. Sulkeudun omaan kuoreeni ja täytän mieleni uusilla, tyhjänpäiväisillä lupauksilla.


Makumuistoja mummolasta

Mamma letittää taikinaa siistiksi letiksi, kevyesti kuin hiuksia. Itse pyörittelen taikinasta pieniä nalleja, jotka saavat rusinoista nenän ja silmät. Uunissa nalleni pullistuu ja saa terveen rusketuksen. Korvien päät mustuvat hieman. Kun nalleni on jäähtynyt, puren siltä surutta pään irti.


Minä ja musiikki / Keikkafiilis

Olen hengästynyt, tunnen itseni voittajaksi. Olen saavuttanut tavoitteeni, sen rauta-aidan joka vielä hetki sitten oli etäinen kaistale horisontissa. Rentoudun ja täytyn kuplivalla odotuksella. Minuutit kulkevat hitaasti kuin unitautinen etana. Se on kuitenkin vain osa tämän hetken täydellisyyttä.

torstai 6. syyskuuta 2012

Kesäkissan tarina

Kesäpäivä on kaunis ja auringon säteet leikkivät karvapeitteelläni, täplittävät sen hunajalla ja kullalla. Lepään tassut ojennettuina valkoiseksi maalatulla kuistilla. Masuni on täynnä jumalaista, luonnonvalkeaa nestettä jonka huumaava makeus viipyilee vielä kielelläni. Pienet kädet rapsuttavat minua joka puolelta minne kerkeävät. Päälaelleni suikatut suukot ovat märkiä ja lämpöisiä. Venyttelen, jolloin nuo pienet kimpussani hääräävät olennot vetäytyvät henkeään haukkoen kauemmas. Kun painaudun takaisin makuulle, kädet ovat välittömästi taas kimpussani. Se on hieman häiritsevää koska yritän nukkua, mutta annan heidän tehdä sen. Kiitokseksi kaikista niistä herkkupaloista ja lämmöstä, jonka heiltä saan.

Rämmittyäni viikkoja metsissä nälässä ja janossa, pelkään sen kaiken olevan katoavaista. Ihan kuin paijaavat, suklaatahraiset kädet voisivat kadota minä hetkenä tahansa tai ettei posliininen juomakulho odottaisikaan minua kuistilla. Päivien edetessä uskallan vähitellen ojentaa tassuni luottamukselle ja uskon siihen, että tulevaisuudella on minulle sittenkin jotain annettavaa. Upotan tassuni lankakerään ja sotken itseni siitä purkautuviin silmukoihin, se naurattaa kovasti näitä pieniä otuksia. He toistavat yhtä tiettyä sanaa lähelläni. Ei sillä, että ymmärtäisin heidän kielestään paljonkaan. Vain äänensävyllä on väliä ja sitä sanaa käytetään lempeällä, rakastavalla sävyllä. Sanan seuraksi liittyy usein palloleikki, herkkupala tai rapsutus. Se sana on Viiru, mitä se ikinä sitten merkitseekin. Olen kuitenkin oppinut yhdistämään sen itseeni ja johonkin palkintoon, joka on täytetty rakkaudella.
***

Valkoinen kuisti on peittynyt keltaisen ja oranssin sävyin kirjailtuihin lehtiin. Hyytävä viima puhaltaa pihan poikki, vettä tihuttaa. Turkkini on läpimärkä, tassuni väsyneet ja kipeät. Rikkoutuneen kukkapurkin siru on uponnut anturaani, haava on punaisenmusta ja sotkee tassunjälkeni verellä ja mädällä. Haava irvistää minulle rumasti kun yritän puhdistaa sitä, vaikkakin jokainen karhean kielen lipaisu lisää kipua ja saa haavan oksentamaan lisää veristä mätää. Annan sen olla. Vatsani ei pömpötä enää samoin kuin kesällä, jolloin se oli täynnä herkkupaloja ja luonnonvalkeaa juomaa. Raavin kuistin ovea, kurkustani pakenee heikkoa huutoa. Huutoa, jota kukaan ei kuule.

Talven lähestyessä olen unohtanut kivun tulehtuneessa haavassa. Olen oppinut kulkemaan kolmella jalalla, neljännen olen vetänyt sykkyrälle rintaa vasten. Istun edelleen valkealla kuistilla, tyhjä vatsani ei jaksa enää huutaa ruuan perään. En huomaa enää pieniä tuholaisia, jotka ovat pesiytyneet harventuneen turkkini sekaan. Istun siinä vain odottamassa, että suuri ja muriseva savua sylkevä otus saapuisi pihaan. Toisi mukanaan herkkupalat ja pikku otusten tahmaiset kädet, jotka hoitaisivat haavani ja sulkisivat minut syleilyynsä. Odotan, että joku tulisi ja veisi pois ikävän ja nälän. Toisi tilalle lämmön ja rakkauden, tarjoaisi paikan eteisen räsymatolla.
Suljen silmäni, olen niin väsynyt. Tassuni eivät enää jaksa kannatella painoani, turkkini ei riitä suojaamaan minua kylmältä. Nukun. Hetken kaikki on niin pimeää, edes kissansilmät eivät riitä hahmottamaan polkua siinä mustuudessa.

Sitten näen sillan. Sillan, joka kylpee sateenkaaren väreissä. Minä juoksen ja oloni on kevyt. Jotain raskasta on jäänyt taakse.
Valkoisella kuistilla kissa nukkuu ikiunta.



A/N: Mikä jumansviidu mua vaivaa kun kirjoitan tällaista?

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Onnenpossut tuoksuu tervalta

Nurkassa oleva yksinäinen lamppu luo pehmeää valoa seinille.
Hikipisarat ovat timantteja ja hengittäminen kutittaa keuhkoja.
Kuumuus tuo mieleeni eksoottiset sademetsät.
Ulkona ilma on suloisen viileää ja sadepisarat ovat puroja ikkunalasissa.
Juomani maistuu omenalle ja elvyttää janoisen sieluni.
Veteen sekoitetun tervan tuoksu sotkeutuu hiuksiini ja jää elämään iholleni.

Ajatukseni luovat tarinoita, kehittävät niitä jokaisesta yksityiskohdasta.
Mieleni puutarha on elävämpi ja vehreämpi kuin vuosiin.
Labyrintti on väistymässä ja olen päämäärässäni,
se on kaunis ja haluan jäädä sinne.
Ainoastaan yksi pala ei löydä paikkaansa täydellisyyden palapelissä,
ja suttuisen menninkäisen on valuttava kadulle sytyttämään tuli.