Sydän lyö, jalat kaipaavat jo tanssimaan. Haluan ulos kirpeään syksyyn, kiihdyttää sydämen sykkeen tuhanteen ja sataan. Huomata, miten kylmyys tekee sormista siniset ja tunnottomat. Haluan täyttää keuhkoni savulla, nauraa ja haistaa rakastamieni ihmisten tuoksut. Haluan ulos sateeseen, seistä liukkailla mukulakivillä harmaan taivaan alla ja tuntea, että kuulun jonnekin.
Olen liian kärsimätön jäädäkseni paikoilleni. Haluan juosta, lähteä niin pian kuin voin. Tutkia ja seikkailla, olla ensimmäisenä siellä missä aurinko nousee. Etsiä sateen keskeltä sen ainoan valoisan pisteen, joka on suuntaviitta sinne minne sydämeni kuuluu.
Odotus on päättynyt. Yhtäkkiä taas muistan, mistä saan sen voiman jonka luulin kadottaneeni. Saan sen täältä, silmiä sokaisevista valoista, sävelistä korvissa ja paineaallosta, joka saa kehoni värisemään. Tekee siitä hallitsemattoman. Hymyilen aidommin kuin pitkään aikaan ja etsin sitä katsekontaktia, joka herättää vatsanpohjallani nukkuvat perhoset.
Tämä kaava on kirjoitettu luihin, riimuina joita vain me voimme ymmärtää. Panikoiva sielu, jäinen ruumis ja sumea katse. Tuulen puraisu paljaalla iholla on tervetullut kosketus. Sitäkin oppii rakastamaan, kun tarpeeksi kauan uskoo tekosyihin sen tarpeellisuudesta.
Valot sammuvat kuin vetääkseen henkeä ennen räjähdystä. Kuuletko ne äänet, jotka kuohuvat kuin aallot juuri ennen kuin ne lyövät rantaan?
Aistit heräävät. Sydän sekaisin kuin se olisi sairas. Tulivuori purkauksen äärellä. Huulilla maistuu suola ja iho sykkii lämpöä. Ääni takertuu kurkkuun, hengitys takkuilee musiikin kliimaksissa. Se hakkaa kylkiluita, mutten voi sitä ilmankaan olla.
Toiveeni ikuisuudesta ei toteudu. Liian pian äänet kaikkoavat ja eivätkä valot enää polta katsetta.
Tuntuu kuin painovoima olisi kadonnut maailmasta. Sali pyörii ja askeleet haparoivat. Jäljellä on vain yksi suunta ja toive, jota haikeilen sydänsuruisen lapsen lailla.
En muista milloin yö viimeksi oli näin kaunis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti