Se oli pelkkä unelma.
Unelma siitä, että tämä syyllisyys jonain päivänä lakkaisi ja voisin tehdä jotain hyvää, jotain millä on oikeasti merkitystä. Lopettaa sen ajatuksen, jota olen kyllästynyt pyörittämään mielessäni.
Entä jos?
On tullut aika etsiä sille vastaus.
En tiedä mikä minua odottaa tien päässä. Joudun etsimään itsestäni kaiken rohkeuden ja kunnian, että saan tarpeeksi voimaa ottaa ensimmäisen askeleen.
Lopulta sanon sen ääneen. Eikä se enää tunnu niin mahdottomalta, aivan kuin sanat olisivat antaneet sille hyväksynnän. Se voi toteutua. Vaikka se on edelleen kaukana, se on tullut hieman lähemmäs. Kuin kaikkein ihmeellisimmät tarinat olisivat muuttuneet todeksi.
Tärkeintä on, että joku uskoo. Katsoo minuun ja lupaa kulkea kanssani perille asti, vaikkei kukaan muu uskoisi, että minusta on tähän.
Haluan unohtaa surun joka pitää minua hereillä öisin ja jota olen kantanut mukanani liian kauan. Haluan haudata sen polkuni varrelle niin, ettei se enää milloinkaan saa minua kiinni. Haluan lopultakin elää ja olla sellainen, mitä en koskaan maailman tällä laidalla osannut olla.
Kun aurinko nousee ja sumuverhot hälvenevät, voin nähdä sen. Vaikka muille se on vain yksityiskohta taivaanrannassa, minulle se on kaikkea mitä olen kaivannut. Se on paikka, joka on olemassa juuri minua varten. Minä kuulun tänne.
Vihdoin voin tuntea itseni kokonaiseksi. Minua ei enää pelota, sydämeni tuntee tämän maailman. Vuosia olen elänyt vain tätä hetkeä varten. Olen löytämässä jotain, minkä kadotin kauan sitten.
Koko sen ajan se on ollut täällä odottamassa, että sen lapset palaavat vihdoin kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti