Ain't nuffin

The First Part

Seinäjoki, Rytmikorjaamo 2.3.2012

Perjantai 2.3.2012 oli päivä, jota olin jaksanut odotella intohimoisesti tammikuun alusta asti. Tuona päivänä nimittäin Makkoset aloittivat perinteisen kevättalvirundinsa, joka tänä vuonna aloitettiin Seinäjoen Rytmikorjaamolta. Minun oli hilpaistava vielä samana päivä töihin ja ajaa sieltä samantien Tampereen kautta Seinäjoelle jolloin kilsoja kertyi auton matkamittariin pelkästään menomatkalla reilut 354, mutta kesän ajoreissuja muistellessa eipä tuo juuri missään tuntunut. Pikku pyrähdys.

Töistä tuli karattua siinä puoli kolmen pintaan ja lähdin tosiaan suoraan painamaan kohti Nääsvilleä ja kerrankin ajokelit suosivat. Hieman jälkeen puoli viiden kurvasin Roxxin pihaan ja poikkesimme kaupassa ostamassa evästä reissullemme sekä joimme ansaitut iltapäiväkahvit. Jauhoimme myös kilotolkulla paskaa ennen kuin lötystelimme The Willu Cariin ja lähdimme painamaan kohti Seinäjokea. Alkumatka oli yhtä tuskaa, kun liikenne jumitti kuin etana kevätloskassa eikä siinä hurmiossa oikein meinannut sisu riittää siihen, että olisi istunut rauhallisin mielin keskellä matelevaa autoletkaa. Onneksi sieltä päästiin ja suurin osa muista autoista oli vastaantulevaa liikennettä. What's wrong with you people? Makkoset soittaa Seinäjoella ja te olette tulossa pois päin sieltä? So sad.

Keikkapaikalla oltiin vasta reilut parikymmentä minsaa ennen ovien aukaisua. Lol, harvinaista meiltä, että uskalletaan edes näille k-18 keikoille mennä niin viime tipassa. Eihän sitä jonoa tosiaan ollut edes nimeksikään, mitä nyt pari jotain muuta fania siihen tuli suht samaan aikaan meidän kanssa chillailemaan. Viimeiset minuutin kuluivat ihan mukavasti, varsinkin kuin äkättiin Makkoset sisällä hengaamassa. Hetken ikkunasta noita stalkattiin, kunnes alettiin taas vaihteeksi häpeämään itseämme. Vaikka ketä se nyt enää yllättää, että rundataan bändin perässä vaikka Suomen päästä päähän?

Saimmepa jälleen todeta, että myös parhaat järkkärit löytyvät täysin randomeista paikoista keskeltä ei mitään. Rytmiksellä järkkärit olivat leppoisia ja jopa hauskoja ja suhtautuivat kaikkeen rennosti ja hyvillä mielin. Oikea asenne! Johan niitä kyrpäotsaisia järkkäreitä näkee tarpeeksi aina kaikissa isoissa tapahtumissa. Eikä narikasta tarvinnut pulittaa kuin yksi hassu euro, mikä oli Turun ja Helsingin seutujen hintoihin tottuneelle örriäiselle todella positiivinen yllätys.

Lavan eteen pääsi helposti rauhallista kävelytahtia ja siitä sitten saimme valita paikkamme rauhassa. Vaihteen vuoksi päätimme katsastaa miltä keikka näyttäisi lavan toiselta laidalta eli valitsimme paikkamme Dregenin ja Samin puolelta lavaa. Koska odotusaikaa oli reilut kaksi tuntia istahdimme perseillemme ja jauhoimme jälleen muutamat lisäkilot paskaa.

Perinteiseen tapaan keikka starttasi Trick of the Wristillä. Tuskin biisi oli ensimmäisen kertsin loppuun päässyt kun Steve jo bongasi typerät lärvimme yleisöstä ja... no... lekwfewhrgewlqdweö. En voi muuta sanoa. Oli se vaan hauska tunne kun Steve ensin ehti jo toivoa luulla, ettemme ole keikalle päässeet ja sitten löytääkin meidät lavan toiselta puolelta kuin missä on tottunut meidät näkemään. Vaikka täytyy myöntää, että itsellenikin tämä uusi näkökulma oli aika mielenkiintoinen. Vaikkei siis mitenkään huonolla tavalla, se on vain se kun Steve on osoittanut muistavansa meidät noin miljoonalla eri tavalla niin... Okei, lopetan tämän älyttömän fanityttöilyn saman tien kun ei se kuitenkaan mihinkään johda.

Settilista oli kokenut pikkuisia muutoksia mikä oli ihan piristävää vaihtelua. Itselleni positiivinen yllätys oli Demolition 23:n levyltä tuttu kappale You Crucified Me, joka on siis aivan älyttömän hieno kappale ja oli loistavaa kuulla se nyt livenä. Kaiken kaikkiaan aivan mielettömän kova keikka ja siitä kielivät myös Karl Rockfistin kädet, jotka olivat intohimoisen kannujen paukuttelun seurauksena totaalisen verillä. Mutta vielä mitä, Karlin naama loisti koko keikan kuin Naantalin aurinko eikä mokomat pikku nirhamat näyttäneet herraa juurikaan häiritsevän. That's the spirit! Ja mitäs muuta? Makke ja Dregen taas palloilivat ympäriinsä minkä kerkesivät, Sami ei ilmeisesti tajunnut mihin oli joutunut saatuaan meidän riesakseen lavan edustalle ja Steve oli hämmentävän kaukana. Parhaimmillaan kun se on syöksynyt jakamaan meille poskipusuja lavalta käsin niin... en tiedä osaanko toipua tästä. Odotetaan sitä ensi perjantain keikkaa Klubilla jonka lava on pieni kuin kanakoppi. Paikan henkilökunta saa mitä oletettavimmin korjata sulaneita jäännöksiäni lavanedustasta.

Plekuja sateli yleisöön roppakaupalla ja minä joka en yleensä haali keikoilta juuri mitään mukaani onnistuin omimaan itselleni kahdet plektrat sekä Dregeniltä että Samilta. Dregenin molemmat plekut taisivat tulla järkkärialueen kautta, kun taas ensimmäinen Samin plekuista kimposi josta kusta takanani olleesta tyypistä suoraan jalkoihini. Toinen puolestaan löysi tiensä yleisöön jo keikan päätyttyä ja lensi lähelle jotain takanani juoruamassa ollutta seuruetta josta yksikään ei kuitenkaan osoittanut kiinnostusta tuota kohtaa. Niinpä toimin vikkelästi ja poimin sen talteen. Nyt ovat pikkuiset kotiutuneet ja päässeet vitriinin Makkosalttarille Steven plekujen seuraksi.

Keikalta poistuimme Makkosenergiaa uhkuen ja kotimatka sujui leppoisissa tunnelmissa mennyttä keikkaa hehkuttaen ja kaikkea totaalisen älytöntä pälistessä. Saatoin ajaa ylinopeutta ja keskellä tietä, mutta en ainakaan tappanut ketään ja pääsimme verrattain turvallisesti takaisin Tampereelle jossa örisimme vielä hetken kilpaa ennen kuin sammuimme.

The Second Part

 Tampere, Pakkahuone 3.3.2012

Lauantaipäivä sujui oikeassa megaluokan jumituksessa. Väsytti aikasta simona koko päivän enkä päässyt Roxxin sohvaltakaan ylös ennen kuin joskus puoli yhden jälkeen. Piti lähteä jo ennen viittä jonottelemaan Pakkahuoneelle, mutta ei sitten saatu mitään tarpeeksi nopeasti aikaiseksi vaan onnistuimme missaaman peräti kahdet bussit. Eipä tuo kuitenkaan haitannut koska jonossa ei ollut paljonkaan porukkaa ennen meitä. Ilma oli ihan syntisen kylmä ja varpaat olivat nopeasti jäässä, kiitos kärjistään irvistävien bootsieni. Myös väsymys uhkasi käydä sietämättömäksi ja tossutin Roxxin kauppaan ostamaan batterya kun silmät meinasivat pullahtaa ulos kuopistaan.

Jonossa seistiin hieman alle puolitoistatuntia. Sormet olivat kylmästä kohmeessa ja lagasin täysin aina narikanmaksusta laukuntarkastukseen, mutta kaikesta huolimatta eturiviin mentiin jälleen kävellen. Kiitokset aidatulle K-18 alueelle, joka Pakkahuoneella on jaettu lavan edustasta kahtia siinä missä kyseinen alue yleensä on jossain keikkapaikan perukoilla. Olimme aika keskellä lavalla, hippasen enemmän Steven puolella. Se tuntui melkein kuin olisi kotiin palannut. Mukavaan kotiin mukavalta matkalta. Tai jotain. Eh...? Mitäköhän mahdan taas selittää.

Tuskaa seurasi hetken päästä kun jäätyneet varpaat alkoivat sulamaan ja kirkuivat kuin pistetty sika. Eivät ne tatuoinnit missään ole tuntuneet, mutta jumalllauta se tunne kun jäässä olevat varpaat sulavat. Aiaiaiaiai. Onneksi elintoimintoni palautuivat suht entiselleen yhdeksään mennessä, jolloin keikka alkoi ja pää saattoi taas räjähtää.

Jos Rytmikorjamoon keikka oli kova, niin Pakkahuoneen keikka oli silkkaa terästä. Settilistassa oli edellisiltaan verrattuna muutama muutos, mikä oli aika positiivista vaikkei saman settilistankaan kertaamisessa uudelleen ja uudelleen ole koskaan mitään vikaa ollut. Pienet settimuutokset vain tuovat oman lisävärinsä kuhunkin keikkaan eikä voi vannoa tietävänsä satavarmasti, mikä biisi pärähtää ilmoille seuraavana. Ja kiviäkin kiinnostaa, että Steve bongasi meidät jälleen yleisöstä. Pitäisi varmaan hävettää kun terrorisoimme miesparan elämää näin, muttei nyt jaksa. Perjantaina ehtii oikein hyvin.

Juuri edellisiltana olimme Roxxin kanssa pälisseet, miten plekukokoelma voisi olla täydellinen jos saisimme haltuumme Dregenin yleisöön sylkäisemän plektran. Tuo hetki oli niin lähellä lauantaina kun pikku mies kävi hengaamassa Steven puolella lavaa ja viskasi suunsa kautta yleisöön yhden plekun mittavasta varastostaan. Siinä silmät lautasen kokoisina hapuilimme sitä, mutta pleku pääsi kuitenkin livahtamaan kaikkien käsien ohi järkkärialueelle. Ainakaan minun ja Roxxin mielestä kukaan ei ollut tuota onnistunut pyydystämään itselleen, mutta siitä huolimatta järkkärialueella ei näkynyt jälkeäkään tuosta oranssista kaunottaresta. Leuat loksahtaneina pällistelimme aikamme järkkärialuetta kuin odottaen, että pleku putkahtaisi jostain takaisin esiin, mutta ei. Maa tuntui nielleen sen eikä sitä sen jälkeen enää nähty tai kuultu.

Encoren aikana lavalle saatiin myös legendaarinen Lacu, joka tuli vetämään yleisölle Taxi Driverin. Kun on kahtena iltana peräkkäin huutanut keikoilla joilla molemmilla on soitettu tuo kyseinen kappale, ei ole ihme jos ääni on vähän riiparallaa seuraavan viikon. Lauantaina Taxin aikana oikein tunsin miten veriset kurkunpalaset sinkoilivat suustani pitkin lavaa ja järkkärialuetta. Mutta en ole lauantain jälkeen juurikaan tarvinnut ääntäni kun olen vain jumittanut idioottivirne typerällä naamallani niin eipä tämä mikään suuri menetys ole.

Keikka päättyi upeissa merkeissä ja lähdimme tsuippailemaan Roxxin luo mainioissa tunnelmissa ja muisto keikasta riitti pitämään meidät lämpiminä koko matkan. Nyt ajatukset ovat kohdistuneet ensi perjantaihin, jolloin iskemme Turun Klubille. Hieman kauhunsekaisin tuntein tuota odotan, sillä Klubin lava on tosiaan pieni kuin käpy joten siellä ottaa kaikenlaista osumaa erittäin helposti. Sehän nähtiin viimeksi Naantalissa, mitä voi tapahtua kun lavan ja yleisön välissä on tuskin mitään. Olisi varmasti ollut helpompaa jos Turun keikka olisi ollut rundin ensimmäinen, mutta nyt kun on takana jo kaksi keikka niin... Oh my Gandalf. Sitten pitäisi vielä selvitä yöllä Stadiin ja lauantaina kahdelle Tavastian keikalle nauttimaan mahdollisesta jälkihäpeästä. Jää sitten nähtäväksi olenko ensi viikolla enää elossa, jotta voisin koostaa jonkinlaista blogimerkintää noista keikoista.