Tässä sitä nyt ollaan, menossa kaikkialle ja samalla jumissa paikoillani. Ulkona paistaa aurinko, mutten tunne kaipuuta sen luokse. Tuntuu kuin pitäisi sanoa jotain, vaikkei minulla oikeastaan mitään sanottavaa olekaan.
Eilen päättyi upea lukuvuosi, jonka aika opin, kasvoin ja otin myös takapakkia joissain asioissa. Osa näistä asioista liittyy tietysti kirjoittamiseen, siihen mitä haluan sillä ilmaista ja mihin suuntaan haluan kehittyä. Toisaalta tunnen olevani entistä enemmän pyörällä päästäni, miten edes on mahdollista olla samaan aikaan täynnä hämmennystä, mutta myös täynnä uusia tietoja ja päämääriä? Sitten on se puoli, joka vaikuttaa pintaa syvemmällä. Olen saanut hieman enemmän kosketuspintaa siihen, millainen ihminen kaikkien tarpeiden ja unelmien alla on. Kaikkia asioita en ehkä haluaisi tunnistaa, kaikkea sitä epävarmuutta, yksinäisyyttä ja heikkoutta. Siellä ne kuitenkin ovat ja ehkä jonain päivänä voin jättää niistä edes osan johonkin, mistä en enää saa niitä takaisin. En uskalla unelmoida, että pääsisin eroon kaikesta, mutta pienetkin hukkapalat keventävät lastia hieman.
Eilen istuin myöhäisessä kesäyössä ihmisten kanssa, joiden kanssa olin viettänyt useamman kuukauden, mutten ennen tuota hetkeä ollut todella ollut heidän kanssaan. Se oli niitä harvoja hetkiä, kun todella tunsin antavani itsestä jotain. Se tuntui hyvältä, eikä siitä ollut kiire pois.
Seuraavat kuusi kuukautta ovat yhtä kysymysmerkkiä. Pitäisi kai iloita siitä, että voin hetkeksi pysähtyä ja keskittyä ajattelemaan, mitä todella haluan, mutta liika epätietoisuus tekee minusta hermostuneen. En kuitenkaan tiedä mitä sille pitäisi tehdä, aloitteen tekeminen tuntuu hirveän vaikealta ja pelkään, että epäonnistun. Olen tuomittu siihen ja sitä vastaan on hankala taistella, kun olen itse itseäni ensimmäisenä tuomitsemassa.
Kuitenkin, näiden epävarmojen kuukausien joukossa on myös kirkkaampia hetkiä, asioita joita jaksan odottaa. Ja niiden päässä on uusi maali, hetki jonne kaipaan kipeästi. En halua sanoa siitä vielä paljon, asiat ovat vasta selkiytymässä ja asettumassa paikoilleen. Se piste kuitenkin lupailee seikkailua, jotain mistä olen haaveillut puolitoista vuotta on lopultakin toteutumassa. Kun tälle pallonpuoliskolle laskeutuu ensilumi, lähden kauemmas kuin olen koskaan ennen ollut. Kun täällä syksy vaihtuu talveen, minä muutan sen kesäksi jossain toisaalla.
"And when it was clear, they’d park her in the middle of nowhere, sit on the hood, and watch the stars, for hours, without saying a word. It never occurred to them that, sure, maybe they never really had a roof and four walls, but they were never, in fact, homeless."
- Supernatural / S05E22 - Swan Song
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti