Sivut

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Kun aurinko nousee on pakko liikkua

Menetetyt unet hakkaavat silmäkulmissa, kutsuen minut takaisin maailmaansa katsomaan surrealistisia tarinoita, joita en ole vielä nähnyt. Nyt ei kuitenkaan ole aikaa niille. Vaikka peittojen syliin rakentamani pesä kutsuukin jäämään, on minun noustava. Astun peilin eteen ja piirrän kuvan itsestäni.

Kellolla on kiire, me unohdumme matkasta. Se juoksee kauas edellemme ja suunnitelmat laahaavat perässä etsien uusia paikkoja, joihin asettua.

Seuraan suuntaviivoja, numeroita jotka laskevat takaperin. Kolme pysähdystä, maisemia jotka tuntuvat tutuilta. Kuin ne olisivat heijastuksia elämästä, jonka elin kauan sitten.

 
Ääni käskee kääntymään oikealle. Mietin sen tarkoitusta, kunnes ymmärrän. Se opastaa minua paikkaan, johon sydämeni eniten kaipaa.

Miksi juoksen? Se on turhaa, eihän minulla ole täällä kilpailijoita. Se ei tuo sinua yhtään lähemmäs. Vaikka itse kulkisin nopeammin, minun on turha odottaa sinua ennen keskiyötä. Kuin saduissa, joiden ihmeellisimmät käännekohdat tapahtuvat kellojen lyödessä kaksitoista kertaa.

Olen tulikokeessa, minua ei ole milloinkaan koeteltu tällä tavoin. En halua kuulla tätä. Tuntuu kuin silmäni vuotaisivat verta. Haluaisin paeta piiloon kalterien taakse, mutta pakotan kasvoilleni hymyn joka on kuin naamiolla. Yhtä teenäinen ja onneton. Pelkkä suojakuori. Kilpi, joka pitää minut turvassa tarinoilta joissa minulla ei ole vuorosanoja. Armonkellot antavat minulle tasaisin välein kolmekymmentä minuuttia, jotka tuovat mukanaan lyhyen hengähdystauon ennen seuraavaa kidutuskarnevaalia. Kaipaan kofeiinia, nikotiini tuntuu tervetulleelta keuhkoissani. Suklaa sulaa sormiin ja äyriäiset muhivat auringossa. Niistä muodostuu pyhä ehtoolliseni. En voisi toivoa parempaa ateriaa.

Kuva © Bobby Nieminen
Kompassini on pettänyt. Olen askeleen verran liian syrjässä. Siinä katseesi kulmassa, jonne vilkaiset ehkä vahingossa. En suoraan edessäsi, siinä mistä voin katsoa suoraan silmiin. Sinulla on hetki parrasvaloissa, muutama minuutti jona kaikki katsovat sinua. Joudun opettelemaan hengittämisen uudelleen. Kuin rautaa ja samettia yhdessä, niin kaunista ja silti pelkään henkeni puolesta.

Yksityiskohtia. Siivoushuiveja, naurua, energiaa, katseita, tervehdyksiä, lentäviä esineitä. Miten saisin sen kaiken mukaani? Mihin voisin tallentaa muistot niin, että voisin elää ne halutessani uudelleen?

Olen paranoidi, unohtanut miltä tuntuu kulkea kokonaisena. Unohdan aina jotain matkastani, kun palaan kotiin. Seistessäni värikkäiden valojen keskellä, käsien tavoitellessa ilmaa, saan sen hetkeksi takaisin.

Kuva © Roxx
Käperryn istumaan pelkääjän paikalle, puristan käsieni välissä vaaleansinistä tölkkiä ja suljen itseni hupparin lämpöön. Se tuoksuu hieltä ja kesältä, kauniilta muistoilta. Yritän pitää kiinni, mutta yksityiskohdat ovat jo aloittaneet karkumatkansa. Kuljen pelkissä sukkahousuissa, jalkapohjat puhuvat kivunkieltä ja varpaat käpertyvät yhteen.

On Suden hetki, kesäaamujen lyhyt henkäys joka on kylmä ja raikas. Kuu palaa taivaalla. Sumu vaeltaa ohitsemme jonnekin kauas. Pehmeät tassut kulkevat vaarallista polkua, ymmärtämättä näillä teillä vaanivaa vaaraa. Tänä yönä onni on heidän puolellaan.

En halua lähteä pois. En halua näitä merkityksettömiä päiviä, jotka eivät tunnu oikeilta. Kuin eläisin jonkun toisen elämää sillä aikaa, kun oikea minäni makaa horroksessa ja laskee päiviä tulevaisuuteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti