Jos sä rakkaani seisot mun vierelläin

Luonnonvoimat ovat nousseet kapinaan. Sataa, eikä aurinko ylety kuivamaan kastuneita vaatteita. Kengät luiskahtelevat kivellä yrittäessäni nähdä edes vilauksen sankarista, joka kerran toimi oppaanani. Hän näytti minulle oikean suunnaan, antoi esimakua tulevasta. Näissä sanoissa on valtavasti muistoja. Lupauksia tulevaisuudesta ja välähdyksiä menneisyydestä. Ne kulkevat rinnakkain, kädet yhteen lomittuneina, sovussa keskenään. Niiden väliin jää nykyisyys, paikka jossa seison tänä iltana. Keskellä harmaita sadepisaroita ja hymyileviä kasvoja.

Sinun sydämesi on pehmeä ja valkoinen, makusi valuu ylleni kuin samettinen peitto. Niin kauan minä haaveilin sinusta ja vihdoin olet siinä lähellä ja olet juuri sellainen, kuin haaveilin. Kohtaamme varmasti vielä uudelleen.

 

Asun lahjapaketissa. Ikkunat ovat pelkkää lumetta ja voin vain arvailla, miltä maailma niiden takana näyttää. Kaikkeen on varauduttava, ehdin jo pelätä nousevaa myrskyä.

Taivaalta katsot minua, Päivänkehrä. Sinä kaikkein yksinäisin tähti taivaalla. Olet kaukana sisaristasi, etkä pysty valaisemaan taivasta yhdessä heidän kanssaan. Sinun aikasi on päivällä, mutta yöllä kun  muut astuvan esiin, sinun valosi katoaa. Sinun tarinasi on surullisempi kuin kellään toisella. Kunpa olisit lähempänä, että voisin lohduttaa. Vaikka kosketuksesi saisikin ihoni sulamaan.

Seisomme suljetuilla porteilla, odottaen keskellä autiomaata. Minuutit matelevat, joku pysähtyy rinnalle. Sydän hakkaa lujempaa, aivan kuin vierelle tullut olisi vihollinen. Sillä hetkellä sitä on vaikea käsittää, mutta me olemme samalla puolella. Seisomme samojen joukkojen takana, samassa rivissä huutaen samoja lauseita. Näen heidät kuitenkin kilpailijoina, jotka haluavat nähdä minun kaatuvan.

Juoksen vaikka kehoni huutaa vastarintaa. Näen edessäni paikan, joka minun täytyy saavuttaa. Tulen perille voittajana. Aisaparini seuraa kintereillä. Istun tuulen alapuolella, huulillani maistuu kofeiini. Ylhäällä kylmyys valtaa kesäpäivän, sen kosketus muuttaa ihoni siniseksi.

Positiivisia yllätyksiä ja aivoraiskauksia. Lavalla vilisee kaikkea possuista Timo Soinilta lainattuun verkkopaitaan. Olen eksynyt keskelle absurdia sirkusta, enkä voi kuin nauraa muiden mukana. He tietävät tämän pelin säännöt. Minä olen shakkilaudalle eksynyt hattu Monopolista.

Epävireistä soundia, sotkuisia piuhoja. Naarmuja kokonaisuudessa, joista en jaksa välittää. Jopa kauneusvirheineen tämä ilta on täydellinen.

Happy birthday, dear. Se laulu kumpuaa sydämestä. Suuria numeroita, taakse jääneitä vuosikymmeniä. Niitä ei uskoisi olevan edes kolmea, vaikka todellisuudessa niitä on neljä. Ei sitä kasvoista uskoisi. Uskokaa kun sanon, hän tietää missä nuoruuden lähde virtaa.

 Olin unohtanut miltä huomiosi tuntuu. Naurua, silmäniskuja, pitkiä katseita. Kuin tekisit kaikkesi, etten vahingossakaan huomaisi mitään muuta näiden yhdeksänkymmenen minuutin aikana. Minä toteutan tahtoasi orjallisesti kuin pieni sylikoira, joka katsoo laumanjohtajaa ylöspäin rakastuneella katseella. Tällaiset hetket tekevät maailmastani kauniin ja hymystäni onnellisen.
 

En halua pysähtyä, minun on helppo lähteä. Korvissani soi ääni, joka käskee jatkamaan. Se on viesti, joka on kätketty musiikkiin.
Tule mukaani, yksinäinen Päivänkehrä. Pitele minua lämmössäsi, seuraa minua polkuni loppuun asti. Herää aamuun kanssani, kätke minut maailmalta kun kesäyö on hetken pimeä.

Kuva © Rockin' Hellsinki

Matka on aloitettu. Olen valmis näkemään uusia kaupunkeja ja palaamaan niihin, joita en enää milloinkaan odottanut näkeväni. Tämä polku on kaunis ja rakastan jokaista askelta, jonka sillä otan.

En mä tänne kuulu, en tänne jää

Raiteet vievät länteen, kohti lapsuuden maisemia. Vuosi on ohi ja vasta nyt alan ymmärtämään, miten paljon se todella merkitsi. Se kasvatti minut vahvaksi, antoi itseluottamusta ja rohkeutta olla sitä mitä sydän sanoo. Löysin uuden suunnan ja paikan, jota pystyn kutsumaan kodiksi. Vaikka jossain kaukana saattaakin olla jotain vielä parempaa, en usko tämän valtakunnan rajojen sisäpuolelta löytyvän parempaa paikkaa. Minun pitäisi tuntea onnea ollessani matkalla sinne, mistä kaikki alkoi. Silti tunnen kaipuuta jo nyt, katsellessani ohilipuvia maisemia. Sattuu ja pelottaa, että tulevaisuuteen rakentamani pilvilinnat hajoavat.

Päivät kulkevat eteenpäin ja olen koko ajan varmempi, että haluan takaisin. Tämä ei ole enää kotini. Tiesin sen jo kauan sitten, mutta nyt kun alun jännitys on pyyhitty pois olen varma siitä. Olen luonut listan suunnitelmista, olen valmis tekemään kaikkeni, ettei minun tarvitsisi enää jäädä tänne. Paikkaan, joka syö energiani ja haluaa ottaa pois kaiken sen, miten kuluneen vuoden aikana saavutin.

Niin paljon jäi sanomatta. On monia asioita, joiden arvokkuuden tajusin liian myöhään. En olisi halunnut lausua viimeisiä sanoja. Luulin olevani valmis lähtemään, mutta nyt haluaisinkin elää sen kaiken uudelleen. Sen lisäksi, että olen nyt vahvempi sain elämääni myös ihmisiä, joita en halua unohtaa. Lasken päiviä syksyyn, hetkeen jona tapaamme jälleen.

En päässyt mukaan vuoden odotetuimpaan juhlaan. Se summasi yhteen kaiken kauniin ja ainutlaatuisen. Minulla on vain johtolankoja, pikseleistä muodostuvat kuvat hymyilevistä kasvoista ja upeista hetkistä. Olisin tahtonut mukaan, mutta aiemmin tehdyt päätökset tulivat tielleni esteiksi. Toivon kuitenkin vilpittömästi, että muut kokivat jotain ainutlaatuista. Ehkä joku kaipasi myös minua.

Sain lopullisen tuomion. Ruusuja ja risuja solmittuna yhdeksi kimpuksi, vaikka niitä jälkimmäisiä tuskin edes huomaa. Ruoka ja runous ovat suurimmat vahvuuteni. Kiitos kauniista sanoista, niiden voimalla jaksan viedä tehtäväni päätökseen kun aika niin suo.

Yritän jaksaa arjen keskellä. Nähdä ihmiset, jotka olivat kanssani ollessani heikompi. Onneksi on olemassa vapaapäivät, jotka antavat minulle luvan palata hetkeksi rakastamaani kaupunkiin. Tai ehkä jonnekin kauemmas. Ylihuomenna toivotan vihdoin kesän tervetulleeksi ja tanssin auringossa. Ympärilläni on vanhoja ja uusia ystäviä, ilman kulunutta vuotta minulla ei olisi heitäkään. Mutta sinun kanssasi olen valmis lähtemään kauemmas ja näyttämään maailmalle, ketkä ovat voittajia.

Kun juhlat loppuvat, valot sammuvat ja syksyn lehdet koskettavat maata minä palaan lopullisesti kotiin.

Nää kengät sylkee tulta

Tarinat ovat nyt mustaa valkoisella. Pitelen uunituoretta opusta käsissäni kuin pientä lasta, hellästi ja rakastaen. Yksi pieni osa siitä on minua, ilman sitä se ei olisi samanlainen. Kannet ovat pehmeät ja värimaailma kaunis. Kuin todella sukeltaisin idylliseen maalaismaisemaan, jossa kaikki ne kerrotut tarinat heräävät eloon. Niillä on omat värinsä, tuoksunsa ja makunsa. Ne ovat syntyneet meistä, kehittyneet sydämissämme ja lopulta astuneet ulos vapauteen. Tuntuu voitolta, että olen päässyt näinkin pitkälle. Vaikka tämä on pientä, on tämä enemmän kuin milloinkaan todella uskoin.

Vedenpohja on pehmeä ja mutainen, harha-askel imaisee minut syvyyksiin. Sukkahousut liimautuvat reisiin ja toppi ahmii vettä. Tämä tunne on kaunis, täällä elää kokonaan toisenlainen maailma. Ehkä kotini onkin täällä, pinnan alla siellä minne auringon läpö ei ylety. Voisin jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi, mutta aikaa ei ole tarpeeksi. Jäljessäni seuraavat pisarat ovat violetteja ja vaaleanpunaisia. Istuessani takaisin muiden seuraan hymyilen leveästi ja sanon kerskailun sävy äänessäni, ettei vesi ole kylmää.

Olen avoimempi kuin aikaisemmin. Täällä on hyvä olla. Tunnen meren tuoksun ja tuuli saa ihoni värisemään. Näitä hetkiä ei ehkä enää tule. Toiset ovat jääneet kauemmas, enkä enää ehdi muuttaa tilannetta. Jotkut ovat kuitenkin tulleet todella lähelle, astuneet näkymättömän muurini toiselle puolelle. Sinne, minne en monille anna kutsua. Enkä haluaisi heidän lähtevän sieltä milloinkaan. Pelkään, etteivät kaikki annetut lupaukset sittenkään toteudu.

 Suomihumppa saa lanteeni keinumaan. Aluksi seison reunalla, mutta paikkani ei ole siellä. En välitä, vaikka näytän tyhmältä. Minä tunnen nämä askeleet, vaikka sävelet eivät olekaan samoja kuin yleensä. Tässä samassa huoneessa meidät kuukausia sitten toivotettiin tervetulleiksi aloittamaan matkaa. Nyt se polku on kuljettu loppuun ja on aika aloittaa uusi. Ihollani pisaroi hiki ja sydämeni hakkaa. Kerromme ääneen viimeiset tarinat. Vaikka itse pelkäänkin yleisön katseita ja ramppikuume pakottaa minut nurkkaan. Osa minua otetaan kuitenkin mukaan. Jotain lämmintä nousee sisälläni, kun viimeiset sanat synnyttävät naurua.

Vielä kerran kuljen tuttua tietä. Sinne, mikä toimi kotiluolana useita kuukausia. Poistan sieltä merkit itsestäni ja mietin, palaanko sinne enää koskaan. Oven sulkeutuessa takanani sisälle jää osa minua, jota voin kai kutsua menneisyydeksi.

Jalkani kipunoivat, kenkäni syöksevät tulta. Sisälläni on ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta tuntuu, ettei minulla ole enää turvasatamaa. Paikkaa, minne palata päivästä toiseen ja jossa minut otetaan vastaan ilolla, eikä käännytetä pois. Uusi seikkailu kuitenkin odottaa jo, enkä malttaisi odottaa hetkeä jona nousen tuulen harjalle ja lähden matkaan. Ennen sitä minun on kuljettava vielä viimeisen rastin luokse, ennen kuin tämä kaikki on todella ohi.

Huomenna koittaa päivä, jona lausun viimeiset jäähyväiset.

Ehkä tämä on sittenkin jonkin arvoista

Tervehdys kaikille tasapuolisesti. Tänään en jaksa olla erityisen luova ja kirjoittaa epäselvää, tekotaiteellista sanasotkua. Niin moni asia on kuitenkin nyt niin kivasti, että on pakko jakaa sitä edes jonkinlaisessa muodossa. Ihan itseänikin ajatellen, jotta voin joskus hamassa tulevaisuudessa mahdollisesti ahdistuneessa mielentilassa palata tähän hetkeen ja muistaa, miten valoisalta maailma näytti eräänä lämpöisenä päivänä kerran toukokuussa.

Ensinnäkin se, että on vihdoin lämmin eikä tarvitse varata viittä kerrosta vaatteita pikaistakin ulkona pyörähtämistä varten. Hieman kauhulla odotan toki niitä armottomia hellekelejä, kun aivot sulaa ja valuu korvien kautta pihalle, mutta ei anneta sen lannistaa. Kesä on tulossa ja meiksille se tarkoittaa festareita, jotka puolestaan tarkoittavat keikkarundia. Festareiden huonoja puolia ovat toki kaameat väentungokset, epävarmat sääolosuhteet ja safka, jossa on lisämausteena ruokamyrkytys. Nostan kuitenkin leuan pystyyn ja laitan rinnan rottingille, meiksi ei moisten pikkuseikkojen takia murru tai jää kotiin ruikuttamaan. Kaivan taisteluhenkeni ulos horroksesta, jossa se on koko talven rypenyt ja lähden tien päälle. Luvassa on suurenmoista musiikkia, armotonta hyppimistä ja riehumista, loistavaa seuraa ja varmasti röykkiö uusia, upeita muistoja ja ehkä myös uusia tuttavuuksia. Odotan rundille lähtöä ihan täpinöissä ja olen valmis ottamaan vastaan kaiken, mitä se tuo tulessaan. Niin hyvät kuin huonotkin asiat.

Eilen lähtiessäni koulusta ja seistätönöttäessäni Hertsikan metroasemalla satuin avaamaan Facebookin mobiililaitteellani (hehe sanavalinnat ja alituinen no-lifetykseni). Heti ensimmäisenä silmilleni pomppasi tieto, että Scorpions heittäisi ensi marraskuussa kokonaiset kolme keikkaa Suomessa. Scorpparit on meiksin yksi ehdottomista lempibändeistä ja jokusen keikan aikaisemminkin todistaneena voin sanoa, että siinä on livebändi vailla vertaa (jos Makkosia ei lasketa). Siitä asti kun bändi päätti sittenkin jatkaa lopettamisen sijaan, olen odottanut ukkoja takaisin tänne kylmään pohjolaan kuin kuuta nousevaa. En kuitenkaan osannut odottaa sitä tapahtuvaksi näinkin pian. Voitte siis vain kuvitella miten pahasti sekosin näistä erinomaisista uutisista. Ilmeeni mahtoi olla näkemisen arvoinen. Ensimmäinen vähänkään järkevä asia minkä kykenin tekemään oli soittaa pyllyparilleni ja ilmoittaa, että marraskuussa lähdetään uudestaan rundille. Pitää vain tehdä ahkerasti hommia, että tämän lystin toteuttaminen on mahdollista myös käytännössä.

Keikoilla ravaamisesta vähän muihin aiheisiin. Kouluvuoteni lähestyy nyt loppuaan, joten myös deadlinet romaanikässäireiden kanssa hulmahtaa upeen tuossa ensi maanantaina jolloin niiden pitäisi olla kustannustoimittajalla. No, en saanut omaani kokonaan valmiiksi koska innostukseni sen työstämiseen on vaihdellut aika roimasti kuluneiden kuukausien aikana ja tarina on lisäksi sellainen järkäle, ettei se ehkä ahkerammallakaan kirjoittamisella olisi tullut täysin valmiiksi. Kustannustoimittaja kuitenkin sanoi, että on ihan okei lähettä keskeneräinenkin käsis ja laittaa sitten vaikka lappua mukaan, jossa vähän availee tarinan aukkokohtia. No, tein työtä käskettyä ja kävin koko tekstiröykkiön läpi ja korjasin muutamia suurimpia epäkohtia sekä järjestin luvut oikeille paikoilleen. Eilen mennessäni koululle syömään ja tulostamaan tekstiä olin aivan paiseissa, kärttyinen ja ahdistunut. En oikein osaa sanoa miksi. Tuossa mielentilassa tuli myös kirjoitettua saatekirje käsikseni mukaan ja nyt jälkeenpäin vähän hävettää, koska siitä taisi tulla aikamoista vinkumista ja angstia, mutta ei voi enää minkään. Hioin tekstiä vielä hieman, esim. korjasin sen pienen kärpäsenkakkapräntin, jolla yleensä kirjoitan, lukukelpoiseksi (tylsä ja tavallinen times 12, rivivälillä 1,5) jolloin teksti katti kokonaiset 142 sivua. Alkaessani tulostaa räpellystä huono tuuleni kaikkosi aika mallikkaasti ja lähinnä vain hymyilin typerästi ja höpisin tulostimen ulos pullauttamalle paperipinolle jotain sen suuntaista kuin "Hihihihi, mun vauva <3". Että niin. Sujautin sitten rompun kahteen osaan jaettuna kirjekuoriin ja vein postiin. Nyt odotan aika vaihtelevilla fiiliksillä, millaisen vastaanoton tekeleeni saa. Iiiks. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta nyt on voittajafiilingit.

No, vaikka tuosta omasta kässäristäni ei mitään tulisikaan, niin on meillä ainakin luokan yhteinen antologia, johon jokainen on antanut jokusen oman tekstinsä mukaan. Tällä viikolla tekele lähti painoon jossa menee jokunen päivä, sitten vielä postitus johon menee jokunen päivä lisää. Viimeistään tämän kuun lopussa kirjojen pitäisi kuitenkin olla kätösissämme. On hienoa, että kuluneesta vuodesta jää jokin konkreettinen muisto ja että on varmasti olemassa edes jotain tekstiä meikäläiseltäkin, joka on päässyt kirjan kansien väliin. Vaikka kyseessä onkin vain parinsadan kappaleen omakustanne.

Jos nämä juhlat eivät koskaan päättyisi

Liitutauluun kirjoitetut viestit toivottavat minut tervetulleeksi. Olen tuntemattomalla maalla, joka nopeasti alkaa tuntua kodilta. Ulkona kesä odottaa oikeaa hetkeä polkea kevät maahan ja nousta valtiaaksi. Tieto siitä tekee minusta onnellisen ja haluan kaikkien näkevän sen.

Lähden tanssiin, täytän askelkuvioillani aution maan. Antaudun musiikin vietäväksi, tunnen itseni vapaaksi. Tänä iltana rakastun uudelleen, nauran meille koska näytämme varmasti typeriltä toisten silmissä. En pysähdy miettimään sitä, enkä myöhemminkään jaksa välittää. Elän täällä itseäni enkä ketään muuta varten. Ohitan ne joille en kelpaa, enkä käänny katsomaan perääni.

Kuljen ympyrää ihmisten keskellä, etsien hylättyjä laseja valmiina tarjoamaan niille uuden, rakastavan kodin. Etsin itselleni vapaan paikan, katson vieraisiin silmiin. Puhetta kiinalaisesta ruuasta ja hienojen ihmisten hämmentämisestä. Kädenpuristuksia ja unohdettuja nimiä.

Viisaat sanovat, että lahjoissa ajatus on tärkein. Yritämme luoda ihmeen suoraan seitsemännestä taivaasta, jonka maku veisi kielet mennessään jopa jumalten suista. Kuitenkin luukkua avatessamme näemme vain monsterin, jolla on karrelle palanut nahka ja sulaneet aivot.

Aluevaltaukseni jatkuvat. Kuljemme tuuliselle rannalle, yrittäen löytää varjojen keskeltä auringon koskettaman kohdan. Sellaisen paikan, johon kesä olisi jo saapunut. Suunnitelmia ja odotusta, menneisyyden muistelua ja lupauksia tulevasta. Luonto nujertaa meidät ja ajaa meidät takaisin pesäämme. Juhlat ovat vasta nuoret, ilta täyttyy musiikista ja ihmisistä. Osa heistä on tuttuja ja osa tuntemattomia. Tänä iltana haluan elää.

Uusi aamu on harmaa, kuin lupaillen sadetta. Vain rohkeimmat pisarat uskaltavat pudota alas ja piirtää tummia kuvioita asfalttiin. Vahdimme kellon liikkeitä, odottaen lupaa muodostaa sarja numeroita, jotka sillä hetkellä tuntuvat maailman tärkeimmiltä. Ne ovat kuin avainkoodi taivaaseen. Hetkeä myöhemmin ovelta kantautuvat äänet ovat kuin enkelten musisointia. Rasvakukkasin koristetut laatikot ovat pikalähetys taivaasta.

Jalkani ovat kuvakirja viikonlopusta. Lasken kahdeksaan. Mustaa, keltaista, sinistä, punaista ja violettia. Kuin taiteilijan siveltimen iholleni jättämiä kuvioita. Jälkiä, jotka haalistuvat ajan kuluessa. En tiedä uskonko muistinikaan olevan tarpeeksi vahva pitämään jokaista yksityiskohtaa elossa. Minulle jäävät kuitenkin kirjoittamani sanat.

Seuraavana aamuna tuntuu kuin sänkyni painovoimakapasiteetti olisi kasvanut vastustamattoman suureksi. En tiedä olenko uupunut hukkaan heitetyistä yöunista vai pelkäänkö vain palata arkeen, joka onnellisimpinakin hetkinä on vain varjo siitä, mitä kaikki voi parhaimmillaan olla.

Sylje mut pois sisältä neljän seinän

Yksi elämäni upea ajanjakso on päättymässä, vain muutama viikko jäljellä. Se kaikki osoittautui aika erilaiseksi, mitä odotin. En saavuttanut täysimittaista tarinaa, mutten sure puuttuvien sivujen perään. Ne ehtii täyttää myöhemminkin, olen kuitenkin luonut niille jo kattavan pohjan ja alun, jonka pariin olen valmis vielä palaamaan. Olen oppinut itsestäni uusia asioita ja tunnistanut osan niistä demoneista, jotka leikkivät pääni sisällä. Nyt ne on enää vain kukistettava. Menneet kuukaudet ovat maalanneet elämälleni suunnan ja nyt tiedän paremmin, millaisia tarinoita haluan kertoa maailmalle. Olen tehnyt suuria päätöksiä, enkä tiedä olisinko ollut valmis tekemään niitä ilman tätä askelta. Kuukausia sitten loppu pelotti minua, mutta nyt otan sen vastaan kauan odotettuna juhlana joka lähettää minut kohti uusia seikkailuja. Sain kuitenkin kadottamani aarteen takaisin ja parhaat ovat tulleet jäädäkseen. Tässä vaiheessa mikään muu ei ole yhtä tärkeää.

Vereni vetää musiikin luo, se kutsuu minua paikkoihin joissa en ole ennen käynyt. Joskus sitä huomaa ajattelevansa, että "ehkä tämä ei sittenkään ole järkevä ajatus". Se tarkoittaa sitä, että suunnitelma on ehdottomasti toteuttamiskelpoinen. Sen ei tarvitse olla järkevä ollakseen hyvä. Tiedän, että tulevat kuukaudet tulevat tarjoamaan minulle jotain ikimuistoista. Olemme piirtäneet reittikartan, siihen piirretyt viivat kulkevat ristiin ja muodostavat solmuja. Sen katsominen saa minut hymyilemään, enkä malta odottaa päivää jona tämä sirkus on valmis aloittamaan kiertueensa. Edessä ovat unettomat yöt ja tanssimisen väsyttämät jalat. Kukkarosta paljastuu pelkkiä koiperhosia ja vatsa valittaa kofeiinin yliannostuksesta. Nämä lupaukset ovat korvilleni kuin enkelten laulua. Odotus on istuttanut minut piinapenkkiin. Tuntuu mahdottomalta pitää ajatuksia poissa siitä, mikä odottaa aivan kulman takana. Tuijotan laskuria joka vähitellen valuttaa sekunteja, minuutteja ja päiviä eteenpäin, tuoden räjähdyksen pikku hiljaa lähemmäs.


Ennen sitä yritän keksiä elämälleni sisältöä. Vastaan ihmisten kutsuihin, annan kotini seinien tanssia keskenään ilman minua. Kaikki ei mene kuin saduissa, mystisessä takahuoneessa minusta välittää vain yksinäinen sohva eikä vastassa ole odottamiani herkkutarjottimia tai ilmaisia juomia. Sekin on kuiten yksi hetki ikimuistoisten kokemusten sarjassa, ovien toisella puolella voisin vain arvailla mitä tuosta salaisesta tilasta voisikaan löytyä.

Mielessäni näen luovuuden suurena, monioksaisena puuna. Jokaisella taiteen suunnalla on oma oksansa, joka ruokkii hedelmillään niitä jotka ovat nousseet kyseiselle oksalle. Ne eroavat paljon toisistaan, mutta kaikki ovat lähtöisin siitä samasta siemenestä. Halusta luoda jotain omaa ja räjäyttää sisimpänsä parhaaksi kokemallaan tavalla ja julistaa sitä koko maailmalle. Tämä elämänsuunta on epävakaa, vain harvat menestyvät ja useat joutuvat taistelemaan leipänsä ja vetensä puolesta. Kuitenkin heidät pitää elossa rakkaus mahdollisuuteen toteuttaa sitä alaa, jonka sydän on kokenut parhaaksi. Näitä tosielämän taistelijoita ei tulisi kahlita eikä heidän mahdollisuuksiaan rajoittaa. Kuitenkin joku keksi riistää heiltä jotain. Henkilökohtaisesti se ei ehkä koske jokaista, joka nauttii luovuuden puun hedelmistä. Kuitenkin jokainen tuon puun oksalla istuva sielu on osa perhettä, meillä kaikilla on jotain yhteistä. Siksi myös minä, jonka luovuus on enimmäkseen lähtöisin sanoista eikä niinkään väreistä ja yhteensulatetuista viivoista, puen ylle sotisopani ja otan osaa tähän taisteluun. Allekirjoitan paperin, joka sinetöi lupaukseni ja pyydän sinua tekemään samoin. Se ei vaadi paljon, mutta saavutuksilla voi olla sitäkin suurempi merkitys.

TAMKIN KUVATAITEEN KOULUTUSTA EI SAA LOPETTAA