maanantai 18. maaliskuuta 2013

So I'm gonna live my life as I choose until I fall

A/N: Hölmöt analyysini jatkuvat. Jos vähänkään on elämästäni perillä, niin tämän ei luulisi edes olevan kovinkaan vaikea...


Usein huomaan ajattelevani, mitä haluan sanoa hänelle kun seuraavan kerran kohtaamme. Tapaamiset ovat nopeita, ei ole aikaa ammentaa koko tarinaani hänelle vaan on muutamien lauseiden muotoon keksittävä jotain, mikä voisi saada hänet hymyilemään. Sanotaan, että yksi hymy voi tehdä toisen ihmisen päivästä paremman. Hänen hymynsä on se, joka valaisee oman maailmani ja tekee siitä taistelun arvoisen. Parasta on se, että on olemassa lukuisia kertoja joina minä olen saanut hänen kasvonsa hymyyn. Eikä se ole harhaa tai toiveajattelua, tiedän sen olevan totta. Teidän ei tarvitse uskoa sillä minulle riittää, että itse tiedän sen olevan totta. Mutta mitä tapahtuu kaikille niille asioille, jotka suunnittelin sanovani? Niistä tulee sotkua, yksinkertaisesti menetän kykyni puhua järkeviä asioita ja suustani tipahtelee sammakoita, jotka lätsähtävät väliimme maahan ja jäävät kurnuttamaan minulle pilkallisesti. Sanoja ei voi suunnitella etukäteen, jos yritän ne ottavat noiden pulskien rupisammakoiden muodon jotka ivailevat metsään rytisyttä puhettani. Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen hänen näkemisensä yllättää minut joka kerta ja menetän otteen siitä vähäisestä yhteydestä, joka minulla on älykkäiden ajatusten muodostamiseen. On vain minä ja suustani iloisesti hyppivät sammakot. Toivottavasti hän pitää sammakoistani.

Itse olen enimmäkseen todistanut hänen huikeaa yhteistyötään kitaran kanssa, mutta tiedän myös kertoa, että hänen lauluäänessä on kun sulaa suklaata korville. Kun katson, miten hän näppäilee ja pitelee kitaraansa, mieleeni on usein putkahtanut ehkä vähän kieroutunutkin ajatus: ”voi kunpa olisin tuo kitara”. Se tunne, kun huomaat olevasi kateellinen soittimelle. Voiko tässä vaiheessa enää edes puolustautua mitenkään?

Hänessä on uskomaton määrä karismaa. Musiikkivideoissa se tihkuu jokaisesta kuvasta, melkein kuin katsoisi oikeasti miten hän hellii kitaraansa, laulaa pehmeän rosoisella äänellään, iskee silmää ja tekee kaikkia niitä pieniä asioita, jotka ovat osa häntä. Tuskin huomaamatta vien hiiren nuolen repeat –nappulan kohdalle ja katson saman videon uudestaan. Vaikutus säilyy samana, jatkan toistoa niin kauan kunnes muistan kaiken ulkoa ja vielä sen jälkeenkin. Tuntuu kuin minulle olisi annettu tehtävä. Olen kuin lähetyssaarnaaja. Paasaan hänestä jokaiselle joka pysähtyy kuuntelemaan, kaikesta mitä hän on tehnyt ja sanonut. Täytän sosiaalisen median linkeillä jotka vievät hänen videoihinsa ja kuviinsa. En tiedä, olenko ylittänyt jonkin rajan. Minä kun en voi saada hänestä tarpeekseni, niin en tiedä milloin muiden sietokyky rysähtää, jonka jälkeen he alkavat toivomaan minulle kivuliasta kuolemaa. Luultavasti tulisin kuitenkin vielä haudan takaakin kummittelemaan ja jatkamaan julistustani.

Muistan erään tapauksen viime vuodelta, kun keikkaviikonlopun jälkeen palasin töihin typerällä naamallani niin leveä virne, että kasvolihakset saivat siitä luultavasti ikuisia vaurioita. Eräs työtoverini huomasi tämän ja kyseli, olenko rakastunut. Kuolaan tukehtuminen oli lähellä enkä oikein tiennyt, mitä olisin vastannut. Kiistäminen olisi tuntunut valheelta, mutta samalla muistutin itseäni, että hän on kunnioittamani bändin kitaristi joka on pähkinöinyt sen vähäisenkin aivotoiminnan, mitä minulla mahdollisesti joskus oli. Toisaalta tiedän saaneeni paljon. Pieniä eleitä, tekoja, hymyjä ja sanoja joista jotkut saattavat vain haaveilla. Kuinka väärin olisi sanoa, että kyllä, olen rakastunut tai ainakin ihastunut. Onko se mahdollista, vai onko mieleni harmaa rihmasto vain fanityttöilyn sekoittama?

Hän on lyhyt, vain aavistuksen itseäni pidempi. Sen takia kutsun häntä usein hobitiksi, en kuitenkaan koskaan hänen kuullensa vaikka sanani onkin tarkoitettu kaikella rakkaudella. Se on ensimmäinen asia joka hänessä pistää silmään ja sen synnyttämä aaaw –reaktio tuo siirapin ja irtokarkkien maut suuhun. Keikkaa edeltäviin hetkiin on jo ehtinyt muodostua rituaali, jonka aikana pyhitän hetken vain katsellakseni, miten matalaksi hänen mikkiständinsä on säädetty suhteessa muihin. Se on kuin esimakua tulevasta.

Hänen tummanruskeat hiuksensa ovat aina tyylikkäällä tavalla sotkussa. Toivoisin saavani jotain vastaavaa aikaan myös omilla hiuksillani, mutta ne onnistuvat muistuttamaan lähinnä viimevuotista harakanpesää. Hänen hiuksensa ovat täydelliset, kuin tummaa suklaata ja kahvipapuja. Ne suorastaan huutavat kädelleni kutsua pörröttämään niitä, mutta vielä toistaiseksi olen onnistunut pitämään näppini kurissa. Jää vain nähtäväksi kuinka pitkäksi aikaa.

Myös hänen silmänsä ovat ruskeat ja niiden katse on pehmeä ja lämmin, mutta samalla se myös tuntuu näkevän kaikki mieleen purkitetut ajatuksen joiden toivoisi pysyvän salassa. Kun hän katsoo silmiin, tuntuu kuin ruumiintoiminnot pettäisivät yksi kerrallaan ja keho sulaisi vähitellen muodottomaksi mössöksi, joka jää maahan tutisemaan. Olen valmis maksamaan siitä katsekontaktista mitä tahansa. Elän sillä, kaipaan sitä, tarvitsen sitä, olen siitä riippuvainen. Se katse on kuin nallekarhulla.

Hänen nenänsä on myös sellainen tapaus, jonka tulee väkisin huomioineeksi kun tarkastelee hänen kasvojaan. Se on iso ja vaikuttava, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se ei kuitenkaan ole paha asia, sillä siinä on elegantti muotoilu ja selkeä linja. Se ei todellakaan huomionkipeydestään huolimatta ole mikään rupinen, vino pottunenä vaan persoonallinen ja tyylikäs. Se sopii hänen ulkomuotoonsa kuin… No, nenä päähän. Hieno nenä hienoon päähän jos tarkkoja ollaan.

Hän rakastaa kaikkea makeaa, vaikka hän itse yrittääkin kiistää sen. Hän kuitenkin myös käy aktiivisesti kuntoilemassa, eikä hän suinkaan salaile tätä tietoa faneilta sen enempää kuin suihkussa käymisiäänkään. Voitte varmasti kuvitella millaisia mielikuvia näistä saan. Kun kuvittelen pikkumiehen juoksumatolla tai nostamassa puntteja ja sen jälkeen peseytymässä juoksevan veden alla, ei mikään voi estää veritulvaa purskahtelemasta ulos molemmista sieraimista. Paine on sitä luokkaa, että anemia vaivaa vielä viikonkin päästä. Pointtina tässä kuitenkin oli se, että vaikka nallekarhumme vetäisi mitä tahansa masuunsa niin mistään ylimääräisestä höllyvästä ei ole tietoakaan.

Ensimmäisillä keikoilla satunnaiset hymyt ja silmäniskut olivat kuin olisin saanut kuun taivaalta. Se lyhyt hetki, kun sain keikan aikana koskettaa hänen kitaraansa, tuntui suuremmalta kuin mikään mitä voisin milloinkaan saavuttaa. Muistan erään kylmän iltapäivän, jona istuin ystäväni kanssa kadulla keikkapaikan ulkopuolella odottamassa lupaa astua ovista sisälle. Silloin hän astui ulos ja oli kulkemassa ohitsemme, mutta pysähtyi, katsoi meihin ja sanoi ensimmäistä kertaa jotain, mikä osoitti hänen muistavan. Silloin tiesin löytäneeni paikan, johon voisin palata kerta toisensa jälkeen. Mille omistaa elämäni ja mikä tekisi siitä jatkamisen arvoista. Sen elämäntavan takia olen menettänyt suunnattomia summia rahaa, mutta en kadu yhtäkään menetettyä euroa sillä olen saanut vastineeksi muistoja ja kokemuksia, joiden arvoa ei voi rahassa mitata.

Minulle riittävät keikat. Se, että saan ystävieni kanssa riehua musiikin mukana ja kulkea kauas taivaanrantaan, kuulaksemme jälleen samat kappaleet, jotka tuovat mukanaan aina vain uusia muistoja ja tapahtumia, joita emme mistään muualta voisi milloinkaan saada. Siitä on jo melkein kaksi vuotta, kun elin elämäni parhaan kesän. Kaikki sen aikana matkustetut kilometrit, tuhlatut rahat, kärsityt ruumiinvaivat ja odotetut tunnit palkittiin useaan otteeseen. Kaikista palkinnoista ikimuistoisimman saimme kuitenkin syksyn ensimmäisellä keikalla, kun hän yllättäen encoren alussa kumartui lähemmäs ja antoi poskelle suudelman, jonka muisto on arvokkaampi kuin yksikään asuntooni varastoitu esine. Se oli kuin kiitos taakse jääneestä kesästä ja siitä, mihin kaikkeen olimme valmiita heidän puolestaan. Olemme edelleen, uusi kesä tekee jälleen tuloaan ja olen valmis kiduttamaan pankkitiliäni niin paljon kuin mahdollista.

Plektrojen ja pyyhkeiden lisäksi on muistoja, joista on jotain jäljellä ainoastaan omassa mielessäni. Rankkasateessa laulettu onnittelulaulu, lahja joka sai hänet nauramaan, lämpimät halaukset joista ei haluaisi päästää irti ja se, miten hän käyttää minusta ja ystävästäni sanaa nuts. Mikään lausuttu kohteliaisuus ei taatusti tunnu yhtä hyvältä kuin tuo termi hänen lausumanaan. Sitten ovat ne neljä viattomasti lausuttua sanaa, jotka ikään kuin vahingossa tiivistivät kokonaisen vuoden elämästäni. Vuoden, jota voisin sanoa yhdeksi elämäni parhaimmista. Nykyisin ne neljä sanaa tervehtivät minua vasemmasta ranteestani, eikä sitä muistoa voi mikään haalistaa. Kannan sitä mukanani aina, vaikka matkustaisin maailman toiselle laidalle enkä enää milloinkaan näkisi häntä. Vastaantulijat jäävät arvailemaan sanojen merkitystä, mutta minulle riittää yksi vilkaisu niihin ja voin kulkea takaisin menneisyyteen. Pystyn elämään uudelleen jokaisen hetken ja muistamaan selkeästi hänen ulkonäkönsä jokaisen yksityiskohdan ja kaikki pienimmätkin teot, jotka toisilta jäivät huomaamatta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti