Hän tahtoi nimensä tähtiin, hän halusi olla kuolematon

Olen uupunut. Jatkuva varpaillaan olo on ajanut minut loppuun ja haluaisin vain nukkua useita vuorokausia putkeen. Unohtaa kokonaan, miten aika kuluu. Astun tutun kynnyksen yli ja käperryn matolle. Vaikka alustani on kova, koko kehoni tuntuu olevan kiitollinen pelkästä sikiöasennosta johon se keriytyy tunteja kestäneen rasituksen päätteeksi. Uni saapuu luokseni, se sulkee minut syleilyynsä ja laskee vapaaksi maailmaan, jossa tähdet loistavat kirkkaammin kuin missään muualla.

Ilma tuoksuu sateelta, se tuo mieleeni syksyn joka ei ole enää kaukana. Kaipaan sitä, lämminsävyisiä lehtiä, viileneviä iltoja ja sadepisaroiden ropinaa peltikatolla. Haluan istun ikkunan ääressä katselemassa sitä, kääriytyä peittoon ja tuntea kahvin mauan kielelläni. Unohtua siihen, ilman kiirettä minnekään. Pian olen valmis pysähtymään, kesäjuhlani lähestyvät jo loppuaan.

Kelloni on lyönyt viisikymmentä kertaa. Takanani on kauniita iltoja, monia auringossa kuljettuja kilometrejä. Niin paljon hyviä muistoja. Ne ovat kalleimpia aarteitani ja vain osallisilla on lupa katsella niitä. Ulkopuoliset eivät ymmärtäisi, he näkisivät vain pinnan. Hulluuden, jonka olemassa oloa en kiistä. On kuitenkin niin paljon muutakin. Muistan miten vaikuttunut olin ensimmäisenä iltana, sisälläni heräsi kunnioitus josta kasvoi rakkaus. Se rakkaus on kasvanut niin suureksi, etten pysty enää pitelemään sitä otteessani. Se on suuri ja lämmin, niin tärkeä osa minua että voisi luulla sen kasvattaneen juuret sydämeeni. Se on kauneinta mitä olen koskaan omistanut enkä tiedä, tulenko milloinkaan samaan mitään sen kaltaista. Täytän kaappini materialla, joka on tarttunut mukaan matkoiltani. Jokaisella esineellä on oma tarinansa kerrottavanaan ja vaalin niistä jokaista kuin kruunun jalokiviä. Ne ovat palapelin palat, sen palapelin joka piirtää kuvan siitä kaikesta mitä olen nähnyt näiden kolmen vuoden aikana.

Kerran oli alku ja nyt siitä on tullut jotain suurenmoista. Kaikkien kerrottujen tarinoiden myötä olen itsevarmempi ja positiivisempi, uskallan antaa itsestäni enemmän kuin ennen. Olen kasvanut, nähnyt paikkoja joihin en koskaan uskonut meneväni. Olen tutustunut ihmisiin, joita en olisi muuten koskaan kohdannut. Olen uhrannut aikaani, omaisuuttani, jopa sosiaallista elämääni heidän puolestaan. Enkä kadu sitä, vaikka joskus pysähdynkin miettimään mitä muuta olisin sillä ajalla voinut tehdä. Kuitenkin kaikki uhraukseni on maksettu monin kertaisena takaisin, eikä minulla ole syytä esittää valituksen sanaa.

Minä olen sinun silmissäni joku. En tiedä tarkalleen, mitä se tarkoittaa, mutta se on minulle riittävästi. Sinä erotat minut muiden kasvojen joukosta. Sinä hymyilet ja isket silmää. Parasta, mitä voin kuvitella, ovat ne hetket, joina saan sinut nauramaan. Sinä muistat minut. Mutta kuinka kauan?

Toivoisin, että edessäni olisi vielä yhtä monta tarinaa kuin olen jättänyt taakseni. Vielä vuosi sitten jaksoin uskoa, että se maaginen kolminumeroinen rajapyykki ylitetään ja kuljen vielä kauas sen yläpuolelle. Nyt kuitenkin pelkään, ettei aika riitä. Tavoitteeni jää kesken ja joudun valitsemaan sen toisen suunnan. Sen, jonka kuulen jo kutsuvan. Vaikka juhlia tuleekin vielä, sydämeni tietää niiden käyneen vähiin. Olen jo ylittänyt puolenmatkan viitan, vielä hetki niin voin nähdä edessäni uuden polun. Se on vieras, ehkä hieman pelottavakin, mutta olen onnellinen voidessani kertoa minne se johtaa. Se polku johtaa minut kotiin, jota olen niin kauan etsinyt.

Ennen sille polulle astumista minulla on kuitenkin vielä muutama tarina kerrottavani. Osa niistä on vasta tulossa. Nämä eivät ole loppusanat. Vain hetki, jona vihdoin ymmärrän totuuden. Lentoni tulee päättymään ja kohta on aika valmistautua kohtaamaan uusi maailma.

Tiedän jo tämän aikakauden viimeisen sanan. Voin paljastaa sen sinulle.

Kiitos.