Horisontti on lempeän violetti, usvainen ja epäselvä kuin sitä katsoisi maitolasin läpi. Maa on pehmeää, tummalaikkuista ja niljakasta, ilma tuoksuu makealta ja siinä korostuvat jokaisen ruohonkorren ja lehtipuun kaikki hajuvivahteet, kaikki pienetkin polveilevat erot. Kuva luontoa, viimeisiä jälkiä hiipuneesta sateesta. Vaikka päivinä joina ilma kuristaa kurkkua, kiertelee ohimoita ja kiduttaa ihoa, ei seuraava sade ole kaukana. Ilma on kuin raskas huopa, tukahduttava ja täynnä sähinää. Jossain kaukana on ukkosta ja se on tulossa tänne päin.
Haluan tervehtiä sitä, sillä tiedän millaista se on. Kun kukaan ei katso kohti vaan jonnekin toisaalle toivoen katoamista. Ja miten paljon olisi näytettävää, mistä kukaan ei ole kiinnostunut. Kuinka lopulta raahaa sen kaiken pois raskaana, perässä laahaavana taakkana. Riepotelkaa ja huuhtokaa minua, myrskypilvet horisontin rajoissa. Minä haluan tietää.
Jossain niiden pilvien takana on tähtikarttoja, galakseja, universumien rajoja. Niin paljon nähtävää, jonka luokse en koskaan pääse. Jalkani ovat sidotut tähän maahan, juuret työntyvät maasta ja estävät minua lähtemästä. Mikään ei tarjoaisi vapautta niin kuin tunne pudotessa tähtipölyyn, siihen avaruuden halki paenneiden komeettojen varistamaan polkuun. Haluan selvittää, minne se johtaa ja löytää, löytää, löytää. En tiedä mitä, se siinä niin kiehtoo. Uusia maailmoja, jotain mitä ei tähän maailmaan kirjoitettu. Jotain, jonka happi surkastuttaa ja jolle hiilimonoksidi on jumalten juomaa.
Jos vain. Jos saisin mahdollisuuden.
Jos vain taivas repeäisi, jos vain aika ja tila natisisivat liitoskohdistaan ja toisivat luokseni jotain sinistä. Olisin valmis tarttumaan tuntemattomaan käteen ja juoksemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti