maanantai 1. heinäkuuta 2013

Pohjakosketus suuntamme näyttää

Mustat kissat juoksevat tien yli. Peilit särkyvät, tiet kulkevat tikapuiden alta. Ehkä joku kiroaa minua jossain. Olen elävä esimerkki huonosta onnesta. Yritän rukoilla jumaliltani armoa. Ei tänään, ei nyt. Onnellisuuteni riippuu heikoissa langoissa, olkaa kilttejä ja jättäkää ne rauhaan tai ne katkeavat. Milloin tahansa muulloin saatte riepotella minua, mutta pyydän, jättäkää tieni tänään avoimeksi ja esteettömäksi. Pyyntöni kaikuvat tyhjyydelle.


Yksi raajoistani käy läpi mutaatiota. Ensin arvelin kolmatta jalkaa, mutta nyt veikkaan silikonitissiä. Lihahyytelöäkin siitä varmaan saisi. Ehkä sittenkin vain revin sen irti ja heitän räppäriä päähän.

Painakaa se saatanan slogan niiden peltilehmien kylkeen viattomia varoittamaan: "On ihan ok olla tunnin tai pari myöhässä".

Jätätte minut yksin kuolleeseen kaupunkiin odottamaan pelastusta. Istun asfaltilla ja aurinko polttaa niskaa. Istun täällä enkä voi tehdä mitään, olen lyöty ja hyödytön. Tieni on katkaistu, täällä ei ole ketään joka auttaisi minut perille. En voi kuin tuijottaa horisonttiin ja odottaa merkkiä. Rohkaisen sydäntäni ja yritän vakuuttaa itselleni, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Saan vielä mahdollisuuden näyttää, että minusta on voittajaksi.

Palaan kaupunkiin, joka kaksi vuotta sitten käynnisti kunnolla sen, mistä ei paluuta näy. Ihmismäärät ahdistavat, olen liian kaukana omakseni merkkaamaltani paikalta. Se tuntuu väärältä, enkä löydä oikeaa virettä. Täältä katsottuna kidustuskin iskee kovempaa. Ympärilläni kansa tanssii polkkaa ja minä olen vieras heidän keskuudessaan.

© Dregenin fabosivu
Olen rakentanut polkuja ennenkin, onnistun siinä jälleen. Tahti tahdilta kuljen lähemmäs tukikohtaani. Mikään ei saa jäädä väliimme, minun paikkani on jalkojesi juuressa. Siinä kohdassa, johon sinä varmasti katsot heti ensimmäisenä. Kun sormeni vihdoin löytävät tutun, viileän raudan muistan taas, miten hengitetään. Sydän on keveämpi ja jalkani sykkivät halusta päästä tanssimaan.

Kipu kuolee huutamalla. Ehkä olen ulvonut jo niin paljon, että olen unohtanut mitä on tuska. Tämä ei ole se päivä, joka kaataa minut maahan. Käyn tämän taistelun loppuun vaikka hampaat irvessä ja kyyneliä pidätellen. Minun ei kuitenkaan tarvitse, kun kohotan katseeni ja katson sinuun unohdan kaiken sen, mikä tuntuu pahalta. Maailma on jälleen täydellinen, kokonainen. Kaikkien voitettujen esteiden kautta olen lopultakin saapunut palkintoni luokse. Enkä ole lähdössä mihinkään.

© Riihimäki Rock
Neljä ihmistä puristaa sormiaan hikisen kankaan ympärille. He eivät edes tiedä keneltä se tuoksuu, kenen muisto siinä lepää. Heille se on pelkkä sotasaalis, osoitus voitosta ja kunniasta. He katsovat meitä pilkallisesti, kohottavat olkiaan ja päästävät vähätteleviä tuhahduksia. Meidän välillämme ei ole ymmärrystä. Minuun sattuu katsoa, miten he vievät jotain sinusta muistuttavaa pois, vain hajoittaakseen sen palasiksi. Kauanko sitä muistoa jaksetaan säilyttää? Löytyykö roskalavoilta seuraavan joulusiivouksen yhteydessä kankaanpaloja, joilla ei ollutkaan heille suurempaa tarkoitusta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti