Usein huomaan
ajattelevani, mitä haluan sanoa hänelle kun seuraavan kerran kohtaamme.
Tapaamiset ovat nopeita, ei ole aikaa ammentaa koko tarinaani hänelle vaan on
muutamien lauseiden muotoon keksittävä jotain, mikä voisi saada hänet
hymyilemään. Sanotaan, että yksi hymy voi tehdä toisen ihmisen päivästä
paremman. Hänen hymynsä on se, joka valaisee oman maailmani ja tekee siitä
taistelun arvoisen. Parasta on se, että on olemassa lukuisia kertoja joina minä
olen saanut hänen kasvonsa hymyyn. Eikä se ole harhaa tai toiveajattelua,
tiedän sen olevan totta. Teidän ei tarvitse uskoa sillä minulle riittää, että
itse tiedän sen olevan totta. Mutta mitä tapahtuu kaikille niille asioille,
jotka suunnittelin sanovani? Niistä tulee sotkua, yksinkertaisesti menetän
kykyni puhua järkeviä asioita ja suustani tipahtelee sammakoita, jotka
lätsähtävät väliimme maahan ja jäävät kurnuttamaan minulle pilkallisesti.
Sanoja ei voi suunnitella etukäteen, jos yritän ne ottavat noiden pulskien
rupisammakoiden muodon jotka ivailevat metsään rytisyttä puhettani. Vielä
kaikkien näiden vuosien jälkeen hänen näkemisensä yllättää minut joka kerta ja
menetän otteen siitä vähäisestä yhteydestä, joka minulla on älykkäiden
ajatusten muodostamiseen. On vain minä ja suustani iloisesti hyppivät sammakot.
Toivottavasti hän pitää sammakoistani.
Itse olen
enimmäkseen todistanut hänen huikeaa yhteistyötään kitaran kanssa, mutta tiedän
myös kertoa, että hänen lauluäänessä on kun sulaa suklaata korville. Kun
katson, miten hän näppäilee ja pitelee kitaraansa, mieleeni on usein
putkahtanut ehkä vähän kieroutunutkin ajatus: ”voi kunpa olisin tuo kitara”. Se
tunne, kun huomaat olevasi kateellinen soittimelle. Voiko tässä vaiheessa enää
edes puolustautua mitenkään?
Hänessä on
uskomaton määrä karismaa. Musiikkivideoissa se tihkuu jokaisesta kuvasta,
melkein kuin katsoisi oikeasti miten hän hellii kitaraansa, laulaa pehmeän
rosoisella äänellään, iskee silmää ja tekee kaikkia niitä pieniä asioita, jotka
ovat osa häntä. Tuskin huomaamatta vien hiiren nuolen repeat –nappulan kohdalle
ja katson saman videon uudestaan. Vaikutus säilyy samana, jatkan toistoa niin
kauan kunnes muistan kaiken ulkoa ja vielä sen jälkeenkin. Tuntuu kuin minulle
olisi annettu tehtävä. Olen kuin lähetyssaarnaaja. Paasaan hänestä jokaiselle
joka pysähtyy kuuntelemaan, kaikesta mitä hän on tehnyt ja sanonut. Täytän
sosiaalisen median linkeillä jotka vievät hänen videoihinsa ja kuviinsa. En
tiedä, olenko ylittänyt jonkin rajan. Minä kun en voi saada hänestä
tarpeekseni, niin en tiedä milloin muiden sietokyky rysähtää, jonka jälkeen he
alkavat toivomaan minulle kivuliasta kuolemaa. Luultavasti tulisin kuitenkin
vielä haudan takaakin kummittelemaan ja jatkamaan julistustani.
Muistan erään
tapauksen viime vuodelta, kun keikkaviikonlopun jälkeen palasin töihin
typerällä naamallani niin leveä virne, että kasvolihakset saivat siitä luultavasti
ikuisia vaurioita. Eräs työtoverini huomasi tämän ja kyseli, olenko rakastunut.
Kuolaan tukehtuminen oli lähellä enkä oikein tiennyt, mitä olisin vastannut.
Kiistäminen olisi tuntunut valheelta, mutta samalla muistutin itseäni, että hän
on kunnioittamani bändin kitaristi joka on pähkinöinyt sen vähäisenkin
aivotoiminnan, mitä minulla mahdollisesti joskus oli. Toisaalta tiedän saaneeni
paljon. Pieniä eleitä, tekoja, hymyjä ja sanoja joista jotkut saattavat vain
haaveilla. Kuinka väärin olisi sanoa, että kyllä, olen rakastunut tai ainakin
ihastunut. Onko se mahdollista, vai onko mieleni harmaa rihmasto vain
fanityttöilyn sekoittama?
Hän on lyhyt, vain
aavistuksen itseäni pidempi. Sen takia kutsun häntä usein hobitiksi, en
kuitenkaan koskaan hänen kuullensa vaikka sanani onkin tarkoitettu kaikella
rakkaudella. Se on ensimmäinen asia joka hänessä pistää silmään ja sen
synnyttämä aaaw –reaktio tuo siirapin ja irtokarkkien maut suuhun. Keikkaa
edeltäviin hetkiin on jo ehtinyt muodostua rituaali, jonka aikana pyhitän
hetken vain katsellakseni, miten matalaksi hänen mikkiständinsä on säädetty
suhteessa muihin. Se on kuin esimakua tulevasta.
Hänen tummanruskeat
hiuksensa ovat aina tyylikkäällä tavalla sotkussa. Toivoisin saavani jotain
vastaavaa aikaan myös omilla hiuksillani, mutta ne onnistuvat muistuttamaan
lähinnä viimevuotista harakanpesää. Hänen hiuksensa ovat täydelliset, kuin
tummaa suklaata ja kahvipapuja. Ne suorastaan huutavat kädelleni kutsua
pörröttämään niitä, mutta vielä toistaiseksi olen onnistunut pitämään näppini kurissa.
Jää vain nähtäväksi kuinka pitkäksi aikaa.
Myös hänen silmänsä
ovat ruskeat ja niiden katse on pehmeä ja lämmin, mutta samalla se myös tuntuu
näkevän kaikki mieleen purkitetut ajatuksen joiden toivoisi pysyvän salassa.
Kun hän katsoo silmiin, tuntuu kuin ruumiintoiminnot pettäisivät yksi
kerrallaan ja keho sulaisi vähitellen muodottomaksi mössöksi, joka jää maahan
tutisemaan. Olen valmis maksamaan siitä katsekontaktista mitä tahansa. Elän
sillä, kaipaan sitä, tarvitsen sitä, olen siitä riippuvainen. Se katse on kuin
nallekarhulla.
Hänen nenänsä on
myös sellainen tapaus, jonka tulee väkisin huomioineeksi kun tarkastelee hänen
kasvojaan. Se on iso ja vaikuttava, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se ei
kuitenkaan ole paha asia, sillä siinä on elegantti muotoilu ja selkeä linja. Se
ei todellakaan huomionkipeydestään huolimatta ole mikään rupinen, vino
pottunenä vaan persoonallinen ja tyylikäs. Se sopii hänen ulkomuotoonsa kuin…
No, nenä päähän. Hieno nenä hienoon päähän jos tarkkoja ollaan.
Hän rakastaa kaikkea
makeaa, vaikka hän itse yrittääkin kiistää sen. Hän kuitenkin myös käy
aktiivisesti kuntoilemassa, eikä hän suinkaan salaile tätä tietoa faneilta sen
enempää kuin suihkussa käymisiäänkään. Voitte varmasti kuvitella millaisia
mielikuvia näistä saan. Kun kuvittelen pikkumiehen juoksumatolla tai nostamassa
puntteja ja sen jälkeen peseytymässä juoksevan veden alla, ei mikään voi estää
veritulvaa purskahtelemasta ulos molemmista sieraimista. Paine on sitä luokkaa,
että anemia vaivaa vielä viikonkin päästä. Pointtina tässä kuitenkin oli se,
että vaikka nallekarhumme vetäisi mitä tahansa masuunsa niin mistään
ylimääräisestä höllyvästä ei ole tietoakaan.
Ensimmäisillä
keikoilla satunnaiset hymyt ja silmäniskut olivat kuin olisin saanut kuun
taivaalta. Se lyhyt hetki, kun sain keikan aikana koskettaa hänen kitaraansa,
tuntui suuremmalta kuin mikään mitä voisin milloinkaan saavuttaa. Muistan erään
kylmän iltapäivän, jona istuin ystäväni kanssa kadulla keikkapaikan
ulkopuolella odottamassa lupaa astua ovista sisälle. Silloin hän astui ulos ja
oli kulkemassa ohitsemme, mutta pysähtyi, katsoi meihin ja sanoi ensimmäistä
kertaa jotain, mikä osoitti hänen muistavan. Silloin tiesin löytäneeni paikan,
johon voisin palata kerta toisensa jälkeen. Mille omistaa elämäni ja mikä
tekisi siitä jatkamisen arvoista. Sen elämäntavan takia olen menettänyt
suunnattomia summia rahaa, mutta en kadu yhtäkään menetettyä euroa sillä olen
saanut vastineeksi muistoja ja kokemuksia, joiden arvoa ei voi rahassa mitata.
Minulle riittävät
keikat. Se, että saan ystävieni kanssa riehua musiikin mukana ja kulkea kauas
taivaanrantaan, kuulaksemme jälleen samat kappaleet, jotka tuovat mukanaan aina
vain uusia muistoja ja tapahtumia, joita emme mistään muualta voisi milloinkaan
saada. Siitä on jo melkein kaksi vuotta, kun elin elämäni parhaan kesän. Kaikki
sen aikana matkustetut kilometrit, tuhlatut rahat, kärsityt ruumiinvaivat ja
odotetut tunnit palkittiin useaan otteeseen. Kaikista palkinnoista
ikimuistoisimman saimme kuitenkin syksyn ensimmäisellä keikalla, kun hän
yllättäen encoren alussa kumartui lähemmäs ja antoi poskelle suudelman, jonka
muisto on arvokkaampi kuin yksikään asuntooni varastoitu esine. Se oli kuin
kiitos taakse jääneestä kesästä ja siitä, mihin kaikkeen olimme valmiita heidän
puolestaan. Olemme edelleen, uusi kesä tekee jälleen tuloaan ja olen valmis
kiduttamaan pankkitiliäni niin paljon kuin mahdollista.
Plektrojen ja
pyyhkeiden lisäksi on muistoja, joista on jotain jäljellä ainoastaan omassa
mielessäni. Rankkasateessa laulettu onnittelulaulu, lahja joka sai hänet
nauramaan, lämpimät halaukset joista ei haluaisi päästää irti ja se, miten hän
käyttää minusta ja ystävästäni sanaa nuts.
Mikään lausuttu kohteliaisuus ei taatusti tunnu yhtä hyvältä kuin tuo termi
hänen lausumanaan. Sitten ovat ne neljä viattomasti lausuttua sanaa, jotka
ikään kuin vahingossa tiivistivät kokonaisen vuoden elämästäni. Vuoden, jota
voisin sanoa yhdeksi elämäni parhaimmista. Nykyisin ne neljä sanaa tervehtivät
minua vasemmasta ranteestani, eikä sitä muistoa voi mikään haalistaa. Kannan
sitä mukanani aina, vaikka matkustaisin maailman toiselle laidalle enkä enää
milloinkaan näkisi häntä. Vastaantulijat jäävät arvailemaan sanojen merkitystä,
mutta minulle riittää yksi vilkaisu niihin ja voin kulkea takaisin
menneisyyteen. Pystyn elämään uudelleen jokaisen hetken ja muistamaan selkeästi
hänen ulkonäkönsä jokaisen yksityiskohdan ja kaikki pienimmätkin teot, jotka
toisilta jäivät huomaamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti