Everybody knows you're lost

Ihmisen elinkaareen mahtuu harvoja niin kivuliaita asioita kuin menettämisen tuska. Moni ajattelee eri asiaa äskeisen lauseen kohdalla. Toinen päättynyttä parisuhdetta, toinen pois nukkunutta läheistä. Oli kyse mistä tahansa, menettäminen sattuu eikä sen ilmenemismuotoja tulisi verrata keskenään. Menetyksen hetkellä näkee vain oman tuskansa ja harva pystyy ajattelemaan kepeästi, että voisivat ne asiat olla huonomminkin ja vielä uskomaan tähän ajatuksen tynkään. Mitä enemmän rakastaa, sitä hankalampaa menetyksen hyväksyminen usein on.

Mun pyllypari. Ja Roxx.

Joskus nuorena ja katkerana päätin, etten antaisi itseni koskaan kiintyä kehenkään niin syvästi, että menetys repisi minut palasiksi ja suistaisi elämäni kokonaan pois raiteiltaan. Halusin olla vapaa kulkemaan minne vain, tarpeeksi vahva kestämään puukon iskut selässä. En halunnut olla kenenkään narrina joka jäisi itkemään menetetyn rakkauden perään. Pitkään luulin, että pystyin tosiaan elämään näin. Olen kuitenkin jo ajat sitten myöntänyt epäonnistuneeni surkeasti. Saatan puhua juuri sinusta, ehkä sinä olet se joka suisti tämän päätöksen raiteiltaan.

Kylmä elokuinen perjantai-ilta. Ilma on sähköinen jännityksestä, sydän hakkaa kurkussa ja nauru piirtyy kasvoille. Viikonloppu, joka kruunaa tämän kauniin kesän. Kaksi viimeistä karnevaalia, ennen kuin palaan kotiin odottamaan. Nostan kädet ilmaan ja silmissäni syttyy kipinä. Hetken kaikki on hyvin.

Rajun näköisiä mummoja.

Yli kolme vuotta olen tanssinut mukana täydellisyyden piirissä. Onko tämän illan tarkoitus maksaa takaisin kaikista niistä kauniista muistoista? Olen todistamassa sitä, mitä en olisi milloinkaan tahtonut, saati sitten odottanut näkeväni. Siihen kauniiseen kuvaan jonka olen ajatuksissani piirtänyt ilmestyy säröjä. Tuntuu kuin painajaiset, joiden olemassa olosta en edes ollut tietoinen, olisivat muuttuneet todeksi. Valojen sammuessa en tunne sitä euforiaa, johon olen ehtinyt tottua. Sisälläni on niin paljon pelkoa, että sen käsitteleminen tuntuu mahdottomalta.

Vaikket toiminut oikein tänä iltana ja olen hieman pettynyt, en halua jäädä puimaan katkeria ajatuksia. Haluaisin vain katsoa sinua silmiin ja sanoa, että kaikki järjestyy vielä. Vaikka maailma huutaisi pahoja sanoja ja muodostaisi vääriä käsityksiä niin täällä on vielä ihmsiä, jotka tietävät paremmin. Ihmisiä, jotka todella näkevät sinut ja tietävät, että sydämesi on puhdas. Ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan anteeksi.

Vasta nyt todella ymmärrän, miten tärkeäksi palaksi elämääni tämä loputtomien kilometrien kulkeminen yhden ajatuksen perässä on muodostunut. Tiedän, että sen on loputtava joskus. Tiedän, että se sattuu. En vain halua sen loppuvan tällä tavoin, pahoihin ajatuksiin ja särkyneeseen sydämeen. En halua, että tästä kauniista tarinasta jää huulilleni katkeraa makua. Unelmissani viimeinen hetki on maagisen lumoava kuten aina ennenkin, toivon sen olevan niin todellisuudessakin.

Milloin rakkauteni kasvoi niin suureksi, että ajatus kaiken loppumisesta sattuu näin paljon? Tiesin olevani koukussa, mutta en osannut aavistaakaan, että pois käveleminen voisi olla näin vaikeaa.

Toivon, että voisin herätä tästä painajaisesta. Huomata, etten ole vielä edes aloittanut matkaani. Seuraava aamu ei kuitenkaan valkene kauniina. Ilmassa ovat edelleen samat epätietoiset kysymykset. Lähteä vai jäädä?

Hiljaisia kilometrejä. Jokainen kappale on kuin sinusta kirjoitettu. Etsin merkkejä paremmasta. Lupausta, joka kertoisi kaiken olevan taas hyvin.

Pieni viesti pieneltä ihmiseltä. Sydän tuntuu jälleen keveämmältä, samoin kuin jalkojen alle jäävät kilometrit.

Tästä... um... kiitos jollekin Ylen kuvaajalle

 Löydän itseni sieltä, missä minun pitääkin olla. Seistessäni siinä mietin, miksi edes harkitsin luopuvani siitä. Ei minulla ole paikkaa minne palata, seison täällä vaikka katkeraan loppuun asti. Leuka pystyssä, katse kohti taivasta. Minuuttien käydessä vähiin odotuksen suloinen tunne maustuu jälleen pelolla. Entä jos jokin on sittenkin muuttunut?

Tuntuu kuin eilistä ei olisikaan. Edessäni näen viisi ihmistä, joiden välillä on jotain vahvaa ja kestävää. Jotain sellaista, mikä ei ole ihmiskunnan pilkkahuutojen murrettavissa. Jos jäljellä onkin vihaa tai kaunaa, niin minä en tunnista niitä. Nyt jos milloinkaan tiedän, että teidän kohdallanne on kyse jostain suuremmasta. Tänä iltana uskon, ettei mikään este voi kaataa sitä minkä olette yhdessä rakentaneet. Kun loppu tulee, se ei ole katkera ja surullinen. Se on vain erään aikakauden päätös, jonka lukko taotaan veljeydestä ja kaikkien näiden tarinoiden jälkeen jättämästä onnesta.

Tuntuu kuin olisin saanut kiitoksen. Sitä ei ole sanottu ääneen, mutta se on mielessäni pieninä muistojen paloina, useissa erilaisissa muodoissa. Tuntuu kuin niille ei tulisi loppua, pieniä merkkejä hymyinä ja katseina koko illan. Myös jotain konkreettista jää käteen. Kirjainmellisesti, juuri minulle tarkoitettuna. Syksyn tullessa käperryn pimeään kolooni ja katson sitä rakkaudella, samalla kun kuiskaan hiljaa sanat:
"My precious".

© Kuopio RockCockin fabosivu

On vaikea löytää sanoja kuvamaan sitä tunnetta, jonkä kesän viimeinen juhla on minuun jättänyt. Rakkauteni on vahvistunut ja kunnioitukseni syventynyt. En enää malttaisi odottaa syksyn pimeneviä iltoja, jolloin palaatte takaisin tuoden mukananne paljon uusia tarinoita.

Jonain päivänä minun on pakko pysähtyä, astuttava toiselle polulle. En tiedä, kuljetteko silloin yhä saman purjeen alla. Oli miten tahansa, minun ei tarvitse olla paikalla todistamassa. Tiedän, että te pystytte siihen mihin ikinä vain haluatte eikä kukaan voi tulla kertomaan teille, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Minä kannustan teitä vaikka maailman toiselta laidalta ja uskon teihin ikuisesti.