sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Lasin takana on syksy

Juoksen siinä tuulessa joka on sitä niin kutsuttua elämää. Seuraan viittoja, jotka opastavat sen, mitä pitäisi tehdä löytämättä sitä suuntaa, minne eniten kaipaan.

Sade koputtaa lasiin ja toivoo, että edes joku katsoisi sitä ja pysähtyisi kuuntelemaan sen surullista tarinaa. Avaan sille ikkunan ja annan myrskyn vyöryä kasvoille, koska tiedän miltä siitä tuntuu.

Joskus pysähdyn kadulle katsomaan harmaan sävyin maalattua taivasta ja kalpeiden puiden reunustamaa varjoista katua. Hengitän kylmyyttä ja imen sitä sydämeen toivoen, että se jäädyttäisi kaipauksen edes hetkeksi.

Milloin ilmasta tuli niin kylmä, että sen puraisu tuntuu syvällä ihon alla, luissa asti. Talvi tarkkailee jossain kulman takana ja kohta kai jättää valkeat tassunjälkensä maahan. Vain hetki ja routa nielaisee metsät alleen ja kuura kätkee elämän taakseen.

Taivas on tyhjä, kaipaan kultaista kehrää. Muistan värit, joilla se maalasi taivaan ja miten lämpimiä sen säteet olivat sylissä. Muistan kuinka mietin, miltä tuntuu kun vaeltaa ikuisesti yksin. Ajatus sattuu sydämessä, mutta silti tunnen kateutta. Toivon, että minäkin olisin vapaa vaeltamaan maapallon ympäri tuntematta ikävää.

Toivon, että olisin voinut lähteä Päivänkehrän mukaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti