I don't wanna impress you, but... I'm Bitchman

Ensimmäinen kesälomaviikkoni oli alkanut aika turhissa tunnelmissa, mutta sain siihen lopultakin jonkinlaista sisältöä kun tiistai-iltana lähdin suunnistamaan kohti Helsinkiä. Keskiviikosta alkaen olisi luvassa pään räjähdystä lupaileva viisipäiväinen, johon oli buukattu jos jonkinlaista ohjelmaa aina pääsykokeista keikkoihin. Tiistai-ilta meni Stadissa peruschillaillessa, joten ei siitä sen enempää. Roudasin itseni ajoissa nukkumaan, jotta olisin seuraavana aamuna virkeänä pääsykokeissa. Hölöpaskaa, kusin housuuni sängyn pohjalla aina aamuyöhön asti, onnistuin nukkumaan vain muutaman hassun tunnin ja menin niihin pääsykokeisiin sitten väsymyksestä sekaisin. Vaan mitäpä tuosta, taidealalla pienestä sekopäisyydestä ei voi olla minkäänlaista haittaa. Jos joku nyt hirveästi kiinnostui niin hain kirjailijalinjalle Laajasalon opistoon. Pääsin sinne. Meikästä tulee syksyllä stadilainen, ellei koko kurssi sitten feilaa jos sille ei ilmaannu tarpeeksi jengiä. En ole vielä oikein sisäistänyt koko hommaa, mutta kommentoin asiaa nyt näin: wehgdkrglfgbleörfläewdlfeörw!!!!

Että silleen. Turhasta löpinästä vähän olennaisimpiin asioihin. Joskus viiden ja kuuden välillä selvittyäni niistä pääsykokeista lähdin noukkimaan kesäksi maalaisjunttiutuneen Roxxin rautatieasemalta. Paineltiin sitten lukaaliimme kahvikupposille ja hetken siinä lagailtuamme päätimme lähteä tsekkaamaan millaista elokuvatarjontaa nurkalla sijaitsevasta Kinopalatsista löytyisi. Sen nimiseen leffaan päädyttiin kuin We Need To Talk About Kevin. Mutta koska leffan alkuun oli vielä reilusti aikaa, päätimme tehdä pikku lenkin ja kävimme myös katsastamassa miltä Mötley Crüen keikan jonotustilanne näyttäisi. No siellähän oli lössiä jo aika reippaan puoleisesti ja päädyimme siihen tulokseen, ettei meille niitä eturivin paikkoja enää liikene joten turha sinne jonoon on kamalan aikaisin mennä. Joo, just.

Aikamme hiipparoituamme kirmasimme takaisin Kinopalatsiin ja törsäsimme rahamme karkkeihin, ennen kuin suunnistimme saliin jossa leffamme pyöri. Leffasta sen verran, että meistä kumpikin halusi kyseisen pätkän nähdä, mutta hassu juttu ettei kummallakaan kuitenkaan loppujen lopuksi ollut mitään käryä mitä leffa piti sisällään. Loisto pätkähän tuo oli, vaikka aiheutti ihan helvetinmoista ahdistusta. Elokuvan loppupuolella sydän jyskytti tuhatta ja sataa, tuskanhiki norui ja vatsaa kouraisi. Tulipa taas osoitettua, että eläydyn turhan vahvasti elokuviin. Tosin eipä tuo ole mitään uutta.

Leffasta kun selvittiin Roxx suoritti pakollisen facebookkierroksen kännykällään ja huomasi, että pikkuiset suojattimme Heidi ja Satu kaipailivat seuraa Möllien keikkajonossa. Oli se niin venka tunne, että meitä joku jossain kerrankin kaipasi. Päätettiin sitten mennä ainakin joksikin aikaa sinne hengaamaan ihan noin ajankuluksi.

Aika nopeasti Kaisaniemen puiston perukoille haahuiltuamme löysimme tutut naamat porttien vierustalta norkoilemasta. Iskimme perseemme maahan ja olo oli kun mustalaisleirissä eikä siis suinkaan huonossa mielessä. Ilta oli oikein mukava enkä edes muista mitä kaikkea paskaa jauhettiin, kissan paskaa nyt ainakin. Pelattiin myös ristiseiskaa ja minä joka pelaan korttia yleensä viiden vuoden välein jopa innostuin siitä ja viurasin vähän väliä uutta kierrosta. Onneksi muu porukka oli ihan messissä. Jossain vaiheessa olisiko ollut Satu joka sanoi ääneen kaikkien mielessä pyörivän maagisen ajatuksen: we need some coffee. Niinpä päätimme suunnistaa pienille yöllisille kahvikutsuille. Reilu tunti istuttiin sisällä lämpimässä ryystämässä kahvia, mussuttamassa raparperipiirakkaa ja jauhamassa lisää paskaa. Kissan paskasta riittää muuten yllättävän paljon puhuttavaa.

Kahvittelun jälkeen palasimme jonoon ja koska emme Roxxin kanssa olleet oikein varustautuneet yöllä ulkona kykkimiseen alkoi siinä vähän kylmäkin tulla. Kylmästä huolimatta juttua kuitenkin riitti ja korttia lätkittiin. Helsingin yö osoitti taas jännyytensä kun jonkun kaaran ikkuna pistettiin päreiksi ja sitä kautta sieltä nyysittiin jotain tavaraa. Pidempään jonossa istuneet pääsivät tekemään jonkinlaista silminnäkijälausuntoa, kun vorot olivat aikaisemmin illalla käyneet jotain noille pälisemässä. Onneksi en itse nähnyt mitään, en olisi kumminkaan mitään selvää osannut poliisisedälle selittää.

Niin hauskaa kun olisikin ollut hillua puistossa koko yö niin vanhuksilla petti kunto siinä kolmen paikkeilla. Kuten edellä mainitsin, en ollut edellisenä yönä nukkunut paljon paskaakaan joten väsymys oli melkoinen ja Roxx oli syönyt jonkun kebabinjämiä ja saanut tuosta jonkin lievähkön myrkytyksen. Niinpä livistimme takaisin lämpöiseen lukaaliimme jossa leikin lääkäritätiä ja syötin Roxxille pillereitä jotka satuin löytämään keittiön pöydältä. Doctor Willu knows what to do.
Ja sitten unta palloon.

Seuraavana aamuna herätyskello herätti kymmeneltä. Siinä missä yleensä suoriuduin aamuista lähinnä lagaamallla sain nyt suht hyvin itseni ehostettua ja onnistuin pukemaan housut oikeinpäin jalkaan. Ja ei kun takaisin jonoon. Yön aikana Kaisaniemeen olikin rantautunut aikamoinen lauma jos minkälaista karvaturpaa ja entistä varmemmin heitin hyvästit eturiville. Ajattelin, että saatan jopa ennen jonojen muodostamista päästää jokusen yön aikana paikalle saapuneen edelleni kun ei siinä itsellä mikään kiire ole. Aika etevästi valehtelin itselleni sellaisen reilun vuorokauden putkeen.

Jonossa oltiin muutama tunti ja aika kului aika samalla ohjelmalla kun yölläkin. Valitettavasti jengimme kutistui yhdellä, kun Satu joutui auringonpistoksen tai jonkun sellaisen ikävän paskan takia jättämään leikin kesken. Mutta vielä me saadaan Möllit uudestaan Suomeen jotta sekin pikkuinen saa nähdä ne, vaikka joutuisimme herrat itse Jenkkilästä hakemaan.

Siinä jonotuksen loppupuolella tapahtui ilmahyökkäys, kun lokit valtasivat taivaan ja alkoivat tulittaa kansaa paskallaan. Ovelina paskiaisina suojauduimme jätesäkin alle. Mahdettiin näyttää tyylikkäiltä. Roxx kurkisteli myös aidanraosta alueelle ja esitti ehdotuksen, että valtaisimme paikkamme miksauspömpelin tai jonkun sellaisen vieressä olevan aidan kohdalta. Hyväksyin suunnitelman, vaikka pelkkä ajatuskin oli pelkkä vitsi. Ensinnäkin en ollut liikkunut tuumaakaan kauemmas jonon kärjiltä ja ainoat jotka päästin eteeni oli meidän porukassa. Hassu juttu.

Siinä neljän pintaan portit avattiin ja lähdettiin painamaan täysillä kohti sitä pömpeliä jonka luo oli tarkoitus jäädä, kaartaen siinä samalla oikealle Mick Marsin puolelle lavaa koska tiedettiin, että kaikki kuitenkin rynnisi Nikki Sixxin puolelle. Siinä pömpelin kohdalla huomattiin, että eturivi on Mickin puolelta vielä suht tyhjä ja ennen kuin tajusinkaan huomasin rynnineeni Roxxin viereen sinne eturiviin kuin mikäkin älyvapaa kameli. Hupsis.

Koska olen melko ulalla kaikesta musiikista lukuun ottamatta niitä bändejä joita itse rakastan tai niitä jotka olen pakosta joskus livenä nähnyt en tiennyt etukäteen oikeastaan mitään Crashdietista, joka valtasi lauteet ensimmäisenä. Laulaja Simon Cruzin keesi oli kyllä painvoimaa uhmaavalla tavalla aika mieletön, harmi ettei omasta pörröstäni saisi koskaan mitään vastaavaa kun se on tuollaista kuivaksi paahdettua puudelin karvaa. Mutta hyvin Crashdiet veti ja ilo noita roikaleita oli katsella, vaikkei mitään erikoisempaa aivopesua päässyt tapahtumaan. Esityksen kruunasi se kun Simon setin lopussa (?) meni ja poltti byysat jaloistaan. Roxx oli kyllä sitä mieltä, ettei sekään vetänyt eroottisuudessaan vertoja Lapkon laulajan viime kesäisille shortseille Porisperessä Poronperseessä.

Toisena lavan valtasi Hardcore Superstar jota tuli todistettua viime kesänä Kotkan meripäivillä. Voisin sanoa lämmenneeni Hardcorelle astetta enemmän kuin Crashdietille, vaikkei tässäkään mitään suurempia aivopesuja tapahtunut. Bändillä on muutama tosi kova biisi, mutta en nyt ainakaan vielä jaksa noihin sen enempää lähteä tutustumaan. Lavaesiintyminen oli kuitenkin upeaa ja kuten Kotkassakin, myös nyt bändi otti yleisöstä fanin lavalle. Varmasti aivan mieletön hetki seistä lavalla aurinkoisessa Kaiseniemessä samalla kun 10 000 muuta ihmistä on pähkinöinä siinä jalkojen juuressa. Tajuttiin muuten jossain vaiheessa et ollaan liikuttu paljon keskemmäs lavaa mitä alussa oltiin, kaipa siksi että porukkaa kaatui yleisön joukossa kuin heinää ja nuo piti sitten kärrätä järkkärialueen kautta toipumaan.

Ja sitten... Koitti hetki jota oli odotettu monta vuotta. Joka oli liian monta kertaa jäänyt toteutumatta. Se tallaantui valtavan pitin jalkoihin vuonna 2009 ja 2010 trombi vei sen mukanaan. Aina viime minuuteille asti odotin ja pelkäsin, että jotain paskaa tapahtuu eikä Möllit nousekaan lavalle. Pelot kuitenkin varisivat osaksi Kaisaniemen hiekkaa, kun Mötley Crüe lopultakin kruunasi upeasti alkaneen illan. Kai mun pitäisi tässä vaiheessa mainita jotain siitä miten paljon paine eturivissä kasvoi kun kaikki muutkin on sitä sanoneet, mutta oikeastaan en muista mitään sellaista kauhean tarkasti. Olin ihan toisessa maailmassa, jossain epäuskon ja onnen suloisessa sekasotkussa. Kaikki turha ympäriltä unohtui ja keskityin vain siihen mitä edessä oli.

Keikan kohokohtiin kuului nyt ehdottomasti ainakin Tommyn rumpusoolo. Voi hellurei ja hellät tunteet se ylösalaisin pyörivä rumpusetti oli vain jotain helkkarin upeeta. Kateeksi kävi sitä kilpailun voittanutta onnekasta, joka pääsi hetkeksi Tommyn kyytiin. Olisi itsellekin kelvannut, vaikka luultavasti en olisi kehdannut kaikkien niiden ihmisten edessä ja olisin varmasti jäätynyt totaallisesti viimeistään siinä vaiheessa kun Tommy Lee alkaisi puhua mulle. Mitäs muuta... Vince nyt oli elementissään niiden vähäpukeisten tanssitypyköiden kanssa, Mick kyyläili meitä vaivihkaa hattunsa alta ja Nikki sylki tekoverta yleisöön ja saipahan ainakin pari järkkäriä myös osansa. Tämä oli niitä vähäisiä hetkiä jolloin toivoisi olevansa järkkäri ja saisi tuntea miten Nikkin sylkemä tekoveri noruu pitkin päätä. Eihän se verellä läträäminen siihen jäänyt vaan viimeisen biisin aikana lavalle kannettiin useita sangollisia tekoverta. Ympärilläni monet alkoivat suojautua veriroiskeilta, mutta meikäläinen vain levitti kätensä ja tuijotti suoraan lavalle kuin sanoen "BRING IT ON ME, I'M FUCKING READY!". Ja sieltä se sitten lensi kutakuinkin suoraan päin omaa lärviäni ja huomasin olevani yltä päältä punaisen möhnän peitossa. Hiukset oli jo valmiiksi korppua kilon geelikerroksen takia ja veri antoi niille oman lisämausteensa ja loput keikasta tuli tiirailtua veriroiskeiden koristamien rillien takaa. Ensimmäinen asia jonka totesin Roxxille Mötleyn lopetettua oli "Ei enää ikinä mitään puhetta, ettei muka mentäisi eturiviin". Kai meillä oli vain liian pitkä keikkatauko, että mokomia ajateltiin.

Keikan päätyttyä tärisin kuin yliaktiivinen vibraattori, tiedä sitten johtuiko se jostain sokeasta onnesta vai kylmästä joka vain korostui kun olin läpimärkä verikylvyn jäljiltä. Etsimme Nikkin päätyyn kadonneen ryhmärämämme loput otukset ja otimme jokusen kuvan tapaisen, joskin oma turvonnut turpani näyttää noissa lähinnä homehtuneelta taikinaklimpiltä. Mutta tosiaan koska oli kylmä ja nälkä ei viitsitty pidemmäksi aikaa enää jäädä ulos hengaamaan vaan taapersimme kämpille. Koska seuraavana päivänä ei ollut kiire mihinkään, saatoimme koko illan ottaa rennosti, pälistä kaikkea harvinaisen älyvapaata sheibaa ja räkättää päämme irti. Onneksi naapurissa ei asu muita kuin Hasan eikä sitä tunnu kauheasti häiritsevän, että sen ylläkerrassa käy aina silloin tällöin ylikierroksilla pari kipaletta laholatvaisia lahnoja.

Perjantai oli tosiaan sellainen rento välipäivä. Törsättiin rahojamme kaikkeen fiksuun ja tarpeelliseen (levyt, kledjut ja dvd:t kun on) sekä käytiin katsomassa leffat Mirror Mirror ja Salmon Fishing in the Yemen. Siinä leffojen välissä Roxx myös onnistui hävittämään luurinsa. Mutta en nyt jaksa jauhaa tuosta perjantaista sen enempää kun ei siitä mitään sen erikoisempaa kerrottavaa ole. Roxxin luuri on kuitenkin ymmärtääkseni löytynyt ja luultavasti kotiutuukin pian.

Pitkää keikkataukoa ei onneksi tässä vaiheessa tarvinnut kärvistellä kun lauantaina oli luvassa Makkoset Kivenlahtirockissa Espoossa. Seitsemältä kampesin raatoni ylös ja kävin potkimassa Roxxin pois vällyjen välistä, koska tällä sattuneesta syystä ei ollut kännykkää ja sen herätyskelloa hollilla. Aamu sujui perinteisten rutiinien mukaisesti vaikka ensimmäiset minuutit olivat sulaa tuskaa, mutta onneksi kahvi pelasti tilanteen. Suuntasimme hyvissä ajoin The Willu Carin nokan kohti Espoota jonne saavuimme siinä ysin pintaan. Siitä parkkipaikasta olisi vissiin kuulunut maksaa jotain, mutta koska rahastajia ei näkynyt mailla halmeilla niin säästyivätpähän nekin rahat. Muahahaha. Portin edustalta löysimme Nancien, Annin, Anniinan ja Tiinan muodostaman jonon alun jonka jatkoksi lyöttäydyimme.

Ennen varsinaisen festarin alkua alueella järjestettiin joku ilmainen lastenkonsertti jolla oli esiintymässä Aarne Alligaattori tai joku sellainen ja pian porttien edusta täyttyikin muksuista ja näiden vanhemmista. Porttien ollessa auki käytimme alueen palveluita hyväksemme ja piipahdimme bajamajoissa tyhjentämässä rakkomme ja ostimme myös metrilakua ja mansikoita mussutettavaksi. Siinä se aika sitten kului juorutessa ja jossain vaiheessa taivaalta tihutti jotain happoa alas, jolloin kietouduimme kertakäyttösadetakkeihin ja olimme oikein tyylikkäinä. Not. Revittiin myös lisää riemua kun ne skidit alkoi poistua sieltä lastenkonsertista ja tuijotettiin takaisin jokaista, joka tuijotti meitä. Eli siis suunnilleen jokaista ipanaa joka sitä ohi meni. Oli kyllä venkaa.

Yhden aikoihin virallinen Kivenlahtirock pärähti käyntiin porttien avaamisella. Singottiin sen hemmetin sokkeloisen alueen halki niin lujaa kun kintuista lähti eikä hengitetty ennen kuin oltiin turvallisesti eturivissä. Sää oli edelleen suolesta eikä nyt heti muistu mieleen milloin viimeksi olisi ollut niin kylmä festareilla ja edessä oli vielä pitkä odotus ennen Makkosia. Emme siis voineet muuta kuin tehdä olomme niin mukavaksi kuin kykenimme ja lätistä lämpimiksemme. Siinä odottaessa ajatus siitä, että tänä kesänä olisi luvassa vain kolme Makkoskeikkaa alkoi tuntua sietämättömältä. Jaoin ajatukseni myös Roxxille, vaikka raukan pitäisi säästää jokainen tienaamansa ropo kielikurssille Los Angelesiin. Olen huono ihminen. Täytyy tosiaan vielä katsella uudelleen, toivottavasti rahat ja työt joustavat, että pääsee vielä tämän kesän aikana muuallekin kuin Ruissiin ja Tammerfestiin. Toivossa on hyvä elää.

Ekana siellä pienemmällä lavalla aloitteli joku räppi-pumppu Jare & VilleGalle, jota en oikeastaan liiemmin jaksanut noteerata kun ei se oikein omaan musamakuun sopinut eikä siitä tullut edes mitään säännön vahvistaa poikkeusta. Isomman lavan puolestaan korkkasi JätkäJätkät, jonka aikana olo oli lähinnä kiusaantunut. Keikka alkoi jollain rauhallisella kappaleella joka uumoili sitä, että tulisin luultavasti nukahtamaan sen tunnin aikana. Muut biisit olivat kyllä sitten energisempiä, mutta en sanoisi sitä mitenkään hyvänä asiana. Awkward fiilis oli koko ajan, mutta ainakin niillä sälleillä siellä lavalla oli kivaa joten paskatpa kai meikäläisen mielipiteestä. Sen tuskaisen tunnin jälkeen pikku lavalle nousi Black City, joka taisi jotain raskaampaa settiä soittaa, muttei siitä oikeastaan jäänyt mitään tähdellistä mieleen. Isolle lavalle nousi seuraavaksi Sparzanza joka oli musiikillisesti ihan jees ainakin verrattuna siihen tasoon mitä yleensä festareilla näkee. Roxxiani lainatakseni bändin laulajasta tuli kuitenkin lähinnä mieleen Hitler joka on vahingossa kärventänyt viiksensä pois.

Sparzanzan jälkeen siellä pikku lavalla tapahtui jotain hämmentävää kun lavalle nousi Waltari. Ensiksi se kuulosti lähinnä joltain Smurffimusalta, mutta muuttui sitten hevimpään suuntaan ja ekana tuli mieleen joku Lordi. Ja Lordihan on vain mädäntynyt versio Smurffeista. Viimeisenä ennen Makkosia isommalle lavalle kapusi Stam1na, joka on tullut nähtyä livenä ehkä vähän turhan monta kertaa siihen nähden etten bändin musiikista liiemmin pidä. Bändiä on kuitenkin ihan hauska katsella niiden junttien esiintymisasujen ja lavaenergian puolesta. Stam1nan jälkeen siellä toisella lavalla soitti vielä Eläkeläiset, joista ei oikeastaan jäänyt minkään asteista käsitystä koska olin niin keskittynyt seuraamaan kun Makkosten kamppeita alettiin roudata lavalle. Tuskallinen kolme kuukautta ilman Makkosia alkoi lähestyä loppuaan ja jotain tärkeää oli loksahtamassa jälleen kohdalleen. Olimme juuri siellä minne kuuluimme.

Olisin kaivannut valoshow'ta siihen alkuun, mutta ei sitä sitten saatu. Eihän se toisaalta olisi päässyt kunnolla oikeuksiinsa siinä valoisassa kesäillassa, mutta se nyt on kuitenkin periaatekysymys. Tärkeintä kuitenkin oli, että Makkoset olivat lopultakin lavalla ja vaikka olin ollut vain hetkeä aikaisemmin totaalisen apaattisessa tilassa olin nyt täynnä energiaa ja täysin pähkinänä. Keikka ei ollut bändin mittapuulla mitenkään ihmeellinen, mutta tärkeän siitä teki se tosiseikka että se päätti ikuisuudelta tuntuneen odotuksen ja kaipuun. Tämä on elämäntapa, josta ei halua koskaan päästää irti.

Erityisiä huomioita keikalta... No ainakin heti ensimmäisenä Roxx ohjasi huomioni siihen, että Karl oli kevään aikana kasvattanut viikset. Niistä revimme sitten riemua vähän enemmän kuin on normaalia, mutta ketäs se edes yllättää. Steve loi muutamaan otteeseen meidän suuntaan sellaisen ylisöpön puppy eyes -katseensa joka väänsi rihmaston umpisolmuun ja fangirl -vaihteen täysille.
Vajaan tunnin setti tuntui tuskaisen lyhyeltä syksyn, talven ja kevään keikkojen jälkeen, mutta minkäs teet. Sekin on ehdottomasti tyhjää parempi.

Keikan jälkeen jäätiin sinne lavan viereen seisoskelemaan ja yritettiin kuikuilla bäkkärin suuntaan, jos vaikka onnistuisimme näkemään vilahduksen bändin jätkistä. Koska mitään ei nähty, ahdisteltiin siinä asemissa olevaa järkkäriä kaikenmaailman kysymyksillä, mutta kun ei saatu siitä mitään irti tyydyttiin tuijottamaan sitä häiritsevästi. Pian siihen paikalle ilmaantui myös joku naisjärkkäri, joka niinikään sai osansa ahdistelustamme. Lopulta neiti/rouva sanoi, että heillä ei ole valtuuksia tehdä mitään ja että meidän pitäisi puhua jollekin oranssitakkiselle esimiehelle joka oli jossain duuneissa siellä pienemmällä lavalla. Se oli tarkoitettu tsoukiksi, mutta paukapäitä kun olemme takerruimme tuohon lauseeseen kuin orava terhoon. Tiina ja Roxx suunnistivat pienemmälle lavalle metsästämään sitä esimiestä ja ennen lähtöä Roxx käski meikäläisen huutaa, jos Makkosia näkyisi ja katosi sen siliän tien. Ihmettelinpä vain miten ikinä saisin rääkäistyä tarpeeksi kuuluvasti jos jotain todella tapahtuisi koska virolainen Metsatöll oli juuri aloittanut soittamisen pikkulavalla. Bändin musasta ei oikein ole mitään mainittavaa, mutta sanonpa vain että mulle tulee siitä nimestä mieleen joku homeinen hirsimökki jossain havujen keskellä jossa alkoholisoituneet metsästäjät juo viinaa ringissä.

Aika nopeasti Tiina ja Roxx palasivat sen esimiesheebon kanssa, joka suunnisti sinne bäkkärille vain palatakseen hetkeä myöhemmin kertomaan, ettei bäkkärillä enää ollut ketään. No mepäs ei pienestä lannistuttu vaan alettiin seuraavaksi tsiigailemaan vip-juottolan suuntaan, mutta ei siellä ketään ollut. Tai olihan siellä rykelmä jotain perusjuoppoja, mutta ei ketään jolla olisi ollut meille merkitystä. Koska festarialueelta ei tuntunut irtoavan mitään hupia enää, päätettiin häipyä sieltä ja kokeilla onneamme alueen ulkopuolella. Meidän piti vissiin ensin jäädä kuuntelemaan viimeisenä soittaneen Apulannan settiä jostain kauempaa, mutta jotenkin jännästi se jäi siinä Makkosia metsästäessä.

Pääporteilla hyökättiin taas joidenkin viattomien järkkäreiden kimppuun, mutta onneksi ne oli kivoja. Kun kysyttiin onko Makkosista mitään havaintoa ne vaan selitti, etteivät ole ainakaan heidän tietojen mukaan alueelta poistuneet ja että jos jostain kannattaisi etsiä niin takaporteilta ja opastivat sitten vielä miten sinne päästään. Siinä sitten viipotettiin opastettuun suuntaan Makkosten kuvat silmissä.

Löydettiin kuin löydettiinkin sinne takaporteille ja siellä törmättiin myös Nancieen, Anniin ja Anniinaan jotka oli kadonneet sieltä lavan nurkilta jonkin verran ennen meitä. Hengattiin siinä hetki keskenämme ja yritettiin luoda jotain nerokasta suunnitelmaa, mutta mikään ei oikein ottanut toimiakseen ja takaportin järkkärit ei olleet yhtään kivoja. Yritettiin kinuta, että päästäisiin siitä läpi alueelle ja vähän matkan päässä olevaan vip-telttaan tai johonkin sellaiseen, jossa tuntui olevan jotain venkaa tekeillä. Ne järkkärit kuitenkin vaan katteli meitä kuin jotain ruttoisia iilimatoja.

Jossain vaiheessa osa porukasta kaikkosi, kunnes jäljellä oltiin taas minä, Roxx ja Tiina. Päätettiin ettei tehdä niiden järkkärien elämästä turhan helppoa vaan ahdisteltiin niitä minkä kerkesimme. Varsinkin Tiina osasi olla erittäin vakuuttava nälkäisenä ja kylmissään olevana tyttölapsena. Aaaww.

Koska järkkärit oli kakkapäitä ahdisteltiin siinä myös muitakin viattomia sieluja, oli ne sitten metrin tai sadan päässä. Joku erehtyi jopa sanomaan meille kun kysyttiin, että oli nähnyt Monroen bändin jätkiä teltan toisella puolella. Oltiin sitten ihan pähkinöinä siinä ja mietittiin mitä seuraavaksi. Koska olemme fiksuja nuoria päättelimme, että jos vain rääymme tarpeeksi kovaa niin pakkohan niiden on jossain vaiheessa kuultava älämölömme. Niinpä aloimme huutamaan kuorossa niin Dregeniä, Samia kuin Steveä ja Karliakin yritettiin, mutta herran nimi ei taipunut tarpeeksi selkeäksi huudoksi paksujen kieltemme päällä. Jokunen jumalllauta ja perkelekin sinne sekaan eksyi. Ehdoton suosikkimme oli kuitenkin "Dregen, kom hit!". Päästiin siis huutamisen ohessa myös pätemään, että osaamme pari sanaa ruotsia. Tai itse en niinkään, huusin vain sitä mitä toisetkin.

Huudeltiin siinä aikasta kauan, mutta huuteluidemme kohteita ei näkynyt eikä kuulunut. Moni muu kuitenkin meidät kuuli ja mahdettiin aiheuttaa illan naurut kaikille lähitienoolla olleille. Nolasimme itsemme siis oikein mukavasti, mutta eipä siinä mitään. Idioottina on paljon kivempaa kuin jonakin fiksuna turjakkeena.

Koska kuvat keikasta feilas, postaan merkinnän täyteen meidän vammasia ihkuposeja

Joskus puolilta öin järkkärit sitten katosivat siitä porteilta ja jättivät lähtiessään ne portit vieläpä täysin levälleen. Kateltiin niitä avonaisia portteja hieman hämmentyneinä ja mietittiin mitä tehtäisiin seuraavaksi kun paikalle sattui joku random hyypiö. Jätkä alkoi selittää, että on Sami Yaffan kaveri ja sanoi, että meidän pitäisi mennä bäkkärille kun portit siinä kerran levällään olivat. Ei ole mitään käryä onko jätkä oikeasti Samia koskaan nähnytkään, mutta ainakin se osasi oikein hyvin opastaa meidät bäkkärille ja Makkosten pukuhuoneelle. Kun kysyttiin keneltä kuuluu lähettää terveisiä vastaus oli että Jamesilta. Miekkonen mietti vastaustaan tovin ja jälkeen päin tuli hieman funtsittua, mikäköhän merkitys tällä James nimisellä heebolla mahtoi olla. Vai oliko ylipäänsä mitään.

No käsikädessä sitten lähdettiin kulkemaan hiljaiseksi muuttuneen alueen poikki mukamas täysin viattomina ja kyyristeltiin varjoissa kuin mitkäkin rikolliset, ettei meitä heitettäisi pihalle turhan nopeasti. Hassua kyllä ketään ei kuitenkaan juurikaan kiinnostanut, että ylipäänsä oltiin siellä. Hyvä jos kukaan edes kerran meidän suuntaan vilkaisi. Oltiin jo melkein siellä pukkari kakkosella jonne James oli meidät opastanut, kun joku tuli kysymään ketä me etsitään. Selitettiin tarpeemme ja että James lähetti meidät, jolloin meitä kehotettiin menemään johonkin telttaan jossa pyöri jotain jengiä. Olimme jo melkein teltan luona kun joku muidu tuli piilaamaan seikkailumme ja sanoi, ettei meillä ole mitään oikeutta olla siellä koska meillä ei ole bäkkäripasseja ja että meidän tulisi lähteä lätkimään. Saimme myös vahvistuksen, että Makkosia ei ollut enää missään ja että nämä olivat lähteneet jo tunti sitten. Siis missä hiton välissä kun kuitenkin oltiin oltu siinä porteilla koko ajan vahdissa? Mokomat livahtivat jostain aidan alta.

Vaikkei Makkosia löydettykään oli silti siistiä lähteä kälppimään autolle suljetun festarialueen poikki ja pelkkä luvaton hortoilu bäkkärillä oli vähintään kokemisen arvoinen. Luvattiin sitten vielä heittää Tiina Pasilan asemalle joka olikin taas yhtä sähläämistä koska en osaa ajaa PK-seudulla minnekään ja mukamas oppaana ollut navigaattori sävelsi jotain ihan omaa. Saatiin Tiina kuitenkin suht ehjänä asemalle, jonka jälkeen jatkoimme Roxxin kanssa takaisin kämpille Kaisaniemeen. Ennen simahtamista vatvoimme vielä aikamme Makkosten keikkaa sekä bäkkäriseikkailuamme, joka lyhkäisyydestään huolimatta oli jotain todella uniikkia.

Sunnuntaista ei oikeastaan löydy mitään erikoista mainittavaa. Siivoiltiin sotkujamme, pakkasimme kimpsumme ja kampsumme, yritimme vielä etsiä Roxxin kännykkää ja sitten katosimme kumpikin tahoillemme ja jätimme Helsingin toistaiseksi taaksemme. Pakko kuitenkin mainita, että Roxxin kännykän metsästämisen yhteydessä bongasin jollain vanhemmalla herralla eriparia olevat kangaslenkkarit. Tai malli oli sama, mutta toinen kenkä taisi olla vaaleanpunainen ja toinen vaaleanvihreä. Oli ehkä jotain suloisinta ikinä.

Tulipa taas skriivailtua aikamoinen eepos menneestä viikosta, mutta ihan tulevia opintojanikin ajatellen on hyvä osata selittää pitkästi ja tarkasti. Tosin siitä ei ole mitään käryä, jaksoiko tämä postaus ketään kiinnostaa. Mutta mitäs siitä, omaksi iloksenihan tänne örisen. Nyt vain katse kohti uusia seikkailuja ja palaillaan astialle viimeistään Ruisrockin merkeissä.