Ahahahah. Julkaisin tämän merkinnän jo muutama päivä sitten keskellä yötä, mutta aamulla alkoi ahdistaa, että meni liian kammottavaksi, henkilökohtaiseksi lätinäksi joten poistin sen. Onnittelut ja keksi niille, jotka ehtivät alkuperäisen version lukea. Nyt palailen aiheen pariin hieman vähemmän avoimessa versiossa. Varoituksena vain, etten tule tekemään muuta kuin jauhamaan päämäärätöntä skeidaa. En usko, että se kauhean montaa oikeasti kiinnostaa. Mut jee, asiaan.
Enpä olis silloin aakkosia opettellessa osannut arvata, miten iso merkitys niiden vihuliaisten tikkukasojen oppiminen mulle tulisi olemaan. Omien juttujen rustailu alkoi ottaa siipiä alleen jo ekalla luokalla. Muistan kun kirjoitin ja kuvitin jonkun kaamean Balto-kopion ja vein kouluun kaikkien pällisteltäväksi. Jeesus, että se oli hirveä. Toinen juttu jonka muistan ensimmäisen ja toisen luokan aikaisista kirjoituksista oli joku sellainen, jossa laitoin itseni näkemään painajaisia joissa vilisti kaikenlaisia ihmisiä syöviä monstereita ja lastenpolttaaja. Poltin itseni ja kaverini siinä tekstissä. Jumansviidu, olin vissiin sadistinen kakara tai jotain? Lisäksi neljännellä luokalla kirjoitin kaverin kanssa tarinan luokan lehteen. Sääli, että lehti on luultavasti hautautunut jonnekin Siperiaan.
Yläasteella varsinainen kirjoitusinto ei kärsinyt, itse asiassa se oli aikamoisessa liiman roolissa kaiken teiniangstin keskellä. Sen sijaan siellä kyllä kehittyi epävarmuus omaa tekstiä kohtaan, kiitos "kivojen" luokkatoverien. Äikänopettaja tykkäili meiksin raapustuksista ja olisi mielellään valinnut aina ne sieltä valmiiden tekstien joukosta ääneen luettaviksi. Mutta kuten sanoin, koko luokka oli kusipäitä pullollaan ja yleensä reaktiot ilmenivät naurunpuuskina ja pilkallisina letkautuksina. Ei siis enää kauheasti tehnyt mieli kuunnella omaa rustailuaan ääneen luettuna. Lukekoon kukin itsekseen rauhassa jos siltä tuntuu, mutta antakaa mun kadota ensin jonnekin kauas.
Kysymys. Mistä näitä idiiootteja tähän maailmaan oikein sikiää? Ei ihan vaan tämän esimerkin takia, monella varmasti liittyy tavalla tai toisella vastaavia kokemuksia. Kiva olla vielä nykyäänkin hermoperseinen ihmisääliö. Mutta hei, kännetään tappiot voitoksi. Keksin meinaan omistuskirjoituksen, jos saan koskaan mitään julkaistuksi.
"Omistettu teille ihanille kusipäille, jotka nauroitte ja heititte paskaa niskaan yläasteen äikän tunneilla. Miltäs nyt tuntuu?"
Jollain kierolla tavalla toi on suorastaan hykerryttävän hauskaa. Yläasteen päätteeksi äikänope antoi mulle jotain kirjepaperia, olisko tarkka perustelu tälle avokätiselle lahjoitukselle ollut, että olin mielikuvitusrikkain kirjoittaja luokassa. In your face, suckers.
Yläasteen jälkeen pahviaivo lähti amikseen. Kehityin sinä aikana valtavasti ja uskalsin lähteä kokeilemaan uusia aiheita. Sain jopa kaverin, jota kiinnosti lukea mitä ikinä sitten keksisinkin räpeltää. Amiksen päättötyön kirjallinen osuus sai kehuja, mikä oli sinänsä hämmentävää koska en sen kanssa juurikaan vaivaa nähnyt vaan väänsin kieli poskessa.
Sitten alkoi kolmen vuoden työrupeama. Sinä aikana jokin meni pahasti pieleen. Poltin hihat fanfictionin kanssa ja omat, originaalit ideat jäivät lepäämään laakereilleen. Lisäksi työt väsyttivät ihan sikana ja kuluttivat motivaation loppuun. Osa päivistä oli ihan tolkuttoman pitkiä ja fyysisesti, joskus myös psyykkisesti, raskaita. Lopulta päädyin perustamaan blogin, koska tarvitsin todella jonkin paikan jonne kirjoittaa edes jotain. Ihan sama mitä, kunhan vain voisin jollain tapaa pitää rakkauttani hengissä. Se auttoi vähän. Samalla kuitenkin tiesin, että motivaatiota oli lähdettämään kaivamaan muualtakin. Tämän tarinan te jo tiedättekin. Sanoin hei hei työnteolle ja pakenin Helsinkiin.
Kuinkas nyt sitten on asiat. Paljon paremmin. Olen saanut takaisin jotain tärkeää, jonka pelkäsin jo melkein kadottaneeni. Se tuntuu hienolta. Olen oppinut sysäämään ajatuksen liikkeelle, vaikka sillä ei olisi edes kunnollista lähtökohtaa. Jos kirjoita mitään päivän aikana, ahdistun. Tällaista sen kuuluukin olla. Ajatelkaa jotain, mitä rakastatte valtavasti. Mikä saa teidät jaksamaan, auttaa murheisiin, pitää pystyssä. Tämä on sitä. Vieläkin ajottain ajatukset takkuaa ja tuntuu, ettei mitään synny. Jossain vaiheessa kuitenkin lukko aukeaa ja jossei aukea, niin runnotaan se väkisin rikki. Ja matka jatkuu, uusia kirjaimia pomppii näytölle sormien kipittäessä pitkin näppäimistöä.
Jossain vaiheessa odottaa väistämättä paluu työhön, mitä se sitten lieneekään. Täytyy kuitenkin varoa, ettei käy kuten viimeksi. Vaikka kuinka väsyttäisi, mun on asetettatava itselleni pieni tavoite jokaiselle päivälle. Vaikkapa sanamäärä. Uskottelin itselleni noina blokkivuosina, että odotan hyvää ideaa ja kirjoitan sitten, kun se iskee. Sitä ei kannata tehdä. Toki aina toisinaan saa uskomattoman nerokkaita ja mahtavia ideoita, joiden kautta teksti syntyy kuin leikiten. Sitä suurempaa inspiraatiota odottaessa kannattaa kuitenkin valmistautua siihen, pitää virettä yllä. Joskus tylsästä ja ankeasta alusta saattaa kehittyä jotain mielenkiintoista. Ne parhaimmat ideat syntyvät helpommin, kun niille on luotu valmiiksi pohjaa jolle laskeutua.
Nyt ollaan NaNoWriMon (jos et tunne termiä, etsi googlella) alussa. Elokuussa reaktio oli lähinnä "Voi helvetti, en todellakaan tule selviämään tästä". No, vielä ei kannata alkaa mitään vannomaan, mutta alku kuitenkin on lähtenyt hyvin liikkeelle. Päiväkohtainen sanamäärä on täytetty ja toisinaan jopa ylitetty roimasti. Jee, hyvä minä! Täytyy vaan jatkaa samaa vielä marraskuun jälkeenkin. Ehkei ihan yhtä orjallisella, armottomalla ja joustamattomalla tahdilla, mutta kuitenkin. Ken tietää, ehkä mulla ensi keväänä on jotain valmista. Tai vielä parempaa, jotain mihin kirjoittaa aiemmin mainitsemani omistuskirjoituksen.
En oikein tiedä oliko mulla tähän mitään erityisen fiksua sanottavaa, kunhan piti päästä lätisemään. Mutta hei, mussukat, muistakaa pitää loppuun asti kiinni asioista, joita rakastatte.
No voi peijooni, että oli imelä ja kliseinen lopetus. Peijooni on muuten mun uusi lempisana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti