tiistai 5. helmikuuta 2013

Revin itseni irti rakkaimmasta kahleesta

Muistatko kun olimme nuoria, silloin kun meillä oli hallussamme kaikki maailman aika? Me päätimme, mitä teemme sillä, mihin haaskaamme meille annetut sekunnit ja mihin käytämme kukkaroidemme pohjalle pesiytyneet roposet. Vei aikansa, ennen kuin löysin jotain mitä rakastaa. Jotain, jonka puolesta luopua useista tunneista elämässäni, kuluttaa jalkapohjani verille, jäädyttää sormet sinisiksi tikuiksi ja kärsiä kivusta ja vatsanpohjalle kotiutuneista perhosista. Masokistinen nautinto oli mukana jokaisessa kärsimyksen sekunnissa. Olin mielelläni uhrilahjana periaatteelleni, rakkaudelleni. Palkinto, joka minulle uskollisuudestani maksettiin, oli niin suuri, että väsymyksen riuduttama keho ja tyhjenneet taskut tuntuivat merkityksettömiltä sen rinnalla. Se tuntui oikealta. Tieltä, jota voisin kulkea elämäni loppuun asti ja jota ilman minä olisin merkityksetön raato elämää täynnä olevien ihmisten keskellä. Paperimassasta valettu ontto kuori, jolla ei olisi mitään merkitystä. Ei elämää, vain unelmia, jotka eivät voisi milloinkaan toteutua, sillä ei olisi mitään, mikä antaisi niille voimaa. Eikä mitään, mikä antaisi uskoa siihen, että voisin nousta pimeästä valtakunnastani ja ravistella itseni irti vaatimuksista, joita muut minulle asettavat.

Se aika oli valojen karnevaalia, matkoja jotka tehtiin aina vain kauemmas. Kipinöitä ilmassa, sointuja joita yritin pyydystää käsiini, jännitystä johon uskoin kuolevani. Laulujensanat kertoivat tarinoita ja vaikka toisten korvissa ne kuulostivat joka kerta samalta, minä löysin niistä aina uusia viestejä. Uusia kertomuksia, joita jakaa eteenpäin ja jotka vielä pitkänkin ajan jälkeen saivat hymyn leviämään kasvoilleni. Olin kuin huomionkipeä lapsi. Tahdoin, että juuri minä erottuisin kaikkien niiden kasvojen joukosta. Toivoin olevani se, joka saa heidät nauramaan vielä senkin jälkeen kun valot ovat sammuneet.

Nyt ymmärrän, etten ole enää pitkään aikaan lähtenyt matkaan vain kuullakseni ne samat laulut, joita kaiutinten halpa kopio lausuu minulle päivästä toiseen. Jokainen kulkemani kilometri on vienyt jonnekin paljon tärkeämpään. Perheen ja ystävien luo. Tapaamaan sellaisia ihmisiä, joita ilman olisin eksynyt ja tuhoutunut jo kauan aikaa sitten. He auttoivat minut herättämään uskoni unelmiin uudelleen. Vaikka olen edelleen epävarma ja täynnä pelkoa, olen vahvempi. Sydämeni ei lyö vain pakosta, se on oppinut nauttimaan työstään, vaikka huonompiakin hetkiä on. En kuitenkaan ole varma, tietävätkö he kuinka paljon tämä minulle merkitsi. Käytän mennyttä aikamuotoa, vaikka tarina jatkuu vielä. Luon vain ennustusta tulvaisuuteen, joidenkin vuosien päähän. Jonain päivänä se kaikki on osa menneisyyttä. Sen hyväksyminen, sen kirjoittaminen sattuu.

Tuuleni on kuitenkin löytämässä uuden suunnan. Se vasta hapuilee uutta kurssia, tunnustelee tietä ja kiinnekohtaa, joka liimaisi sen näihin raiteisiin. Kaiken tutun ja turvallisen keskeltä nousi esiin kaipuu jonnekin kauas. Maailman toiselle puolelle, se kuulostaa hyvältä. Sellaiselta asialta johon haluan uskoa ja jonka puolesta olen valmis taistelemaan. Edessäni on sotatanner, vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia joiden keskellä ei saa antautua. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Jos haluatte estää minua, tarvitsette jotain sanoja vahvempaa. Pakkopaidan, kahleraudat. Ovatko nekään tarpeeksi väkeviä minua estämään? Ehkä joudutte pilkkomaan minut kasaksi verisiä lihamöykkyjä. Ehkä silloinkin kokoan itseni uudelleen kuin palapelin, nousen ylös ja yritän uudelleen. Niin vahva on kaipuuni paikkaan, jonka olen tähän asti nähnyt vain unissani. Paperilla värit yrittävät epätoivoisesti herättää henkiin edes osan tuosta maailmasta. Yritys on kova, pelkkä eloton maisemakopio saa sydämeni tykyttämään ja jalkani tärisemään. Millaista se kaikki voikaan olla todellisena, henkiin heränneenä? 

Valmistaudun. Haluan lähteä tälle uudelle, tuntemattomalle tielle. En vielä tänään, enkä huomenna. En vielä pitkään aikaan. Sitä ennen on paljon asioita joita minun on tehtävä, pieniä ja suuria. On lukuisia asioita, jotka vaativat huomiota. Suunnittelua ja järjestelyä. Minun on päästettävä irti monista asioista. Vaikeinta on sanoa hyvästit kaikille niille, joita rakastan. Sille, mitä rakastan. Hyväksyä se, että maksan tästä suuremman hinnan kuin mistään koskaan ennen. Toteuttaakseni tämän ainutkertaisen seikkailun, minun on luovuttava siitä mikä oli elämäni kantava voima usean vuoden ajan. Minun on opittava päästämään irti. Ei, minun täytyy repiä itseni irti. Uskottava, että löydän vielä uusia asioita joille antaa rakkauteni. Unohtaa en aio, en koskaan. Ranteeseeni kaiverretut sarkastisen hauskat sanat saavat uudet merkityksen. Ne ovat muisto, jota ei voi pyyhkiä pois. Muisto elämäni parhaasta ajasta joka antoi minulle enemmän mitä kukaan voi uskoa. Se kaikki antoi minulle niin paljon, että menetys sattuu jo nyt vaikka se on pelkkää tulevaisuuden maalailua. Ehkä vielä jonain päivänä ne neljä sanaa lausutaan uudelleen, samoilla huulilla, mutta erilaisella äänenpainolla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti