Ilma tuoksuu savulta, hengitys kipunoi. Olen ollut niin kauan yksin, etten edes muista miltä toisen olennon puhe tuntuu korvissa. Vain oma ääneni kaikuu kiviseinien keskellä. Se, mikä lähtee syvältä kurkusta, sieltä missä liekit syttyvät, ja tulee ulos matalina murahduksina, joita kansat kerran pakenivat. Siitäkin on hyvin kauan. Yksityiskohdat ovat kadonneet, mutta muistan pelon. Se on ainut asia, mitä olen milloinkaan saanut osakseni. En siis voi sanoa ymmärtäväni, miltä tuntuu kun saa pyytämättä jotain oikeasti arvokasta. Olen oppinut vain ottamaan, niin on ollut aina. Ymmärrätkö? Aina. Mieti, pieni olento, mieti. Se on tavattoman pitkä aika, pidempi kuin ne vuodet jotka Sinä olet täällä kulkenut.
Millaista se on, kun joku katsoo sinua ilman pelkoa ja vihaa? Osaatko kertoa? Kuulisin siitä mielelläni. Älä kuitenkaan edes kuvittele, että haaveilisin moisesta. Luonto antaa jokaiselle olennolle jotain, mutta myös jättää antamatta. Minä tiesin jo sinä päivänä, kun tein särön minua suojelleeseen kuoreen ja katsoin tekemästäni halkeamasta tätä maailmaa ensimmäisen kerran, etteivät ne olleet minua varten. Ei niitä anneta olennolle, joka jättää jälkeensa tuhkaksi poltettuja maita ja tuhottuja kansoja.
Uskoin aina, ettei kukaan uskaltaisi astua tämän vuoren sydämeen. Uskoin nukkuvani täällä rauhassa. Ikuisesti. Niin kauan kunnes kaikista mahtavimmatkin olisivat lähteneet ja maat autioituneet. Ja vielä kauan sen jälkeen, kunnes vuori lopulta vuosien kuluessa murentuisi ympäriltäni ja paljastaisi sammuneen auringon.
Sitten Sinä tulit. Kohdaten minut, jonka nimi lausutaan kauhulla ja jota kukaan ei ole uskaltanut kohdata pitkään aikaan. Se tekee minuun vaikutuksen. Sinä katsot minua ja puhut kuin kohtasit hirviöitä harvase päivä. Pelkäät, muttet läheskään niin paljon kuin pitäisi. Vaikka se tuntuu uskomattomalta, minusta tuntuu, että meillä on jotain yhteistä. Etkö sinäkin suojele sitä, mikä on sinulle kaikista rakkainta? Eikö sinustakin tunnu, ettei kukaan täysin ymmärrä sinua ja pidä tasavertaisena kumppanina?
Sinä olet nähnyt minut, mutta olet täällä yhä, vaikkakin varjoissa. Hengityksesi on rauhallinen, tasaista kuin aamuöinen kesätuuli. Ei sillä, että muistaisin kunnolla, millaista se on kun tuulee. Olenko jotenkin pettänyt odotuksesi? Odotitko julmaa, nopeaa kuolemaa? Etsitkö jopa sitä? Oletko hämmästynyt, etten ole vielä sylkenyt liekkejä yllesi tai lyönyt sinua maahan?
Mitä Sinä ajattelet? Oletko alkanut inhimillistää minua vain siksi, että annan Sinun yhä elää? Uskotko, että minussakin on jotain hyvää, rakastamisen arvoista? Olet hyväuskoinen, tuskin tiedät mitään pahuudesta. Voin kuulla kysymyksen, jonka esität itsellesi.
Niin, ehkä lohikäärmeetkin itkevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti