Sivut

torstai 31. lokakuuta 2013

Jos et astu askeltakaan, mitä sinä teet?

Rakastan tätä kaupunkia. Joskus uskon, että voisin jäädä. Rakentaa tänne tulevaisuuden, sovittaa sydämeni lyönnit yhteen sen rytmin kanssa ja hengittää sitä samaa ilmaa, kuin kaikki muutkin. Joskus unohdan, miksi haluan lähteä. Silloin kun joku hymyilee ja sanoo asioita, jotka saavat minut uskomaan, etten ole vain yksi kasvo näissä tuhansissa ikkunoissa vaan minulla on suurempikin merkitys.

Ja silti.

Joskus tuntuu siltä, että seinät ovat kasvaneet liian lähelle. Halkeamista happi valuu ulos, jonnekin rakenteiden väliin ja jää sinne loukkuun, humisemaan. Kadut ovat liian pitkiä ja tuntuu, etten koskaan saavuta päätepistettä. Se on aina yhtä kaukana, eikä tule milloinkaan tarpeeksi lähelle. Mieleeni hiipii ajatus, ettei siellä välttämättä ole mitään minua varten.

Sisälläni on tyhjä kohta, jonka haluan täyttää. Oikeastaan löydän niitä koko ajan lisää, reikiä sydämessä joita en edes tiennyt olevan. Haluan herätä sielu kokonaisena, enkä poimia sen palasia aamusta toiseen satunnaisista paikoista, löytämättä edes kaikkia paloja. Haluan katsoa miten auringon kultainen kieli lipoo taivaanrantaa, ilman kiirettä mihinkään. Haluan rakastaa, vaihtaa lämpöä jonkun kanssa ja oppia, ettei siinä ole mitään pelättävää.

Haluan pienen puutarhan, johon istuttaa ikiomat taimet. Pitää niitä lämpiminä talven yli, punaisiin huopiin kapaloituina. Kevään tullen ne nousevat esiin mullasta ja antavat sametinpehmeitä suudelmia.

Tunnen syvää kaipausta. En tiedä mihin se on minua viemässä, mutta aina välillä se muistuttaa, että jotain on vielä näkemättä. Jotain täytyy kokea. Että jossain on vielä ilmaa, jota en ole hengittänyt. En ole vielä kulkenut maailman laidalle ja katsonut, miltä taivas siellä näyttää. Vasta silloin tiedän, missä paikkani on, kun olen jättänyt jalanjälkeni tämän maailman jokaiselle rannalle.

En halua luopua tästä unelmasta, en halua vaihtaa sitä toiseen. Sen täytyy saada toteutua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti