lauantai 3. toukokuuta 2014

Huutoja euforiahelvetistä

Aurinko paistaa lasin takana, luo illuusion lämmöstä joka leviää varpaisiin asti ja tuntuu vaatekerroksella kuumalta kuin hehkuva pätsi.
Tuuli kuitenkin pyörii kaiken yllä, kyyristelee puiden latvoissa, puree niin lujaa että sormet muuttuvat sinisiksi.
Ostan menolipun Paratiisiin, viisi piste kymmenen tutisevasta penkistä. Viimeiset kymmenen senttiä ovat siellä vain vittuillakseen.

Eksyminen, pientä ympäristön tunnustelua ja tuntosarvien värähtelyä ennen kuin osaan laskea itseni kartalle.
Kylmä sivaltaa ja leviää ihon alle, tasaisesti jokaiselle tuumalle.
Kierrän puistoa ja juon lonkeroa tölkistä, hassua miten kylmä juoma lämmittää ja saa veren potkimaan.
Riemuvoitto, portit Nirvanaan aukeavat viisarin kierroksen aikaisemmin.
Nopeasti loput kuplivaa juomaa vatsaan, se kihelmöi ohimoissa kuin jokin paljon vahvempi.

Siellä se on lattiassa, punainen ruksi jonka vain minä näen.
Siinä, siinä kohta minua varten. Jos olisin puu, minut voisi istuttaa siihen.
Ja odotan. Tunnustelen pyörremyrskyä sisälläni, se on napannut mukaansa kourallisen erilaisia tunteita ja heittelee niitä edestakaisin.
Niitä on vaikea tavoittaa, hipaisen jokaista vuorollaan mutten saa mistään pysyvää otetta.


Tuttuja kasvoja, naurua ja mielenvapautta. Ilta näyttää kauniilta jo nyt.
Lopulta ensimmäiset tahdit vyöryvät tsunamin lailla ylitseni.
Kaiuttimien soittamat äänitteet pakenevat elevän musiikin alta, niillä ei ole mahdollisuuksia sitä vastaan.
Tapailen askelia lattiassa, tunnustelen hyvää rytmiä.
Tuttua, hapuilun jälkeen tiedän mitä pitää tehdä.
Punainen tussaus bassorummun luona toivottaa hauskaa työväen juhlaa.

Väliaika. Hengen tasaus, lasken uusia minuutteja. Kuiskailen niille kannustuksia, juoskaa minkä jaksatte. Nopeammin, nopeammin. Kuin kannustaisi kilpajuoksijaa.
Ja vihdoin, liian monen tyhjän kuukauden jälkeen portit Paratiisiin ovat jälleen auki.

Rytmi. Sanat. Katseet. Nauru. Ja varovaisesti suunpieltä ylös hiipivät suunpielet.
Ahdistus, stressi, yksinäisyys. Kaikki se petollinen sydäntäni jauhanut lasipöly on poissa.
Tuntuu kodilta. Lämpimältä ja tervetulleelta.
Otan vastaan hymyn, en välitä vaikka minusta ei tule Hullua Hatuntekijää. Vaikka sitä titteliä kai minulle kaavailtiin.
Joku huutaa: "Ota koppi!"
Rakastan jokaista laulua, niissä on menneisyys ja tulevaisuus.
Asioita jotka nostavat suolaisia aaltoja silmiin ja repivät arastelevan naurun kurkusta.
Kuinka hyvältä se kaikki tuntuu.
Jos vain voisin tallentaa sen kaiken lasipurkkiin, tarkasteltavaksi tulevaisuutta varten.
Kun piste lyödään iltaan, haluaisin tarttua johonkin ja estää sitä karkaamasta.
Kuin rakastaja, joka kiihkeän yön jälkeen kääntää selkäänsä ja lähtee pois.
Vaikka minä haluaisin enemmän.


Kiireellä poltettua tupakkaa, nikotiini tärisee ja hakkaa kurkussa, kutittaa aina vatsanpohjassa asti.
Myrsky suonissani tyyntyy, kuohuva veri asettuu rauhalliseksi virraksi.
Kylmä sivelee ihoa kuin humalaisen kosketus, kerjää huomiota jota en sille anna.
Joku käski elää ja pitkästä aikaa tiedän, miltä se tuntuu.

Haluan vielä annoksen lämmintä, suklaanruskeaa katsetta.
Vain lyhyen hetken, hymyn ja yhden sanaparin vaihtokaupan.
Se riittäisi.
Mutta ei.
Ehkä vain toivon, mutta kuulen tervehdyksessä erityistä iloa.
Jälleennäkemisen riemua.
Kysyy jotain, taustalla kuollut musiikki pauhaa ja raatelee tärykalvoja.
Joudun takertumaan jokaiseen sanaan ja yhdistelemään ne kokonaisuudeksi.
Käsi korostaa puhetta liikkeellä, kipuaa pään yläpuolelle.
Jotain puuttuu. Pöyheitä vaaleita hiuksia, kunnioitettavaa pituutta.
Tapailen sanoja kielelleni, joka tuntuu paksulta ja kuivalta.
Ajatus ei juokse, jokin muu kuin minä työntää sanoja kurkustani.

Jossain sydämen pohjolassa viiltää.
Samalla niin onnellinen, mutta myös äärettömän surullinen.
Ja tiedän.
Niin kauan kuin aika on puolellani, tämä tunne saa minut juoksemaan.

Se tunne ennen keikkaa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti