torstai 17. marraskuuta 2011

Long time no see!

Prologi

Eräänä lokakuisena tiistaina tulin tavalliseen tapaan töistä kotiin nälkäisenä ja väsyneenä. Käynnistin koneen ja samalla mussuttaessani välipalaa suunnistin tutkimaan sähköpostejani. Mitä ikinä tuolloin olinkaan mussuttamassa, ei varmasti ollut tukehtuminen kovinkaan kaukana lukiessani erään tietyn sähköpostin joka oli tullut Michael Monroen Street Teamin ylläpitäjältä. Kyseisessä sähköpostissa tarjottiin tiimiläisille mahdollisuutta levittää marraskuun keikkoja promoavia julisteita ja tästä vastineeksi oli luvassa nimmari- ja kuvaussessio Tavastialla sekä parhaimmalle promoajalle vielä nippu Monroe-aiheista fanituotteita.

Pyllyparini Roxx Deckerin kanssa sitten alettiin suunnitella Turkuun kohdistettua iskua, jonka toteuttaisimme ennalta sovittuna päivämääränä kaikki Makkoskledjut niskaan iskettyinä. Päätimme molemmat tilata julisteita 40 kappaletta eli yhteensä 80, joista 78 (jos et tajua numeron merkitystä niin enpäs sitä kerrokaan) levittäisimme pitkin kaupunkia ja molemmille yhdet vielä omille seinille.

Suunnitelma oli siis muotoutumassa. Kuitenkin seuraava sähköposti oli vähällä feilata koko suunnitelman, sillä nuo julisteet olivat kaikki jo loppuneet eikä meille riittänyt yhtäkään. Päätimme siitä huolimatta suunnitella jonkinlaisen tempauksen, koska halusimme kantaa kortemme kekoon rakastamamme bändin nimissä. Roxx oli myös ollut enemmänkin yhteydessä Street Teamin vetäjään ilmoitettuaan alunperin muuttuneesta sähköpostiosoitteestaan ja kertoi meidän suunnittelevan jonkinlaista tempausta siitä huolimatta, ettemme olleet saaneet haalittua virallisia promojulisteita itsellemme. Olin pudota tuolilta, kun Roxx sitten yhtenä päivänä mesessä ilmoitti meidän olevankin tervetulleita fanitapaamiseen, jos lähettäisimme Street Teamin ylläpitäjälle kuvia Turkuun kohdistetusta tempauksestamme.

Sovimme iskumme ajankohdaksi tiistain 25. lokakuuta ja Roxxin saavuttua viideltä Turkuun, suunnistimme The Willu Houseen väkertämään julisteita. Onnistuin feilaamaan musteiden kanssa ja vaikka olinkin ostanut niitä lisää jo aikaisemmin samana päivänä, ne eivät siltikään riittäneet vaan piti lähteä kesken väkertämisen ostamaan lisää. Hyppäsin autoon, koska kävellen aikaa olisi mennyt liian kauan enkä edes jaksanut piitata miten surkeasti ajoin koska aikataulumme oli rajallinen. Ostettuani kaupasta viimeiset musteet säntäsin takaisin kotiin jossa väänsimme pikavauhtia julisteet valmiiksi laadusta kuitenkaan tinkimättä. Koska Roxxin oli vielä samana iltana palattava Tampereelle, kuljimme The Willu Houselta epäsuoraa reittiä kohti Turun juna-asemaa ja iskimme matkalle niin paljon julisteita kuin ehdimme. Oli jo myöhäinen ilta kun hylkäsin Roxxin juna-asemalle ja kiireisen päivän jäljiltä olin väsynyt ja nälkäinen, mutta fiilis oli silti mitä loistavin koska tiesin miten hyvän asian puolesta olimme työmme tehneet. Suunnistin siis kotiin ja palasin hetkeksi tylsään arkeen odottamaan marraskuun alun keikkoja.



Vauvanvaihtohuone - Vaihda vauvasi parempaan!
Lahti 4.11.2011

Suuren odotuksen päättänyt päivä koitti koleana kuin mikä tahansa syksyinen aamu. Väänsin itseni sängystä ylös hyvissä tunnelmissa ja aloin kasata tavaroitani ja stressasin pukeutumistakin vielä vähän lisää. Vaikka olinkin herännyt ajoissa, onnistuin silti olemaan hieman myöhässä aikataulustani kun lopulta hyppäsin The Willu Carin rattiin ja lähdin navigaattorin opastamana kohti Lahtea. Matka sujui mukavasti cd-soittimen huudattaessa Another Night in the Sun ja Sensory Overdrive lättyjä. Ohittelin nopeusrajoituksia noudattavia autoja enkä muutenkaan ajanut ihan miten autokoulussa oli opetettu, mutta pääsin kuitenkin elossa Lahteen asti jossa poimin Roxxin mukaan juna-asemalta ja siitä jatkettiin Finlandia-klubille.

Kolmen korvilla jätimme auton parkkiin Sibelius-talon viereen ja tajusimme suureksi riemuksemme, että tällä kertaa saisimme jonottaa sisätiloissa eikä kahviakaan tarvinnut kaukaa lähteä metsästämään. Istuimme siis mukavasti penkeille ja vessatkin löytyivät vastapäätä sitä kohtaa johon olimme perseemme iskeneet. Vaikka kylmässä ulkoilmassa pissasta kertynyt kupla otsassa -henkisessä jonotuksensa onkin oma hienoutensa, oli tämä mukavaa vaihtelua. Jonotusta kesti sellaiset viisi tuntia, mutta aika kului kuin siivillä. Pälistiin kaikkea omaa perustyperää juttuamme ja Roxx onnistui lukemaan Vauvanhoitohuone -kyltin väärin Vauvanvaihtohuoneeksi ja tälle jutulle tulikin räkätettyä ja pohdimme, miten tuottoisan bisneksen tästäkin saisi. Jonotuksen aikana näimme myös vilahdukset Samista, Dregenistä ja Karlista.

Kellon lähestyessä kahdeksaa alkoi selkeämpi jono pikkuhiljaa muodostua klubille vievän oven eteen. Ovesta menon jälkeen piti vielä kirmata portaat ylös joita stressasin jo hyvissä ajoin etukäteen, mutta yllättävän hyvin onnistuin lyllertämään niissä ja pian löysin itseni hyvältä paikalta lavan edestä, oikealta yleisöstä päin katsottuna. Keikan oli tarkoitus alkaa yhdeksältä, mutta koska ihmiset eivät suvainneet tulla hyvissä ajoin paikalle tai sitten lipuntarkistus jumitti niin oltiin hieman myöhässä aikataulusta.

Liian pitkältä tuntuneen ajan jälkeen ilmoille lopultakin kajahti tuttu ja rakas intro sokaisevan valoshow'n maustamana. Tuttu huuma valtasi kaikki aistini, adrenaliini lähti virtaamaan ja tiesin olevani jälleen sellaisessa tilanteessa jossa parhaiten viihdyn ja jota rakastan niin paljon, ettei mitään järkeä.

Aivan uskomattoman upean keikan bändi sitten tarjosikin. Bändin mittapuulla keikka oli perushyvä eikä mitään tavallisesta poikkeavaa tapahtunut, mutta koska tämän bändin perushyväkin on loistavaa tasoa niin ei siinä mitään. Jokainen oli lavalla elementissään ja koko ajan tuntui tapahtuvan jotain jossain päin lavaa enkä aina tiennyt mihin katseeni kohdistaisin. Michael ja Dregen sinkoilivat kilpaa lavalla ylienergisinä kuten aina ja molemmat kävivät ihan lähietäisyydelläkin meitä ihmettelemässä ja Roxx sai yhdestä noista hetkistä muistoksi myös Dregenin plekun suoraan käteen ojennettuna. Myös Steve viskoi plekuja yleisöön ja lensipä siinä myös parit pyyhkeet. Jo ensimmäistä tuli tiirattua silmä kovana koska se lentää ja mihin päin, mutta lensi sitten muutaman ihmisen verran itsestäni oikealle. Toinen keikan päätteeksi viskattu pyyhe kuitenkin lensi suoraan Roxxin syliin ja poistuimme myyntikojun kautta tuota hikistä täydellisyyttä täysin pähkinöinä nuuhkien.


Selvittyämme pihalle tungimme itsemme muutenkin täyteen ahdattuun autoon ja lähdimme kruisailemaan kohti Helsingin tukikohtaamme asianmukaista musiikkia huudattaen. Perille päästyämme leikkasimme Steven pyyhkeen puoliksi juhlallisin menoin, jolloin saimme kummatkin oman puoliskon haisteltavaksi. Alunperin oli tarkoitus mennä jonottamaan Tavastian eteen jo yöllä, mutta katsoimme paremmaksi nukkua hieman ettemme olisi täysin räjähtäneitä sitten fanitapaamisessa. Joka muuten lähestyi uskomattoman nopeasti...

Long time no see!
Helsinki 5.11.2011

En ollut nukkunut mitenkään täydellisiä yöunia, mutta silti tunsin itseni suorastaan ylienergiseksi kun pomppasin lauantaina herätyskellon soidessa ylös. Tälle on nimikin ja sitä kutsutaan Makkosenergiaksi ja sen voimalla siistiydyin, puin ja valmistin eväät jonottamista varten. Hieman kymmenen jälkeen painuimme ovesta ulos, haimme matkalla kahvit mukaamme ja jatkoimme kohti Tavastiaa jossa liityimme jonon jatkoksi. Jonotimme ulkoilmassa hieman päälle kolme tuntia, mutta aika kului nopeasti eikä ilma ollut läheskään niin kylmä kuin kevään keikoille jonottaessa. Mussutimme patonkia ja pälisimme mukavia muutaman muun jonottajan kanssa. Tunnelma oli hyvä ja kohosi kokoajan kellon lähestyessä kahta, jolloin ovet lopultakin avattiin.

Takit tuli jätettyä narikkaan ennätysnopeasti jonka jälkeen suunnistimme vielä nopeammin väliovien luo kerääntyneen joukon jatkoksi. Kävimme läpi vielä viimeisen stressin ennen ovien avaamista, kunnes lopulta ovi liukui auki ja rynnimme kohti eturiviä kuin villiintynyt sarvikuonolauma. Kun lopulta sisäistin puristavani lavan ja yleisön välissä olevaa aitaa, saatoin taas hengittää ja odottaa hyvillä mielin keikan alkua. Ja voi jumalllauta millainen keikka se olikaan! Yleisö oli täysin pähkinöinä ja tunnelma meni ryminällä katon läpi. Fiilikset olivat niin überit, etten lainkaan tajunnut miten nopeasti keikka lähestyi loppuaan. Ja tämän keikan loppu oli vasta kaiken alkua.

Kipitimme vielä pikavauhtia vessaan tyhjentämään rakkomme ja tulin myös katsoneeksi peiliin vain todetakseni näyttäväni täysin tärähtäneeltä ja ettei mitään ole pelastettavissa, mutta ei se mitään. Vessasta päästyämme suunnistimme backstagen ovelle odottamaan kohtalon hetkeä ja saimme muiden odottavien kanssa kimppuumme erään kyrpäotsasyndroomasta kärsivän järkkärin, joka yritti parhaansa mukaan heittää porukkaa pihalle eikä tuntunut sisäistävän meidän olevan paikalla luvan kanssa. Kyseisen järkkärin negatiivista asennetta on tullut hämmästeltyä ennenkin ja loin teorian, että kyseinen äijä on nuorena halunnut rocktähdeksi ja hakeutunut Tavastialle töihin, koska sieltä olisi hyvä jatkaa pidemmälle. Vuosien saatossa mies ei kuitenkaan saanut toteutettua unelmiaan vaan lihoi, rasvalettiytyi ja katkeroitui katsoessaan miten muut toteuttivat unelmansa nousemalla Tavastian lavalle. End of story.

Kun ylimääräiset ihmiset oli ajettu pois jäljelle jäivät vain harvat ja valitut, jotka olivat panostaneet jätkien keikkojen promoamiseen tai miten sitten olivatkin aktiivisuutensa osoittaneet ja paikkansa tilaisuudessa ansainneet, mene ja tiedä. Jännitys kasvoi kokoajan ja lopulta odotus palkittiin, kun backstagen ovi avautui ja bändin jätkät astelivat esiin. Käteen jäivät nimmarit Superpowered Superfly -vinyylisinkun kanteen, yhteiskuvat ja mielettömän mahtava fiilis ja muisto. Ensimmäisenä menimme Samin luo hakemaan kuvat ja nimmarit ja Roxx myös kertoi meidän olevan tulossa myös myöhemmälle keikalle. Mies ei oikein ottanut uskoakseen, että olemme jo täyttäneet 18 saati sitten 21. Repesin täysin ukon epäuskoiselle ilmeelle, voi Samia. Samin luota siirryimme Makken luo ja meidän kohdallamme sattui jokin täysin yli oman vähäisen ymmärrykseni menevä tussiepisodi. Miehellä oli kaksi tussia joiden korkit olivat hukassa, kunnes niitä lopulta löytyi maasta. Itselläni menivät silmät sekaisin, sillä korkit tuntuivat katoavan ja ilmestyvän kuin itsestään. Hauska, ihana ja absurdi välikohtaus tuo kyllä oli!
Makken luota siirryimme Dregenin luo ja voi että kun se mies oli niin suloinen ja pieni! Olen itse ihan tuhottoman lyhyt, mutta en tuntenut itseäni mitenkään erityisen tapiksi posettaessani Dregenin kanssa. Dregenin luota siirryimme Steven luo ja taisin huonolla menestyksellä yrittää näyttää mahdollisimman viattomalta, Steve kun on joutunut kestämään meitä kaikista eniten ja on myös osoittanut muistavansa meidät lukuisilla tempauksillaan. Siitä kertoi myös se, että Steve sanoi heti ensimmäisenä meidät nähdessään "Long time no see" joka sai ainakin minut virnistelemään typerästi. Kerroimme myös olevamme tulossa myös iltakeikalle ja voi että se tuhahdus! Sellainen ihanan naurava ja epäuskoinen, joka jollain tapaa kuitenkin viestitti ettei Steve ollut lainkaan yllättynyt tästä ilmoituksesta. Kaiken huipuksi Steve lisäsi meille nimmarinsa viereen vielä pienet sydämet ja jatkoimme ihastuksesta höppäninä viimeiseksi, muttei suinkaan vähäisimmäksi jääneen Karlin luo. Kuten sanoin olen aikamoinen tappi ja olin revetä naurusta Karlin kumartumisestaan huolimatta olevan minua edelleen päätä pidempi. Naurun pidättämisen takia näytän kuvassa aika vajaalta, mutta ei siinä mitään. Ajattelin kommentoivani pituuseroamme jotenkin hauskasti, mutta se sitten jäi kun en keksinyt mitään tarpeeksi nokkelaa.
Friikkasin, repeilin ja sekoilin koko sessioin ajan, mutta sille ei voi enää mitään enkä jaksa sitä miettiäkään. Omasta hölmöydestäni huolimatta fanitapaaminen oli mahtava kokemus!


Poistuimme Tavastialta onnen sekaisin fiiliksin ja siirryimme takaisin jonottamaan. Vaikka aikaisempikin jonotus oli rento ja mukava, niin tämä oli vielä siistimpi osuus. Porukkaa oli vähemmän, olimme lähempänä jonon kärkeä ja tunnelma oli kaikin puolin loistava. Mussutimme vähän lisää patonkia jonka seuraksi itse tissuttelin lonkeron ja Roxx batteryn, muttei ilmeisesti saanut siitä tarpeeksi energiaa vaan kipitti hakemaan myös kahvin. Hölisimme kaikkea typerää ja pidimme tunnelmaa yllä tuomalla friikkeytemme esille. Joku ukko kävi siinä myös pyörimässä ja yritti ostaa itselleen lippua loppuunmyydylle keikalle. Kaikkiaan siis aivan loistava jonotus joka kului kuin siivillä ja yllättävän pian pääsimmekin takaisin Tavastian suloiseen lämpöön odottamaan seuraavan keikan alkua.

Niin loistava kuin limukeikkakin oli niin jälkimmäinen keikka kyllä räjäytti Tavastian lopullisesti. Oltiin tietysti jälleen eturivissä, jossa sen kaiken pystyi maistamaan, haistamaan, näkemään ja muutenkin tuntemaan kaikista parhaiten. Fiilis keikalla oli aivan mieletön enkä viitsinyt kuviakaan paljon ottaa, koska olin niin keskittynyt nauttimaan siitä mitä lavalla edessäni tapahtui. Siteeraan tähän nyt itseäni, mitä olen aikaisemmin kirjoittanut siitä tunteesta joka ottaa minut valtaansa aina niin loistavilla Tavastian keikoilla.
"On vain se hetki ja elämän tavalliset murheet tuntuvat olevan jossain kaukana, toisessa maailmassa. Rakastan sitä tunnetta. Voisin viettää elämäni jokaisen päivän tuolla klubilla, kuuntelemassa loistavaa musiikkia ja unohtaa hetkeksi kaiken muun."


Rispektit myös bändin jätkille, jotka vetivät väsymyksestä huolimatta keikan loistavasti ja hoitivat homman kotiin. Sanat eivät enää riitä kuvaamaan sitä, miten paljon kunnioitan ja rakastan tätä bändiä. Se vetää joka kerta sanattomaksi mieltä järisyttävällä lavashow'lla ja sillä voimalla ja energialla, joka nousee esiin lavalla ja jättää faneille toinen toistaan mielettömämpiä muistoja. Illan keikka oli uskomattoman siisti päätös tälle syksyiselle minirundille, jonka loistavuutta kuvaavia sanoja ei ole vielä edes keksitty.

Keikan jälkeen olin täynnä energiaa ja sinkoiltiin Roxxin kanssa kuin päättömät kanat matkallamme takaisin tukikohtaamme. Hypimme ja pompimme pitkin öistä Helsinkiä ja pidimme mitä merkillisintä älömölöä eikä jaksanut kiinnostaa, vaikka yksi jos toinenkin katsoi meitä oudosti. Joku bändin fani myös bongasi meidät yksistä liikennevaloista ja pysähdyimme hetkeksi hehkuttamaan kuorossa bändin mahtavuutta.

Roxx tiivisti aika hyvin omat tuntemuksensa omassa blogitekstissään enkä tiedä miten ilmaisisin itseni yhtä hyvin, mutta yritän nyt kuitenkin. Tässä on nyt pari päivää vietetty tavallista, tylsää arkea ja kaipaan viime viikonloppua aivan mielettömästi. Rakastan keikkoja ja kaikkea mitä niihin liittyy aina jonotusta myöten. En tiedä missä olisin tai mitä tekisin, ellen saisi aina vähän väliä matkustaa ristiin rastiin pitkin Suomea tämän mielettömän loistavan bändin perässä joka hämmästyttävää kyllä muuttuu itselleni aina vain rakkaammaksi ja tärkeämmäksi. Elämäni parhaat hetket ovat keikoilta ja kuten olen jo sanonut, niiden ansiosta pystyn hetkeksi unohtamaan kaikki maanpäälliset stressit ja murheet ja olemaan hetken jossain toisessa, mielipuolisessa ja mahtavassa ulottuvuudessa. Kiitos universumin parhaalle bändille näistä kolmesta sekopäisen hienosta keikasta sekä niistä kaikista aikaisemmista. Willu kiittää ja kumartaa ja toivottaa loistavaa rundia UK:hon.

Jälkinäytös
Turku 7.11.2011

Maanantaina töissä fiilikseni eivät olleet enää kovinkaan korkealla. Arkeen paluu vitutti ja elämä tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä. Kuulostaa mielettömän teiniangstilta, mutta sellaiset maanantain ensimmäiset fiilikset aika pitkälti olivat. Odotin vain kotiin pääsyä, että voisin sulkeutua lukkojen taakse märehtimään omaa tylsäksi muuttunutta arkeani.

Kotiin päästyäni olo oli helpottunut ja avasin tyypilliseen tapaani heti ensimmäisenä koneen ja suunnistin Facebookiin. Makkosten Street Teamin sivulta bongasin ilmoituksen:
"Ansioituneimmat Lahden ja Tavastian keikkojen promoajat on valittu! Onnea voittajakaksikolle!"
Kiinnitin huomiota heti sanaan voittajakaksikko ja tunsin jälleen uuden friikkauskohtauksen tekevän tuloaan. Tarkistin omat sähköpostini löytämättä mitään mieltä räjäyttävää, mutta koska Roxx oli ollut Street Teamiin minua enemmän yhteydessä promoamiseemme liittyen en menettänyt vielä toivoani. Tuntui kestävän ikuisuuden ennen kuin neiti lopulta suvaitsi kirjautua meseen ja käskin tämän välittömästi tarkistaa sähköpostinsa jos ei ollut sitä vielä tehnyt. Roxx vahvisti odotukseni todeksi ja kertoi, että voittajakaksikosta puhuttaessa kyseessä oli kuin olikin me! Sekosin täysin ja riehuin ja tuuletin yksikseni The Willu Housessa. Voitan harvoin mitään, mutta täytyy sanoa että tämä voitto korvaa kaikki hävityt kilpailut! Ei vain se palkinto, vaan myös se että pystyi antamaan panoksensa jollekin itselleen tärkeälle niin että se johti tähän. Fiilikset ovat mahtavat ja olen todella ylpeä siitä mitä Roxxin kanssa teimme Makkosten kunniaksi. Ja ihan vain tiedoksi, tekisin sen koska tahansa uudestaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti