Hei, me ollaan Turussa

Ruissin osalta kaiken piti olla hyvin. Kenelläkään mukaan ilmoittautuneella ei ollut töitä esteenä joten laumamme saattoi hyvin rantautua porukalla Ruissalon saarelle jo Makkosten keikkaa edeltävänä yönä. Suunnitteilla oli siis uneton yö hyvän seuran, rennon jonotuksen ja hyvän ruuan parissa. Valitettavasti suunnitelma toteutui vain osittain ja matka siihenkin sisälsi paljon edes takaisin ravaamista jota ruokittiin annoksella turhaa stressiä.

Absurdi otus abstraktissa ympäristössä © Tiina

 Ensimmäinen asia meni pieleen kun pyllyparini Roxx joutui ikävien sattumien vuoksi heittämään pyyhkeen kehään ja luopumaan kauan odotetuista juhlista. Mun asia ei ole jaaritella tästä sen enempää eikä se ole kovinkaan olennaista tarinan kannalta, mutta paskaa silti. Vaikka seura oli edelleenkin ensiluokkaista niin oli se silti hämmentävää olla ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ilman Roxxia Makkosten keikalla. Miten voikin yksi ihminen jättää poissaolollaan niin suuren aukon? Paruin vähän väliä koko päivän armaani perään, mutta onneksi muut mussukat olivat ihania ja ymmärsivät, että vaikka kaipuuni kyseistä paskahousua kohtaan olikin mittaamaton ei se millään tasolla laskenut sitä arvoa, jota heidän läsnäolonsa merkitsi. No jee, rupesinpa tunteelliseksi. Jadajada.

Tuurin ja Tiinan siis piti alunperin tulla Roxxin kyyditseminä Turkuun, mutta sattuneesta syystä Nissan vaihtui matkahuollon bussiin ja omaksi velvollisuudekseni jäi noukkia lapsoset bussiasemalta. The Willu Car ei vaan ole koolla pilattu ja takapenkki on suunniteltu lähinnä kitukasvuisille. Lahjakkaasti kuitenkin saimme Tuurin sinne tungettua ja sekös oli hauskaa. Suunnistimme heti alkuun kauppaan ostamaan sapuskaa illalle ja jonotukseen, mukaan lukien mämmi Steveä ajatellen. Kierreltiin siellä kauemmin mitä vähäisten ostostemme perusteella voisi päätellä, mutta Turun Cittari oli niin eksoottinen paikka pääkaupunkiseutulaisille, että sen jokainen nurkka piti tutkia tarkkaan.

Aika pian sen jälkeen kun oltiin selvitty kaupasta pihalle läksittiin takaisin bussiasemalle hakemaan Saraa ja Turku touring jatkui Skanssiin. Tuli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ostettua jotain myös Seppälästä, sen verran komiat korvikset siellä hyllyssä riippuivat. Illalla tehtiin myös kävely Turun suureen ja ihmeelliseen keskustaan jossa jengi katseli meitä kuin käveleviä mämmipaketteja. Erityisesti mieleen jäi eräällä terassilla istuskellut ukkeli jonka naamalle venahti meidät nähdessään niin hämmästynyt ilme, että jo pelkästään se olisi riittänyt aiheuttamaan riemurepeämisen, mutta kaiken kruunasi miehen epäuskoinen ja kovaääninen "jumalauta". Hajosin aika lahjakkaasti.

Kuva © YleX

Hieman ennen kolmea (yöllä siis) kampesimme itsemme kämpästä pihalle ja kadun toisella puolella olevalle taksitolpalle. Matka Ruissalon sillalle oli äärimmäisen hilpeä ja aiheutimme kuskillemme piristävän työvuoron älyvapailla jutuillamme. Kai sitä voi itsestään kohtuu ylpeä olla kun kaikenlaista nähnyt ja kuullut taksikuski joutuu taistelemaan naurukuoleman kanssa meitä kuskatessaan.

Ruissalon metsiköistä löysimme Nancien, Sheenan, Annin ja Anniinan. Ruissalossa olikin sitten valloillaan aika kaaos ja sählinki kun järkkärit eivät tuntuneet osaavan päättää missä saisimme yömme nököttää. Ravattiin siinä tovi edestakaisin metsän, portin ja sinne vievän polun välillä kunnes meidät lopulta teljettiin aidan taakse polun varrelle liian kauas pääporteista. Ei siinä sitten voinut muutakaan kuin pistää leiri pystyyn ja tappaa aikaa. Enimmäkseen sääkin suosi, mutta välillä taivas paskoi niskaan jäätävän kokoisia pisaroita ja jokusen rakeen. Ilmapiiri oli alkuun jokseenkin vittuuntunut, mutta koheni siitä sitten paskanjauhannan ja mämmin voimalla. Aamun hyisillä tunneilla aloimme luopua toivosta, että näkisimme pikkumiestä jolle mämmi oli tarkoitettu missään lavan ulkopuolella joten kauhoimme mämmin naamariin. Jotkut meistä täyttivät vatsansa tuolla mössöllä hyvällä ruokahalulla, kun taas toiset antoivat mämmin aromin hetken lillua kielen päällä ennen kuin sylkivät sen pöpelikköön. En muuten ole varmaan koskaan syönyt jonotuksen ja keikan yhteydessä niin hyvin kuin tämän vuoden Ruisrockin yhteydessä. Mukana oli ties mitä aina tuosta mämmistä sipseihin ja myöhemmin lavan edustalta oli helppo poistua vuoroin kun jengiä oli niin paljon paikkaa pitämässä. Muistellaan vain viime vuotta kun syötiin Roxxin kanssa vain patonkia ja satunnaisia irtokarkkeja.

Mämmi © Tiina

 Puoli yhden hujakoilla pääsimme lopultakin askeleen lähemmäs pääporttia, joskin jäimme edelleen jonkin typerän ja tarkoituksettoman eristysnauhan taakse. Onneksi siirtyminen tapahtui rauhallisesti kävellen, olin tarpeeksi tikku perseessä muutenkin enkä olisi kaivannut siihen mitään enempiä ryntäilyjä ja tönimisiä. Tämä osa siis meni oikein hyvin, mutta siitä huolimatta viimeisen puolituntisen aikana ennen pääporttien avaamista tikku upposi vain syvemmälle persukseni lihaan ja tärisin ja ärsytin lähellä olijoita stressaantuneella höpötyksellä.

Porttien auetessa lähes kaikki mahdolliset pelkoni toteutuivat siinä matkalla porteilta lavan edustalle. Ensin reagoin liian hitaasti, sitten valitsin portin jonka luona päivystävän järkkärin lipunlukulaite kärsi uhmaiästä ja juoksumatkan aikana vauhti hyytyi ja paniikki kasvoi. Kuitenkin saavuin lopulta turvallisesti Rantalavalle juuri siihen kohtaan, johon oli halunnutkin.

Ihan näin tavan vuoksi sanottakoon muutama sananen niistä bändeistä joita lavalla nähtiin ennen illan kohokohtaa. Ensimmäisenä lauteet valtasi Fintelligens joka on niin kaukana omasta musamaustani kuin olla voi. Keikan aikana kaveri muisti minua kotisohvaltaan viestillä jossa hän mainitsi, että näytin todella innostuneelta suorassa lähetyksessä ja muisti tietysti ottaa kuvankin muikeasta ilmeestäni. Kiitti vitusti, Ninji.

Fintelligens kiinnosti © Ninji

 Hieman ennen Scandinavian Music Groupia lähdettiin jaloittelemaan Tuurin kanssa. Haettiin ilmaista cokista ja derpattiin hetki Radio Rockin penkillä. Bongattiin myös Niku Jonela vai mikä se oli ja pohdin pitäisikö muistaa Roxxia ja lähettää tälle kuva äijästä. En sitten kuitenkaan viitsinyt tuhlata puhelimen tilaa ja puhelinlaskua. Meidän oli tarkoitus palata Rantalavalle ennen SMG:n aloittamista, mutta lyllertäessämme takaisin rannan suuntaan huomasimme, että siellä oli lössiä silmän kantamattomiin ja bändi oli lavalla. Ei sitten jaksettu ruveta tunkemaan sinne eturiviin joten jäätiin bajamajojen suloisen tuoksun katveeseen lätkimään muutama erä ristiseiskaa. Oli kyllä säälittävimmät erät ikinä, koska peli ei muutenkaan toimi kunnolla kahden pelaajan voimalla ja oltiin vielä kaiken lisäksi molemmat sysipaskoja mitä korttipakan sekoittamiseen tuli.

SMG:n jälkeen lavalle nousi GG Caravan ja tässä välissä valtasin myös takaisin paikkani eturivistä kun taas Tuuri hävisi jonnekin kuuntelemaan Apocalypticaa. Koko keikasta ei jäänyt paljonkaan mieleen, sillä en ollut nukkunut about kolmeenkymmeneenviiteen tuntiin ja väsymys oli sairaalloinen. Muistan keikan alkupuolella vaihtaneeni jokusen kiusaantuneen katseen Saran kanssa, mutta taas hetkistä myöhemmin katseeni ei enää kohdistunut mihinkään. Nukahtelin eturiviin ja havahduin vain nukahtaakseni uudelleen. Jossain vaiheessa jostain ruiskahti vettä naamalleni, tiedä sitten oliko kyseessä puhdas vahinko vai päättikö joku ravistaa hereille eturivissä nuokkuvan idiootin. Oli onneni ettei GG Caravanin keikkaa televisioitu ja eka ajatukseni piinallisen tunnin päätyttyä olikin, että pakko saada kahvia. Se sitten helpotti ihan mukavasti.

The Cardigansin vähän jakoi omat mielipiteeni. Musiikki ei ollut mitenkään kamalaa, mutta se keikka oli vain pohjattoman tylsä eikä lavalla tapahtunut mitään mielenkiintoista. Bändi veti biisin, kiitti yleisöä, veti toisen biisin ja sitä samaa rataa jatkettiin loppuun asti. Kaiken lisäksi joku känniääliö keksi iskeytyä meidän taaksemme riehumaan, yritti väkisin änkeä eturiviin ja kun ei onnistunut aukoi päätään ja hakkasi eturiviläisiä selkään. No joo julkinen blogi, säästän enimmät haukkumiset.

Viimeisenä ennen Makkosia lavalla nähtiin PMMP. Tämäkään ei ole sitä musiikkia joka itseeni kolahtaa, mutta varmasti niille joihin kolahtaa keikka oli upea kokemus. Lavalla ja yleisössä oli hyvä meininki ja toisin kuin The Cardigansin aikana nyt lavalta ei puuttunut actionia. Jostain syystä sain myös kamalan nauruhepulin PMMP:n alkupuolella, ei niin mitään käsitystä miksi enkä tiedä oliko se pelkästään hyvällä vai pahalla. Nauratti kuitenkin. PMMP:n keikan jälkeen koitti pitkien minuuttien muodostama tauko, jota voisi verrata ikuisuuteen.

Makke © Tiina

Sitten lopulta alkoi tanner tömisemään ja Makkoset nousivat lavalle. Saimme vieläpä kauan kaivatun valoshow'n, vaikka eihän tuo kesäyössä täysiin oikeuksiinsa päässyt, mutta parempi sekin kuin ei lainkaan.

Keikka oli jälleen kerran aivan loistava, täynnä positiivista energiaa, hyvää fiilistä ja hienoja hetkiä. Saatan olla vain vainoharhainen, mutta voisin vaikka vannoa Stevenkin huomanneen Roxxin puuttuvan. Toivottavasti asiat palautuvat normaaleiksi jo seuraavalla keikalla ja voimme jälleen levittää yhdessä eturivin idiotismiamme. Kuitenkin Steve nauroi, hymyili ja ilmeili tuttuun tapaansa sinne mun, Tuurin ja Saran puolelle lavaa ja itse loistin kuin Naantalin aurinko hymyillen kuin mikäkin aivokääpiöpähkinä. Steve myös viskoi ihan hemmetisti plekuja sinne meidän suunnalle, mutta ne kaikki tuntuivat katoavan savuna ilmaan. Vain yhden putoamiskohdan pystyin paikallistamaan, mutta sekin lensi jonnekin metrin verran meidän taakse. Joo, onhan niitä plekuja kotona jo ennestään, mutta olisihan se kiva aina muistella ja jaaritella pahaa aavistamattomille kyselijöille mahdollisimman usealta keikalta haalittujen plekujen vaiheista. Jaarittelusta mieleen, mitähän vittua mahdan taas selittää?

Makke kävi myös jossain keikan aika alkupuoliskolla nyysimässä silinterin mun päästä, mikä oli aika random kun olin ehtinyt jo luulla että mun turvonnut turpa joka keikalla alkaa jo ärsyttää itse kutakin. Ehkei se vaan tunnistanut mua sen kotsan kanssa. Saadessani sen takaisin joku neljä kättä yritti tunkea siihen väliin.  Tuli elävästi mieleen viime kesän Scorpionsin keikka Saimaa Openissa, kun kaikki mahdolliset nilviäiset yrittivät saada meidän lakanan itselleen kun pyydettiin sitä keikan jälkeen takaisin lavalta. People, seriously? Olisko sit kivaa mennä kotia "Mulla on jonkun random urpon hattu, mut Michael Monroe koski siihen!"

Pikkumiehet © Tiina

Hämmentävää, että vaikka setti oli pidempi kuin kumpikaan aikaisemmista tämän kesän keikoista niin voi jumanstiivu, että keikka tuntui lyhyeltä ja päättyvän ennen aikojaan. Vierailevina tähtinä lavalle nousi näin lunttausta harrastaen Mikko Herranen, Michaelin äiti, Apocalyptica, Jenni Vartiainen, Redrama, Paleface, Tommy Lindgren ja Nasty fucking Suicide. Myönnettäköön, että osa vieraista oli aikamoisia pettymyksiä ja odotin jotain suurempaa vaikka Michaelin äidin käyminen lavalla olikin aika aaws ja Nassea nyt on aina kiva nähdä. Lisäksi laulettiin onnittelulauluja eri kielillä ja screeniltä näytettiin useiden muusikkojen onnitteluja Michaelille.

Biisi johon keikka päättyi oli aikamoinen isku naamaan, vyön alle ja varpaille. Alkuun mut valtasi silkka epäusko ja mietin, että mitä ihmettä tämä nyt on vaikka monien muiden tavoin olinkin tunnistanut Million Miles Awayn jo ensimmäisestä nuotista. Pian valta osa yleisöstä olikin yhtä kyynelehtivää merta enkä tosissaan ymmärrä miten onnistuin pitämään itseni suht hyvin kasassa koko biisin ajan vaikka yleensä sydämen riittää murskaamaan jo pelkästään se, että kuuntelee tätä biisiä kotistereoista. Koskaan ei Makkosten keikalla ole ollut niin surullista hetkeä, mutta silti tämän biisin kuuleminen keikalla oli jotain ainutlaatuista.

Keikan päätyttyä lähdettiin sekalaisissa tunnelmissa maleksimaan pois alueelta. Hämmentynyt fiilis, bajamajojen metsästäminen, jo valmiiksi kipeät jalat ja bussijono veivät aikaa niin paljon, että vaikka keikka loppui jo joskus hieman puolen yön jälkeen niin oltiin vasta puoli kolmelta The Willu Housen vieressä olevalla Hesellä hakemassa nälkäisille yöpalaa. Koko päivän hämmästelin, että hitto kerrankin olen keikalla kotikaupungissani, mutta siltikin matka festarilta kotiin vei enemmän aikaa kuin mitä vaikkapa Helsingistä tai Tampereelta olisi vienyt. Hämmentävää. Oli muuten aivan jäätävää tuskaa kävellä lopen uupuneena se Ruisrockin alueen ja bussipysäkin välinen metsäreitti. Yleensä olen niitä harvoja jotka tykkäävät siitä osiosta ja väittävät sen olevan osa kokemusta, mutta tällä reissulla jouduin syömään sanani.

Tuli nyt aika laiska merkintä kun väsyttää vieläkin viikonlopun jäljiltä. Jotain ajatuksia oli kuitenkin saatava ulos, sillä lauantaina mennään taas ja tällä kertaa Tammerfestiin jonka jälkeen pitäisi taas syntyä uutta turinaa. Nyt nostan hattua yleisölle, poistun estradilta ja suuntaan toiveeni ja odotukseni lauantaille.