perjantai 17. elokuuta 2012

Juoksen pakoon aikaa ja etsin vapauteni uusilta kaduilta

Tämän vuoden alussa koin pienoisen ahaa -elämyksen kun totesin, että olen täysin kyllätynyt alistuiseen seitsemästä puoli neljään työrytmiin. Vaikka Turulla onkin jokin epämääräinen paikka sydämessäni, en enää kokenut tuolla olevan mitään annettavaa minulle. Roxx oli minulle jo edellisenä syksynä suositellut kirjailijalinjaa Laajasalon opistossa. En kuitenkaan ollut vielä viime vuonna täysin varma, olinko valmis ottamaan niin suuren askeleen. Olin nimittäin päättänyt, että jos muuttaisin pois Turusta en ainakaan kovinkaan helposti palaisi takaisin. Niinpä jatkoin töissä ja päätin miettiä asiaa vielä kaikessa rauhassa.


Vuoden vaihteen jälkeen aloin kuitenkin kallistua aina vain enemmän ja enemmän sille kannalle, että tämä oli nyt tässä ja olisi aika ottaa uusi suunta elämälle. Ei se maailman valloitus ala sillä, että tuijotetaan vain samoja ympyröitä ja odotetaan, että joku tulisi tarjoamaan kaiken ilmaiseksi. Niinpä heti tammikuussa ilmoittauduin kesäkuun alussa pidettäviin valintakokeisiin. Sydämeni pamppaili kiihtyneenä, siinä sitä oltiin. Olin ottanut ensimmäisen askeleen kohti suurta tuntematonta.
Siitä on nyt yli puoli vuotta kun kouluun hain, valintakokeet menivät hyvin ja nyt on jo ensimmäinen kouluviikko takana. Fiilikseni ovat vaihdelleet viime viikkoina aika tiuhassa kaaressa. Välillä on tullut mietittyä kaikkea aivan liikaa ja ajatuksiani on riivannut kysymys: "mitä helvettiä mä olen tekemässä?"
Kaikki tässä kaupungissa on vierasta. Olen heittänyt roskiin turvallisen elämän, jossa käyn työssä ja maksan asumisestani sen verran, että rahaa jää roppakaupalla muuhunkin. Nyt kaikki on kalliimpaa ja tuloja vähemmän. Välillä on hirvittänyt ja tuntunut siltä, etten pysty tähän. Että palaan vuoden opiskelun jälkeen häntä koipien välissä vanhempien kynnykselle kyyneleet silmissä, koska ei ole muuta paikkaa mihin mennä. Epävarmuus on paikoin ollut niin voimakasta, että olen viettänyt sen kourissa unettomia öitä. Olen kiemurellut lakanani solmuun ja hikoillut ne märiksi. Mielessäni on pyörinyt kysymyksiä siitä miten tulen selviämään tuossa tuntemattomassa maailmassa ja sydämeeni on asettunu pelko. En muista, että olisin koskaan tuntenut oloani niin epävarmaksi kuin viimeisenä viikkona jonka vietin Turussa tavallisena töissä käyvänä pulliaisena.


Saapuessani Helsinkiin koulun alkua edeltävänä sunnuntaina olin sekavissa tunnelmissa. Olin innoissani ja samalla myös utelias, mutta kun olin viettänyt koko edellisviikon tavaroitani pakkaillessa ja erinäisiä asioita hoitaessa oli koko tilanteesta tullut todellisempi kuin kertaakaan aikaisemmin. Viimeisen yön ennen koulun alkua vietin sängyssä pyörien, kuunnellen sydämeni kiivaita lyöntejä ollen varma, että saattaisin minä hetkenä tahansa tahria lakanat kirjavaan oksennukseen.
Seuraavana aamuna kuitenkin uinunut rohkeus heräsi rinnassani ja annoin itseni innostua siitä, mihin olin matkalla. Tuntui upealta istua aamulla metrossa lukuisten muiden matkustajien seassa ja seurata, miten maisemmat muuttuivat ikkunaruudun takana. Olin jännittynyt, mutta katumus ja pelko alkoivat rapistua kuin karrelle palanut paperi. Vaikka tunnen vieläkin ajottain pientä epävarmuutta, voin sanoa ottaneeni oikean askeleen elämässäni.
Jotkut kuvailevat Helsinkiä epäselväksi betonilabyrintiksi. Kuitenkin vain hieman keskustaa kauempaa löytyy paikka, jossa sielu lepää ja joka on niin kaunis, ettei sitä tohtisi silmiään uskoa. Olen jo vuosia tuntenut maamme pääkaupungin Stockmannin ja Tavastian, mutta Laajasalo näytti minulle aivan uuden ja uskomattoman kauniin palan Helsinkiä. Tiet ovat rauhallisempia kuin keskustassa ja siellä täällä kulkee pieniä hiekkapolkuja ja omakotitalojen pihat tuovat mieleen satujen puutarhat. Olen kasvanut meren läheisyydessä ja koulurakennuksen vieressä oleva ranta ja meri saavat olon tuntumaan kotoisalta. Kirjailijalinjan oppilaat on sijoitettu hieman erilleen varsinaisesta koulurakennuksesta, vanhaan maalaishenkiseen taloon jonka pihassa uinuu vanha paloauto. Askelten alla narisevat lautalattiat ja tukahduttavan kuuma luokkahuone luo maalaistunnelmaa ja pyyhkii mielestä ne kliseiset mielikuvat, jotka opiskelusta ja koulusta tuppaavat ensimmäisenä tulemaan mieleen.


Olen ollut koulussa vasta viikon, mutta olen jo nyt menettänyt sydämeni paikalle. Olen aina ollut ujo ja arka ja yksi asia joita mietin koko kesän olikin, miten onnistuin taas luomaan uusia ihmissuhteita kun tuppaan olemaan niiden kanssa kovin kömpelö ja epävarma. Kuitenkin tuntuu, että olisin viettänyt opistolla paljon pidemmän ajan kuin viikon. Vaikka en ole vieläkään kyennyt avaamaan koko sydäntäni uusille tovereilleni, olen onnistunut antamaan paljon enemmän kuin mitä olisin milloinkaan osannut odottaa. Ensivaikutelman perusteella pidän kaikista ja haluan tutustua jokaiseen vielä paremmin. Näin viikonlopun alussa olen todella yllättynyt, miten kovasti odotan jo ensi maanantaita. Opiston rehtori on lupaillut uusille kasvoille, että näillä tulee olemaan edessään elämänsä paras vuosi. Vaikka en saisikaan vuoden lopussa kirjaa julkaistua tai edes valmiiksi, en usko vuoden menevän hukkaan. Odotan tulevalta vuodelta jotain todella ainutlaatuista ja ikimuistoista.

Torstaina kävimme opiston kanssa Suomenlinnassa. Suomenlinnassa käynti oli yksi niistä asioista, joita halusin ehdottomasti tehdä kotiuduttuani pääkaupunkiin ja näin kouluretkenä sekin reissu tuli mukavasti kuitattua. Olen Suomenlinnassa käynyt viimeksi joskus pikkuisena, joten olikin korkea aika tehdä uusi reissu sinne. Se mesta on jotain uskomattoman kaunista ja sielua rauhoittavaa. Ilmassa oli rentouttavaa vanhan ajan henkeä ja rauhallisuutta. Ei uskoisi, että niin lyhyen matkan päässä on niin paljon ison kaupungin elämää ja vilskettä. Oli ihanaa istua puun varjossa syömässä eväitä ja lukemassa ringissä ääneen tarinoita, joita ryhmämme oli saanut aikaiseksi. Se herätti ainakin meikäläisessä todella vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja siinä istuessa koin taas ottaneeni askeleen lähemmäs tiivistä ryhmähenkeä. Onko tätä koulua todella vasta viikko takana?


Mitä tämä kaikki muutos minulle merkitsee? Joku ehkä ajattelee, että hölisen pienistä eikä muuttaminen toiselle paikkakunnalle ole niin iso asia. Mulle se kuitenkin on. Olen asunut Turussa 22 vuotta ja jossain vaiheessa luulin, etten olisi koskaan tarpeeksi rohkea lähtemään sieltä ja toteuttamaan niitä toiveita, joita sydämeni minulle kuiskailee. Nyt olen ottanut ensimmäiset askeleet uudella tiellä ja tästä on hyvä jatkaa vielä johonkin paljon suurempaan. En halua kahlita itseäni rutiineihin ja tavallisuuteen. Olen seikkailijasielu. Haluan etsiä ja tutkia. Kokea suuria seikkailuja elämän varrella. Mun paikka ei ole täällä perustamassa perhettä, mä en ole ihminen joka on tyytyväinen saadessaan kuskata lapsia kouluun ja harrastuksiin. Mulla on vapauteni, enkä aio päästää siitä koskaan irti. Etsin sitä uusista paikoista ja tunnistan sen erilaisista väreistä. Olen löytänyt palan sitä, mulla ei ole ollut näin hyvä olo vuosiin vaikka vieläkin tunnen vielä ajoittain epävarmuutta. Aika paljonkin.

Toivon, että löydän vielä jonain päivänä voin matkustaa kauas taivaanrantaan, josta löydän paikan joka lopulta antaa mulle kaiken kaipaamani enkä enää tarvitse enempää. Täältä on kuitenkin hyvä aloittaa.


Sanat ei tunnu riittävän kuvaamaan kaikkea sitä mitä nyt tunnen. Voisin linkittää tähän useammankin kappaleen kuvaamaan nykyisiä fiiliksiäni, mutta valitsin nyt yhden.



2 kommenttia:

  1. Voi rakas papanaiseni<3 oon niin sairaan ilonen sun takii ettei niin mitaan rajaa. Voin kai rehellisesti sanoo et pystyn tietaa milta sust just nyt tuntuu ja oon niin aaa.. niin onnellinen. Oot doottini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Senkin hupsu mursunpapana <3 Oot dooteista parhain. Vaikkei dootteja paljon oo, mut jos olis niin olisit silti.

      Poista