Herään varhain aamuyöllä. Tunnilla, joka on näin talvella pimeä ja kylmä. Koko kehoni tuntee, että aamu on vielä kaukana ja olen yksin yössä, jossa pimeys on vierasta ja uhkaavaa.
Hengitä. Rauhoitu.
En uskalla siirtää jalkoja sängyn ulkopuolelle. Se sama vainoharhainen ajatus kuin joskus lapsena, ihan kuin sängyn alla lymyilevä hirviö voisi tarttua nilkkoihin ja kiskoa mukaansa. En ole vieläkään kasvanut irti vanhoista peloistani, vaikka niin monet kerrat olen sitä uskotellut. Silti ne palaavat aina.
En haluaisi jäädä paikallenikaan. Olo on levoton, ajatukset liian lähellä. Olen liian tietoinen avuttomuudesta ja yksinäisyydestä, joihin en halua uskoa. Tarvitsen jotain muuta. Rutiinia. Järjestelyä. Hetken tarkoitusta. Vanhan kahvinkeittimen vaikerrusta.
Tee mitä täytyy. Keskity. Sydän kevenee.
Aamu on edelleen pimeä. Jokin on edelleen pielessä, kuin ilmassa olisi muutos. Lusikka pyörii kahvikupissa, etsii sieltä syytä tähän kaikkeen. Tekisi mieli jäädä tähän, etsimään sanoja joita ei ehkä ole edes olemassa. En tiedä. Juuri nyt kaikki on epävarmaa, selitykset puuttuvat. Tulevaisuus on jossain usvan takana.
Ehkä pelkään lähtemistä. Kun suljen oven takanani, jätän sen taakse jotain. Tänään kaikki on erilaista, tunnistamatonta. Oli jotain, mitä en halunnut huomata.
Ja nyt minun pitää kohdata se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti