Kesäkissan tarina

Kesäpäivä on kaunis ja auringon säteet leikkivät karvapeitteelläni, täplittävät sen hunajalla ja kullalla. Lepään tassut ojennettuina valkoiseksi maalatulla kuistilla. Masuni on täynnä jumalaista, luonnonvalkeaa nestettä jonka huumaava makeus viipyilee vielä kielelläni. Pienet kädet rapsuttavat minua joka puolelta minne kerkeävät. Päälaelleni suikatut suukot ovat märkiä ja lämpöisiä. Venyttelen, jolloin nuo pienet kimpussani hääräävät olennot vetäytyvät henkeään haukkoen kauemmas. Kun painaudun takaisin makuulle, kädet ovat välittömästi taas kimpussani. Se on hieman häiritsevää koska yritän nukkua, mutta annan heidän tehdä sen. Kiitokseksi kaikista niistä herkkupaloista ja lämmöstä, jonka heiltä saan.

Rämmittyäni viikkoja metsissä nälässä ja janossa, pelkään sen kaiken olevan katoavaista. Ihan kuin paijaavat, suklaatahraiset kädet voisivat kadota minä hetkenä tahansa tai ettei posliininen juomakulho odottaisikaan minua kuistilla. Päivien edetessä uskallan vähitellen ojentaa tassuni luottamukselle ja uskon siihen, että tulevaisuudella on minulle sittenkin jotain annettavaa. Upotan tassuni lankakerään ja sotken itseni siitä purkautuviin silmukoihin, se naurattaa kovasti näitä pieniä otuksia. He toistavat yhtä tiettyä sanaa lähelläni. Ei sillä, että ymmärtäisin heidän kielestään paljonkaan. Vain äänensävyllä on väliä ja sitä sanaa käytetään lempeällä, rakastavalla sävyllä. Sanan seuraksi liittyy usein palloleikki, herkkupala tai rapsutus. Se sana on Viiru, mitä se ikinä sitten merkitseekin. Olen kuitenkin oppinut yhdistämään sen itseeni ja johonkin palkintoon, joka on täytetty rakkaudella.

***

Valkoinen kuisti on peittynyt keltaisen ja oranssin sävyin kirjailtuihin lehtiin. Hyytävä viima puhaltaa pihan poikki, vettä tihuttaa. Turkkini on läpimärkä, tassuni väsyneet ja kipeät. Rikkoutuneen kukkapurkin siru on uponnut anturaani, haava on punaisenmusta ja sotkee tassunjälkeni verellä ja mädällä. Haava irvistää minulle rumasti kun yritän puhdistaa sitä, vaikkakin jokainen karhean kielen lipaisu lisää kipua ja saa haavan oksentamaan lisää veristä mätää. Annan sen olla. Vatsani ei pömpötä enää samoin kuin kesällä, jolloin se oli täynnä herkkupaloja ja luonnonvalkeaa juomaa. Raavin kuistin ovea, kurkustani pakenee heikkoa huutoa. Huutoa, jota kukaan ei kuule.

Talven lähestyessä olen unohtanut kivun tulehtuneessa haavassa. Olen oppinut kulkemaan kolmella jalalla, neljännen olen vetänyt sykkyrälle rintaa vasten. Istun edelleen valkealla kuistilla, tyhjä vatsani ei jaksa enää huutaa ruuan perään. En huomaa enää pieniä tuholaisia, jotka ovat pesiytyneet harventuneen turkkini sekaan. Istun siinä vain odottamassa, että suuri ja muriseva savua sylkevä otus saapuisi pihaan. Toisi mukanaan herkkupalat ja pikku otusten tahmaiset kädet, jotka hoitaisivat haavani ja sulkisivat minut syleilyynsä. Odotan, että joku tulisi ja veisi pois ikävän ja nälän. Toisi tilalle lämmön ja rakkauden, tarjoaisi paikan eteisen räsymatolla.

Suljen silmäni, olen niin väsynyt. Tassuni eivät enää jaksa kannatella painoani, turkkini ei riitä suojaamaan minua kylmältä. Nukun. Hetken kaikki on niin pimeää, edes kissansilmät eivät riitä hahmottamaan polkua siinä mustuudessa.

Sitten näen sillan. Sillan, joka kylpee sateenkaaren väreissä. Minä juoksen ja oloni on kevyt. Jotain raskasta on jäänyt taakse.

Valkoisella kuistilla kissa nukkuu ikiunta.



A/N: Mikä jumansviidu mua vaivaa kun kirjoitan tällaista?